Ei Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui
uuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät
ummessa.
Pekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki
hän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen
seisahtui hän.
-- Nukutko Saara? -- kysyi hän hiljaa.
-- Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.
-- Onko hän ollut täällä? -- kysyi Pekka. -- Hän kohtasi minut kadulla
ja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua
helvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?
-- Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa
kuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista -- sanoi Saara
liikutetulla äänellä.
-- Tuon hyviä uutisia Saara, -- jatkoi Pekka. -- Olen saanut sinulle
työtä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas
ja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin
kelpolailla.
Pekka nauroi sitä ajatellessaan.
-- Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, -- sanoi Saara
masentuneesti.
-- Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, -- vastasi Pekka.
-- Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain
muutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka
kenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse.
Hän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota
taitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi
niinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.
-- Kuinka voit käyttäytyä niin Pekka? Tiedäthän...
-- En minä tiedä mitään, -- vastasi Pekka nauraen. -- Sen vaan tiedän,
että sinun täytyi päästä jonnekin ja että täällä Amerikassa täytyy
pitää puoltansa. Jos tahdot niin saatan sinut sinne; puoli kahdeksalta
pitää olla työssä aamulla. --
Seuraavana aamuna alkoi Saara uutta työtänsä. Hän sai koneen ja
piti neuloa kengänsaumoja höyryllä. Työhuone oli valoisa ja hauska,
sekä hyvällä ilmanvaihtokoneella varustettuna. Suuri joukko nuoria
tyttöjä oli ahkerassa työssä. Sahviaani, silkki ja sametti -- kenkiä
he ompelivat. Tytöt olivat Saaralle erittäin ystävällisiä ja naapuri
näytti kuinka hänen piti tehdä. Sykkivin sydämmin alkoi Saara. Mutta
höyry pakoitti konetta niin nopeaan liikkeesen, että käänteissä ei
Saara ehtinyt yhtä nopeasti, ja saumat tulivat vääriä. Hän painoi
polvellaan käyntiratasta, siksi että sukkanauhansa solki tuli hehkuvan
kuumaksi, mutta sittenkään ei hän saanut hillityksi tulista vauhtia.
Naapuri huomasi hänen avuttomuutensa ja tuli uudestaan hänen luoksensa.
-- Tyyntykää toki, -- sanoi hän. -- Kas näin, -- ja salaman nopeudella
riensi työ edelleen. -- Elkää kadottako rohkeutta. Kyllä sitä pian
oppii, olin itsekin yhtä taitamatoin. Painakaa vain polvella rattaasen,
niin vauhti hiljenee.
Saara kiitti ja alkoi uudestaan. Hän painoi polvellaan, niin että
tuntui kuin nahka irtaantuisi, mutta sittenkin katkesi lanka ja sauma
tuli vääräksi.
Johtaja, pitkä, laiha mies piippu hampaissa katseli hymyillen Saaraa,
-- Ette näy olevan erittäin taitava, -- sanoi hän.
-- Paras on että taukootte yrittämästäkään. Saara katsoi häneen suurine
tunnollisille silmineen.
-- Elkää karkoittako minua pois, sallikaa minun vielä koettaa! --
pyysi hän.
Ei johtaja vastannut, vaan kääntyi pois ja Saara jäi istumaan
onnettoman koneensa ääreen.
Kotiin mennessään ei jalat tahtoneet häntä kannattaa, vaan pakoittivat
ankarasti! Vaan hän hautoi niitä kylmällä vedellä ja päätti kärsiä.
Olihan elämä kysymyksessä.
Ja hän voitti. Hän keksi pian keinon ja ennen pitkää ansaitsi hän kuusi
dollaria viikossa. Jos vaan terveys kestäisi, voi hän sillä elää,
mutta siinä olikin sitte kaikki! Missä olivat kauneus, ilo ja kehitys,
joita hän oli halunnut? Hän meni tehtaalle, sieltä kotiin, teki työtä,
söi, illalla oli tylsä ja väsyksissä, niin että ainoa toivo oli päästä
levolle. Tuttavuuksia oli hän tehnyt tehtaan tyttöjen kesken. Niiden
seassa oli monta hyvää ihmistä, mutta he olivat sivistymättömiä ja
ilman minkäänlaisia harrastuksia; heidän suurin ilonsa oli sunnuntaisin
kävellä kultansa kanssa puistossa ja lauantai-illoin tansseissa.
Tähänkö hän olisi koko elämäkseen tuomittu?
