Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen
niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan
terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli
hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä,
vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei
ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän
jotakin outoa, arvaamatonta.
Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.
"Halloo! Minne matka?"
Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:
"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
ollut niin paljon muuta tekeillä."
Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat
maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten,
joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli
niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina
viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.
"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on
ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa
metsästä kuului koskien kohina.
Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
avaruudesta Riiseen.
Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa
asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan
maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei
kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät
olisi puhuneet aivan toista.
"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
Aadolf.
"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.
"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi
tarjona."
"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat
minut Jumalasta."
"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla
vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."
"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee
toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
"Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää."
"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"
"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"
"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös
pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen
ikeensä."
"Puhut niin outoja."
"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
lankeemustasi?"
"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta."
"Miksikä mahdotonta?"
"Jumala hylkäsi minut."
"Kuinka niin?"
"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä
rauhaa."
Kustaa Aadolf vaikeni.
Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja
Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä
olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.
"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme,
niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme
juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
"En, sen tiedän."
"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä
enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."
Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti
armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?
"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu
rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi
sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi
on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista
rukous-elämää."
Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
paljon sisältävä vaitiolo.
Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.
"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon
enemmän ilmaisi äänen sointu.
"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.
"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."