"Ikkuna! Avatkaa ikkuna!" huusi hän.
Ja kun valo virtasi huoneeseen, näki hän, että Hippolyte Fauvillen
kasvot olivat turvonneet ja täynnä ruskeita pilkkuja.
"Oh", sanoi hän puoliääneen, "hän on kuollut".
"Piru vieköön!" sähisi komisario.
Pari minuuttia seisoivat he kivettyneinä, lamaantuneina,
hämmästyneinä nähdessään tämän yllättävän ja salaperäisen näyn.
Silloin sai äkillinen ajatus Perennan vavahtamaan. Hän lensi ylös
kierreportaita, kiisi läpi parvekkeen ja syöksyi ullakkohuoneeseen.
Edmond, Hippolyte Fauvillen poika, makasi vuoteessaan jäykkänä ja
kankeana, hänkin oli kuollut.
"Piru vieköön!... Piru vieköön!" toisti Mazeroux.
Milloinkaan koko seikkailurikkaan elämänsä aikana ei Perenna ollut
kokenut näin musertavaa iskua. Se aiheutti hänelle äärettömän
väsymyksen tunteen ryöstäen hänen liikkumis- ja puhekykynsä. Isä ja
poika olivat kuolleet! He olivat tulleet murhatuiksi yöllä. Muutamia
tunteja sitten, vaikka talo oli vartioitu ja jokainen uloskäytävä
ilmanpitävästi suljettu, olivat molemmat tulleet myrkytetyiksi
saatanallisella pistoksella, täsmälleen samalla tavoin kuin Vérot ja
Cosmo Mornington.
"Piru vieköön," sanoi Mazeroux vielä kerran. "Ei hyödyttänyt mitään
nähdä niin paljon vaivaa noiden ihmisparkojen takia ja tehdä
sellaisia ihmetöitä pelastaakseen heidät."
Huudahdus sisälsi moitteen. Perenna käsitti sen ja myönsi:
"Olette oikeassa, Mazeroux; minä en ollut tämän tehtävän tasalla."
"Enkä minä liioin".
"Te... tehän ette ole olleet mukana asiassa kuin eilisillasta."
"Aivan niinkuin tekin!"
"Niin, tiedän, eilisillasta, ja nuo toiset ovat työskennelleet
useita viikkoja. Mutta nämä kaksi ovat joka tapauksessa kuolleet ja
minä olin läsnä, minä, Lupin, olin läsnä. Asia on tapahtunut minun
silmieni edessä ja minä en nähnyt mitään! Minä en huomannut mitään.
Kuinka se on mahdollista?"
Hän paljasti poikaraukan olkapään ja osoitti pistoksen jättämää
merkkiä olkapäässä.
"Sama merkki... selvästi sama merkki, jonka löydämme isässäkin.
Nuorukaisella ei toki näytä olleen mitään tuskia. Pieni poikaraukka!
Hän ei näyttänyt vahvalta. Joka tapauksessa kauniit kasvot. Mikä
hirveä isku äidille, kun hän saa tästä tietää!"
Etsivä komisario itki kiukusta ja säälistä mutisten yhtämittaa:
"Piru vieköön!... Piru vieköön!"
"Meidän on kostettava heidät, eikö niin, Mazeroux?"
"Senpä uskon! Kaksinkertaisesti!"
"Yksi kerta riittää, Mazeroux. Mutta se on tehtävä suunnitelman
mukaan!"
"Sen vannon."
"Aivan niin; vannokaamme. Vannokaamme, että nämä kaksi kuolemaa
tulevat kostetuiksi. Vannokaamme, ettemme laske aseitamme ennenkuin
Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajat ovat saaneet ansaitun
palkkansa."
"Vannon sen, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi."
"Hyvä", sanoi Perenna, "ja nyt toimeen. Ilmoittakaa puhelimella
poliisilaitokseen. Olen varma, että herra Desmalions hyväksyy sen,
että ilmoitamme hänelle viipymättä. Hän on seurannut tätä asiaa
innokkaasti."
"Entä jos palvelijat tulevat? Jos rouva Fauville --?"
"Ei kukaan tule ennenkuin me avaamme oven ja sen avaamme vain
poliisiprefektille. Hänen tehtäväkseen jää ilmoittaa rouva
Fauvillelle, että tämä on leski ja ettei hänellä ole enää poikaa.
Lähtekää nyt, kiiruhtakaa."
"Silmänräpäys, isäntä; me unohdamme erään asian, joka voi olla meille
suureksi avuksi."
"Minkä niin?"
