XV.

Kävi helpommaksi, kuin olisi voinut toivoakaan saada pappia lausumaan

ajatuksensa naisesta ja hänen asemastaan. Hän alkoi nimittäin itse

seuraavana päivänä päivällistä atrioidessa. Lähetyssanomissa oli taas

kerrottu vaimosta, joka karkasi miehestään.

-- Se on kerrassaan kauhistuttavaa! -- sanoi hän kertomuksen

luettuansa. -- Ja senlaista kuuluu tuontuostakin. Se on seuraus

muodissa olevasta epäuskosta ja sen pyrinnöistä hankkia naisille samoja

oikeuksia, kuin miehilläkin.

-- Elkää sanoko niin, herra pastori, -- sanoi Falk. -- Vaimolla oli

ehkä syynsä lähteä pois.

-- Luuletteko todella, että naisella missään tapauksessa on oikeus

jättää miehensä? -- kysyi pappi hämmästyksissään unohtaen lusikkansa

soppaan.

Saara oli syövinään, mutta kuunteli tarkkaan.

-- Luulen, että jos ei mies ja vaimo syystä tai toisesta elä sovussa,

vaan katkeroittavat toisensa elämää, niin on parempi heidän erota kuin

jatkaa yhdyselämäänsä.

-- Silloin ei meillä olisi muita naisia, kuin niitä jotka pakenisivat

mieheltä toiselle, -- vastasi pappi ivallisesti.

-- Teillä ei tunnu olevan aivan korkeat käsitykset avioliitosta, herra

pastori -- vastasi Falk hymyillen.

-- Nainen on huikentelevainen, -- jatkoi pappi, -- hän haluaa

alituiseen vaihtelevaisuutta, alituiseen jotain uutta. Jos hän

laskettaisiin vapain ohjaksin olisi seurauksena hirveitä onnettomuuksia

yhteiskunnalle. Hänellä on raamattu, jonka käskyistä hän riippukoon.

Hänen poikkeamatoin velvollisuutensa on olla miehensä luona ja olla

hänelle alamainen. Se on tarpeellista hänelle itselleen ja koko

yhteiskunnalle.

-- Tarkoitatteko todellakin, että kaksi ihmistä, jotka inhoovat

toisiansa ja molemmin puolin katkeroittavat toistensa elämää, eläisivät

yhdessä, vaikka he erottuansa voisivat kumpikin olla suureksi hyödyksi

yhteiskunnalle?

-- Sen vaan sanon, että yksi sääntö tulee löytyä, muuten sortuu kaikki

pohjattomuuteen, -- vastasi pappi.

-- Senlaisten ihmisten tulee tarkoin punnita ennen kuin menevät

avioliittoon. Jos ovat tehneet tuhmasti, saavat he kärsiä seuraukset.

-- Mutta kuinka moni naitetaan lapsena melkein, tai vanhempien

pakoituksesta ja joilla sen vuoksi ei ole tilaisuutta valitsemiseen?

Täytyykö niiden sitte kärsiä koko elämänsä toisten erehdyksistä?

-- Se heidän tulee tehdä, -- vastasi pappi lyhyvesti.

-- Mitä ajattelee rouva Jensen asiasta? -- kysyi maalari katsoen

Saaraan.

-- Saara on Jumalan kiitos kasvatettu minun mielipiteideni mukaisesti

-- kiiruhti pappi sanomaan. -- Hän tietää vaimon velvollisuudet ja

jakaa miehensä mielipiteet.

Saara loi salaa katseen maalariin, kumartui sitte lähemmäs

soppalautastaan sanaakaan puhumatta.

-- Tarkoitatteko, herra pastori, ettei naisella saa olla omia

mielipiteitä eikä niitä ilmituoda? -- kysyi maalari.

