Saara oli lukenut "Inhimillisyyden kurjuuden" ja oli tykkänään
ihastuksissaan. Kirjan vuoksi oli hän unohtanut kaiken muun. Vinottain
kantoi hän sitä taskussaan, makasi pensastoissa lukien, luki kyökissä
odottaessaan vettä kiehumaan, tai vaelsi metsässä, ollakseen varma
vakoilevilta silmäyksiltä. Hän nousi ennen päivän nousua lukemaan,
miehensä vielä nukkuessa makeinta untaan.
Falk itse jäi nyt hetkiseksi oheen. Hän olikin pari päivää ollut
kuvaamassa Saaran isää ja vanhusta, joka edelleenkin oli vuoteen
omana ja piirustellut samalla muutamia lehtipuita, joita oli sattunut
löytämään. Ei Saara häntä sanottavasti kaivannut. Olihan hänellä nyt
Jean Valjean, Marius ja Cosette. Kirjavana kuvastui maailma edessään,
vaiheineen, pahuuksineen, rikoksilleen ja himoineen, niin että lukiessa
sydäntä kouristutti ja hän huudahti lujaa, mutta myös ihanana,
viekoittelevana, rakkauksilleen ja itsensäkieltäymyksineen.
Kuinka jalo oli tuo katolinen piispa, joka runsaalla mitalla jakoi
rakkautta ja anteeksiantavaisuutta kaleriorjalle, vaikka tämä olikin
pettänyt häntä ja varastanutkin! -- Niin, se oli toista se pappi!... Ja
hän oli katolinen! Hän oli aina katolisia pitänyt perkeleen lapsina,
ei yksistään uskossa erehtyneinä, vaan pahoina ja jumalattomina;
nehän olivat taistelleet Luterusta vastaan. Ja tämä piispa! Hänen
eteensä olisi hän tahtonut polvistua, laskea päänsä hänen helmaansa
anoen hänen siunaustansa. Ja hän oli katolilainen! Oli siis hyviäkin
katolilaisia, vaikka koulumestari oli sanonut, että niitä tuli välttää
kuin sielunvihollista. Koulumestari, -- Saara hymyili ivallisesti --
mitä oli koulumestari, mitä koko hänen mitätöin kuulijakuntansa, joihin
hän itsekin kuului, tämän yhden ainoan rakkauden sankarin rinnalla? Ja
hän oli katolilainen.
Ja Jean Valjean'in kärsivällinen kamppailu, hänen uhrauksensa muiden
yhteiskunnasta sysättyjen puolesta, ja tuon langenneen naisraukan
äidinrakkaus, joka pakoitti hänet kiskotuttamaan terveet hampaat
suustansa muutaman pennin takia, joilla hän voisi elättää lastansa!
Saara huudahti ehdottomasti tätä lukiessaan ja piti kättään suunsa
edessä, kuin suojellakseen omia hampaitaan. Kuinka yleviä ja jaloja
olivat nämä ihmiset!
Rakkautta löytyi siis alhaisimmissakin, kurjimmissakin, kun se vaan
joutui koetuksen alaiseksi. Hän oli kasvatettu kammoksumaan näitä
maailman lapsia, pitämään itsensä ylen hyvänä heidän seuralaisekseen
ja karttamaan heitä joka suhteessa. Jos Jean Valjean olisi tehnyt,
kuten hänelle oli opetettu, mitä olisi hän silloin ollut? Eikö hänen
elämänsä ollut itse teossa turhaa, seurustellessansa vaan niiden
kanssa, jotka eivät ymmärtäneet enempää, kuin hän itsekään? Eikö ollut
ylpeyttä, noin sulkeutua erillensä kuin täydellisyyden seurakunta ja
karttaa toisia? Eikö ennen pitäisi elää maailmassa ja tehdä hyvää.