"Sen pienen, harmaisiin kansiin sidotun päiväkirjan, jossa herra
Fauville tekee selvää häneen kohdistuneesta salaliitosta."
"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Olette oikeassa...
erittäinkin kun hän unhoitti sekoittaa kirjaimet lukossa eilen
illalla ja avaimet ovat pöydällä olevassa avainkimpussa."
He juoksivat ylös portaita.
"Antakaa minun tehdä se", sanoi Mazeroux. "On oikeampaa, että te ette
koske lukkoon."
Hän otti avainkimpun, työnsi syrjään lasisuojuksen ja pisti avaimen
lukkoon kuumeentapaisella levottomuudella, jota don Luis tunsi
vielä suuremmassa määrässä. Vihdoinkin he saisivat tietää tämän
salaperäisen jutun yksityiskohdat. Kuollut mies itse antaisi ilmi
murhaajiensa salaisuudet.
"Herra Jumala, kuinka te olette hidas," murisi don Luis.
Mazeroux työnsi molemmat kätensä hyllyllä olevaan paperikasaan.
"No, Mazeroux, antakaa se minulle."
"Mikä".
"Päiväkirja."
"En voi."
"Mitä tarkoitatte?"
"Se on poissa."
Don Luis nieli kirouksen. Päiväkirja, jonka insinööri oli lukinnut
heidän silmiensä edessä kaappiin, oli kadonnut.
Mazeroux pudisti päätään.
"Piru vieköön! He tunsivat siis päiväkirjan!"
"Tietystikin ja he tunsivat paljon muutakin. Me emme ole vielä
tehneet tiliä noiden veijarien kanssa. Ei ole yhtään aikaa
kadotettavana. Soittakaa."
Mazeroux teki niin ja sai vastaukseksi, että herra Desmalions heti
tulisi puhelimeen. Hän odotti.
Perenna, joka oli kulkenut edestakaisin huoneessa ja tutkinut
esineitä, tuli esiin ja asettui hänen viereensä. Hän näytti
tuumivalta. Hän mietiskeli hetken. Mutta heittäessään silmäyksen
hedelmämaljakkoon, mutisi hän:
"Ahaa, on vain kolme omenaa neljän sijasta. Hän on siis syönyt
neljännen."
"Niin", sanoi Mazeroux, "hänen on täytynyt syödä neljäs."
"Se on kummallista", sanoi Perenna, "nehän eivät olleet hänestä
kypsiä".
Hän vaikeni jälleen, istuutui nojaten käsivarsillaan pöytään
nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena; sitten kohotti hän päätään ja
lausui seuraavat sanat:
"Murha oli tehty ennenkuin me tulimme sisään täsmälleen puoli yksi."
"Mistä sen tiedätte?"
"Kun herra Fauvillen murhaajat koskettelivat esineitä pöydällä,
pudottivat he taskukellon, jonka hän oli siihen asettanut. He panivat
sen takaisin, mutta se oli pudotessa pysähtynyt. Ja se on seisahtunut
puoli yksi."
"Kun me siis istuuduimme tänne kello yksi yöllä, oli se siis ruumis,
joka makasi edessämme ja toinen tuolla ylhäällä?"
"Niin."
"Mutta kuinka ne pirut tulivat sisään?"
"Ovesta, joka johtaa puutarhaan ja portista, joka on
Suchet-bulevardille."
"Niillä oli siis avaimet lukkoihin?"
"Niin, väärät avaimet."
"Mutta poliisit, jotka vartioivat talon ulkopuolella?"
"Ne vartioivat siellä yhä, kuten sellaiset ihmiset vartioivat taloa,
kulkemalla yhdestä pisteestä toiseen ajattelematta, että ihmiset
voivat hiipiä puutarhaan kun he kääntävät selkänsä. Sillä tavoin
juuri tapahtui heidän kulkiessaan edestakaisin."
Komisario Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Rikollisten rohkeus, heidän
taitavuutensa ja hyvin peitetyt jälkensä tyrmistyttivät hänet.
"He ovat kirotun viekkaita", sanoi hän.
"Kuten sanotte, Mazeroux, kirotun viekkaita ja minä odotan pelottavaa
taistelua. Peijakas, millä ripeydellä he ovat kulkeneet tietään!"
Puhelin soi. Don Luis antoi Mazerouxin puhua prefektille, otti
avainkimpun, avasi helposti oven ja meni puutarhaan toivoen
löytävänsä jonkun jäljen, joka helpottaisi hänen tutkimuksiaan.
Samoin kuin päivää ennen näki hän muuriköynnösten läpi poliisien
kulkevan yhdeltä lyhtypatsaalta toiselle. He eivät nähneet häntä.
