Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä
heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin,
mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä,
kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa
Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään
maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!
Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista
metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.
Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?
"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"
"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
punan kohotessa kalpeille kasvoille.
"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."
Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi
oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui
nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä
raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin
jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi
nähdä Elisan katseessa!
Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi
Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli
kannettu penkkejä ja tuoleja.
"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.
Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
palauttamiseksi.
Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.
"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
tuosta sitten!"
Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein
Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa
Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
elottomiksi puunukeiksi!
Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.
Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.
"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".
Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla,
mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei
hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän
toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja
se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta
se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta
ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden
intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina.
Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena
harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi
jokainen.
Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi
jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat
hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.
Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.
"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä
saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."
"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan
luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
olisit kohta minutkin kääntänyt."
"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
päätään pudistaen.
"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald.
"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
veljeänsä.
Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä
paras.
Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut,
ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan
enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
jääneet kolmisin saliin.
"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen
sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."
"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
äkkiä.
"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin."
Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa
ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja
ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi
ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä
tyynemmin mielin.
Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
uuteen ainekseen veikon olennossa.
Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä
kiitävää rekeä.
"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.
"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain
suurta", vastasi Elisa.
"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.
"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.
"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.
"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein
suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
sen saa hän tehdä."
Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän
huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli
johtanut suurempaan menestykseen.
Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
varmenemistaan varmeni.
"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".
Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.
Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta
kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.
Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
turhaan tavoitellessaan parempia asemia.