Eräänä iltana oli Pekka hänet vienyt työväen kokoukseen, missä sekä
miehiä että naisia esiintyisi puhujina. Hän astui suureen saliin.
Miehet istuivat arkipuvuissaan, lakit päässä poltellen tupakkaa,
Saaraa alkoi yskittää tupakansavu ja omituinen, epämiellyttävä ilma
kokoushuoneessa. Puheet otettiin vastaan ihastuksella ja jokainen
lausunto rahamiehiä vastaan herätti riehuvaa melua. Hehkuva viha kyti
näissä ihmisissä! He kantoivat sisässään vallankumouksen siemeniä!
Saara sai käsityksen yhteiskunnan eri kerroksista jotka elivät joko
salaisessa tai julkisessa kapinassa toistensa kanssa. Toisen kerroksen
jäsenten kanssa seurustellessa tuntui kuin tekisi vääryyttä omaan
kerrokseen kuuluville.
Sama tunne vallitsi Saaran sunnuntaisin puistossa katsellessaan
varakkaiden uhkeita ajopelejä. Mitä nuo ihmiset oikeastaan tiesivät
hänen ja hänenmoistensa elämästä ja mitä tiesi hän heistä? Heidän
maailmansa oli hänelle suljettu; mutta kauneuden ja varallisuuden
maailmaahan hän oli ikävöinytkin, sitä, jonka Falk oli hänelle kuvannut
ainoana onnea tuottavana. Miksi ei hän sitä saavuttanut, hän, joka
sitä niin innokkaasti halusi? Oliko tuo yhteiskunnan jako oikeutettua?
Mihin oli joutunut tuo sana veljellisyydestä ja sisarellisuudesta,
jota kirkossa niin usein julistettiin? Niin, kirkossa! Vanhaan tapaan
oli hän käynyt kotimaisessa jumalanpalveluksessa, vaan ei löytänyt
siellä mitään uutta. Abraham Jenseniä... ei muuta; -- arvokas,
itsekäs kehoitus ihmisille uskomaan juuri samoin kuin ihmiset olivat
jo vuosisatoja uskoneet, pitämään itseänsä ainoana oikeauskoisena ja
kaikkia toisia harhaoppisina. Sinne ei Saara enää menisi.
Sunnuntaiaamupäivät lepäsi hän suuremmaksi osaksi viikkoisesta
rasituksestaan. Iltapäivin tuli hänen uskollinen suojelijansa Pekka
ottamaan häntä puistoon kävelylle. Pekka parka! Ensi alussa tahtoi hän
Saaraa suuremmoiseti ajoretkelle sunnuntaisin, mutta Saara kieltäytyi
niistä. Kernaasti uhrasi hän puolet viikkopalkastaan valmistaakseen
Saaralle iloa. Saaraa liikutti tämä Pekan uskollisuus, mutta hänen
täytyi tunnustaa sen joskus rasittavankin häntä. Usein tuli Pekka
silloin kuin Saara olisi halunnut yksinäisyyttä haaveiluilleen.
Pekan pyrinnöt ja toiveet eivät ulottuneet peri korkealle, karkea työ
ja kumppanit olivat tukahuttaneet ne. Saara koetti herättää hänen
kunniantuntoansa. Muistutti hänelle "Suurista keksinnöistä", joita
hän oli räätälissä lukenut, ja joihin hän oli ollut niin innostunut.
Eikö hänen sopisi pyrkiä jonnekin teollisuuskouluun ja ruveta
rakennusmestariksi? Pekka tuli ihastuksiinsa ja innostus Saaraan nousi
korkeimmilleen, mutta etäämmäksi ei siitä päästy. Pekka näytti kuuluvan
niihin, joita täytyy kainaloista auttaa määrätylle paikalle.
Saara mietti omaa kohtaloansa. Itse teossa ei hän ollut hituistakaan
kauempana, kuin lapsena koti puutarhan rei'istä kurkistellessaan
iloisia, onnellisia lapsia, jotka kävivät koulua kuvakirjat
kainaloissa. Mikä avaisi hänelle tuon toivotun maailman? Rahat... Mutta
mistä niitä hankkia? Kuuden dollarin viikkopalkalla, kun itse piti
hankkia asunnon, vaatteet ja elatuksen, ei se onnistuisi. Ei, kyllä
hänen osaksensa jäisi aidanraosta kurkistella vaan noita onnellisia
ihmisiä, jotka loistavine ajopeleineen kulkivat ohitse, jotta lika
vaunun pyöristä räiskyi hänen päällensä.