Tämä kirja oli todella paras saarna hänelle. Falkilla oli oikeus,
löytyi hauskoja kirjoja, jotka opettivat vakavammin, kuin moni
postilla! Se oli voimakas herätyshuuto. Ja se puhui rakkaudesta. Ei hän
koskaan ollut lukenut niin kaunista, kuin Mariuksen päiväkirja. Hän
tuuditteleikse kielen kauneuteen ja sointuun, hienoihin, kimmeltäviin
kuvauksiin ja lämpimään, pelonsekaiseen, puhtaaseen tunteeseen, joka
huokui kaikkialla. Se sointui kuin lintujenlaulu, kuin sulaavat huilun
sävelet. Se suli viiteen auringon-laskun hehkuun, sen väreihin! --
Saara ummisti silmänsä ja kirja vaipui syliin. Hänet valtasi
kummallinen surumielisyys, jota ei hän voinut selittää. Rakastiko
hän? Oliko hän koskaan rakastanut? Oh, ei koskaan; mutta jos voisi
rakastaa! Hänet valtasi taas sama ihmeellinen tunne, kuin nähdessään
isänsä suutelevan sairasta naista. Hän nousi tahtomattansa, levitti
käsivartensa, kuin syleilläksensä ja vaipui takaisin tuolille ja
purskahti itkuun. Kuinka tyhjää, kuinka köyhää ja kylmää oli hänen
elämänsä ollut!
Hän oli kasvanut hiljaisessa kodissaan, ilman kumppaneja melkein
peljäten vanhempiansa, jotka eivät milloinkaan antaneet tunteiden
vapaasti kuohua, eivätkä milloinkaan häntä hyväilleet; aina oli käsillä
varoituksia tai raamatunlauseita pienimmänkin hyväilyksen jälkeen,
ikäänkuin erehdyksen parantamiseksi...Ja kumminkaan eivät he olleet
kylmiä, ei ainakaan isä. Mutta hänellä oli salaisuus, rakkauden
salaisuus, jonka perille ei hän varmaan koskaan pääsisi, joka vielä
enemmän vieroitti hänet isästä, samalla kun hän tunsi suurempaa
mieltymystä häneen. Ja hän itse, eikö hän ollut myyty, myyty koko
elämäksi miehelle, jota hän pelkäsi ja kammoksui? Oliko hänellä lupa
rakastaa ketään toista? Eihän rakkaus anna itseänsä pakoittaa, se
seuraa omia lakejansa. Rakastiko hänen isänsä toista ja oli toisen
kanssa naimisessa? -- hän, joka oli niin tarkka! Voi, jos hän vaan
löytäisi jonkun, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä, silloin
tulisi elämä, niin valoisaksi, niin keveäksi, vaikka ei hän milloinkaan
häntä saisikaan, vaan täytyisi elää edelleen tässä orjuudessa.
Ajatuksissaan, unelmissaan kuuluisi hän kumminkin hänelle. -- -- --
Saaran taas istuessa mallina, sanoi hän Falkille:
-- Ettekö myisi minulle sitä kirjaa, jonka, sain lainaksi?
-- Myisi?
-- Niin, en minä voi elää sitä paitsi.
-- No sitten on paras, että pidätte sen muistona minulta, -- vastasi
Falk. -- Voinhan hankkia, itselleni toisen. Eikö se ollut todellakin
liikuttava?
-- Se on verratoin -- huudahti Saara ihastuksissaan. Hän istui hetkisen
ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kysyi hän epäilevästi:
-- Lupaatteko olla sanomatta minua kummalliseksi, jos kysyn teiltä
jotakin?
-- No?
-- Oletteko koskaan rakastanut, herra Falk?
Falk nauroi ja tarkasteli häntä, keksiäksensä mihin hän aikoi tulla.
-- Siihen on vaikea vastata, -- sanoi hän. -- Riippuu, siitä, kuinka
moni asteista tahdotte rakkauden olemaan. Rakkauden laita on, kuin
alkohoolin; sen voima luetaan asteissa.
-- En minä ymmärrä, -- sanoi Saara.