-- Jumala varjelkoon! Minun puolestani saa hänellä niitä kyllä olla ja

niistä puhuakin, mutta naidun naisen vaan miehensä kautta, -- vastasi

pastori arvokkaasti. -- Mies edustaa Kristusta, kuten Paavali sanoo,

nainen taas seurakuntaa ja mies on vaimon pää. Nämä raamatun sanat

ovat niin selvät, etten ymmärrä kuinka yksikään kristitty voi niitä

väärennellä. Ja senvuoksi sanon, että tuonlaiset tapaukset Chicagossa

todistavat vaan epäuskon levenemistä ja sen myrkyn tarttumusta kotien

helmaan.

-- Mutta... niin, anteeksi herra pastori, -- sanoi Falk pilkallisesti

hymyillen -- kysyn vaan saadakseni selvitystä... jos nyt mies sattuisi

olemaan tuhma, jörri ja vaimo rikaslahjainen, voiko vaimo silloinkin

kunnioittaa miestänsä jonkinlaisena Kristuksena ja olla hänelle nöyrä

ja alamainen kaikessa?

-- Tässä ei ole kysymys hänen älystään, eikä luonteestaan; hänen

asemaansa ja tointansa tulee vaimon kunnioittaa.

-- Vaan jos mies olisi sydämmetöin ja julma ja rääkkäisi häntä, --

sanoi Saara hiljaa, -- täytyisikö hänen silloinkin nurkumatta tyytyä

kohtaloonsa?

-- Luonnollisesti, -- vastasi pappi. -- Sen tiedät, lapseni,

raamatustasi. Hänen tulee totella ja kärsiä.

-- Kerrassaan mainiota silloin olla mies, -- sanoi Falk nauraen. --

Sitä pahempi teille, rouva Jensen.

-- Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on

käynytkin, -- sanoi pastori.

Falk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet,

vaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi

kiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.

Iltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän

kuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän

huolellisemmin puettuna kuin ennen.

-- No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, -- sanoi hän

kehystä asetellessaan kuntoon.

Saara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.

-- Oh, minä vihaan häntä: -- sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, -- se

tahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, --

jatkoi hän.

-- Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena

ilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, --

vastasi Falk.

-- Oikein?

-- Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin

kirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.

-- Kirjallisuutta? -- huudahti Saara hämmästyneenä.

-- Niin, mitä on raamattu sitten, ellei juutalaista kirjallisuutta,

lakikeräyksiä, historiaa, ennustuksia, runoelmia kirjeitä j.n.e. eri

miesten eri aikoina kirjoittamia, ja erilaisella katsantotavalla?

Siksipä siellä löytyykin niin paljon ristiriitaisuutta. -- Mutta mitä

luulette noista sanoista naisista?

-- Luulen, että ne ovat Paavalin puheita, joita ei meidän ole pakko

omistaa. Paavali eli itämailla, missä naista pidetään kauppatavarana.

-- Ajatteleeko joku toinenkin tuolla tavalla?

-- Useammat sivistyneet ovat sitä mielipidettä. Siksipä te täällä

tunnuttekin niin omituisilta, aivan kuin ihmisiä menneiltä ajoilta

ja kuullessani teidän mielipiteitänne tuntuu kuin olisin museossa

mammutihampaiden ja muiden maadunnais-ainesten keskellä.

-- Vai olen minä teistä mammutinhampaan näköinen? -- vastasi Saara

hymyillen.

-- Ei, rouva Jensen; te muistutatte metsän keijukaista, jonka peikot

ovat lapsena ryöstäneet ja pitäneet maanalaisessa valtakunnassaan mutta

joka nyt on äkkiä päässyt vapauteensa ja luo ihmettelevän katseen

ympäristöönsä.

Saara punastui.

-- Ei, puhukaamme nyt vakavasti, -- sanoi hän. -- Luuletteko minun

voivan, syntiä tekemättä lukea tuon antamanne kirjan?

-- Sen synnin otan minä kernaasti tunnolleni -- vastasi Falk nauraen.

Saara: Romaani · 第 18 / 47 题