-- Minulla on todellakin ollut tarpeeksi monta nuoruuden sydänkäpyistä;
kenellä niitä ei olisi ollutkaan minun ijälläni? On ihailtu vaaleata
hiuskiehkuraa, sinistä vyöhyettä, on kuvailtu tuon sinisen vyöhyen
soveltuvan vaan yhdelle hoikalla vyötäiselle; tuon jumalaisen olennon
vuoksi on tekeydytty narriksi toverien silmissä j.n.e., j.n.e. Sitten
on hän kuollut tai mennyt toisen kanssa naimiseen; on jouduttu
mustempaan epäilykseen; piti ampua tai hukuttaa itsensä; ensi hauskassa
seurassa juovutaan surusta, pidetään tovereille katkera esitelmä naisen
kavaluudesta kunnes jonakin kauniina päivänä näyttäytyy uusi vyöhyt,
uusi tähti ja ollaan uudestaan yhtä onnellisia, yhtä rakastuneita. Tämä
on ainoa oikea, kunnes tulee kolmas ja neljäs, tai on myös pari kolme
hempukkaa samaan aikaan, yksi valkean verevä, yksi ruskean ja yksi
mustan verevä.
-- Hyi, nyt puhutte pilojanne, herra Falk; minä tarkoitin vakavasti.
-- Luuletteko, ettei nuo rakastumiset sitte ajallansa ole kylliksi
vakavia? Lapsen sydänsuru on syvin mutta, se ei kestä, Jumalan kiitos,
kauan. Terve elämä ei tee kenestäkään alituisesti itkevää ja valittavaa
Jeremiasta. Ilo hymyilee jo pettyneiden toiveiden takana, ja samoin
kuin rakkaus on ikuinen, on se myös aina löytävä itsellensä esineen.
-- Ei Marius sillä tavalla rakastanut Cosettea, -- vastusti Saara.
-- Kuka takaa, ettei Marius Cosetten kuoltua, aikojen kuluessa olisi
löytänyt toista ja tullut onnelliseksi?
-- Ei koskaan, -- vastasi Saara katkeroittuneena. -- Minä tiedän ettei
hän koskaan olisi toista rakastanut.
-- Jaa, sitä opitte romaneista, se tahtoo sanoa huonoista romaneista,
-- sanoi Falk. -- Se olisi hirmuista, ollakseen totta. Jos vaan olisi
yksi ainoa, joka voisi tehdä minut onnelliseksi, silloin en voisi
koskaan varmuudella valita. Kulkisin alituisessa pelvossa, ettei se
sittenkään olisi se oikea.
-- Ettekö sitte usko, että todella löytyy yksi oikea?
-- Löytyy kyllä, mutta niitä löytyy miljoonia oikeita. Löytyy miljoonia
ihmisiä, jotka sopivat toisilleen. Jos sitte tapaa yhden näistä, tulee
onnelliseksi.
-- Ja te, ette ole vielä tavanneet yhtä tästä miljoonasta?
-- En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä
itselleni, rouva Jensen.
-- Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte
menette naimiseen?
-- Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut -- vastasi Falk
iloisesti. -- Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään
olen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun,
koivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!
-- Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, -- vastasi Saara, --
ei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.
-- Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette
naimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs
ranskalainen filosofi on sanonut?
-- En, kuinka sitä tietäisin,
-- Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa -- sanoi hän. --
Luulen hänen olevan oikeassa.
-- Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten
rakkaudesta?
-- Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä
luota -- jatkoi Falk. -- Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta
avioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.
Saara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän
hillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja
sanoi:
-- Onko hän kirjoittanut muita kirjoja, tuo inhimillisen kurjuuden
tekijä?
-- On montakin -- vastasi Falk. Ja hän alkoi kertoa Victor Hugosta
ja hänen teoksistaan. Sitten tuli kysymys ranskalaisesta ja
eurooppalaisesta kirjallisuudesta yleensä ja Saara teki kysymyksiä
toisensa perästä, Ennen kuin lopettivat, tuli pappi ylös ja naputti
ovelle.