Se, mitä mahdollisesti tapahtui talossa, näytti olevan heille aivan
samantekevää.
"Tämä oli minulta suuri erehdys", sanoi Perenna itsekseen. "Ei
sovi uskoa tehtävää henkilöille, joilla ei ole aavistustakaan sen
tärkeydestä."
Hänen tutkimisensa johtivat muutamien jälkien löytöön hiekassa,
jotka eivät olleet riittävän selviä, että hän olisi voinut erottaa
jalkineen muodon, mutta se vahvisti hänen otaksumaansa, että roistot
olivat tulleet tätä tietä.
Äkkiä teki hän iloisen eleen. Tien vieressä näki hän jotain punaista,
jonka muoto heti kiinnitti hänen huomiotaan. Hän kumartui alas. Siinä
oli omena, se neljäs omena, joka oli puuttunut hedelmämaljakosta.
"Mainiota", sanoi hän. "Hippolyte Fauville ei ole syönyt sitä. Joku
heistä on ottanut sen -- hän tunsi kai itsensä nälkäiseksi -- ja
kadottanut, mutta hänellä ei ole ollut aikaa haeskella ja ottaa sitä
ylös."
Hän otti omenan ja tarkasteli sitä.
"Mitä!" huudahti hän hätkähtäen. "Onko tämä mahdollista?"
Hän seisoi kivettyneenä, äärimmäisen kiihoittuneena, mutta
haluttomana tunnustamaan mahdollisuutta, joka oli kuitenkin
kiistämättömänä todellisuutena hänen silmiensä edessä. Joku oli
purrut omenaan, omenaan, joka oli liian hapan syötäväksi. _Ja hampaat
olivat jättäneet merkkinsä siihen!_
"Onko tämä mahdollista?" toisti don Luis. "Onko mahdollista, että
joku heistä on tehnyt itsensä syypääksi sellaiseen varomattomuuteen?
Hänen on täytynyt kadottaa omena huomaamattaan... tahi sitten hän ei
ole löytänyt sitä pimeydessä."
Hän ei voinut tointua kummastuksestaan. Hän koetti etsiä
hyväksyttävää selitystä. Mutta hänellähän oli tosiasia edessään.
Kaksi hammasriviä, jotka olivat leikanneet ohuen punaisen kuoren,
olivat jättäneet jälkeensä säännöllisen, puoliympyrän muotoisen
pureman hedelmään. Yläpuolella olivat merkit aivan selvät, mutta
alapuolella olivat ne sulautuneet yhteen ainoaan käyrään viivaan.
"Tiikerinhampaat!" mutisi Perenna, joka ei voinut irrottaa silmiään
noista kaksinkertaisista merkeistä. "Tiikerinhampaat! Ne hampaat,
jotka ovat jo jättäneet merkkinsä päällikkö Vérot'n suklaapalaan!
Mikä yhteensattuma! Se tuskin riippuu pelkästä sattumasta. Pitääkö
meidän katsoa sitä todistukseksi, että sama henkilö on purrut omenaan
ja suklaapalaan, jonka päällikkö Vérot luovutti poliisiprefektille
vastaansanomattomaksi todistuskappaleeksi?"
Hän epäröi hetken. Säilyttäisikö hän omenan omia tutkimuksiaan varten
tahi jättäisikö hän poliisille? Mutta kosketus siihen tuotti hänelle
sellaisen vastenmielisyyden, niin että hän heitti pois, jolloin se
pyöri pensaikkoon.
Ja hän toisti itsekseen:
"Tiikerinhampaat! Villieläimen hampaat!"
Hän sulki jälkeensä puutarhaoven, pani sen salpaan, asetti avaimen
pöydälle ja sanoi Mazerouxille:
"Oletteko puhuneet prefektin kanssa?"
"Olen."
"Tuleeko hän?"
"Tulee."
"Eikö hän käskenyt teitä soittamaan poliisikomissariota?"
"Se merkitsee, että hän haluaa nähdä kaikki itse. Siten on paras.
Mutta etsiväpoliisi? Yleinen syyttäjä?"
"Hän on puhunut niiden kanssa."
"Mikä teidän on, Alexandre? Minun täytyy kiskoa teiltä sanat väkisin.
Te näytätte niin kummalliselta. Mikä teitä vaivaa?"
"Ei mikään."
"No, hyvä on. Tämä juttu on pannut päänne pyörälle. Se ei olekaan
ihmeellistä. Prefekti ei myöskään tule iloiseksi... erittäinkin
kun hän on niin kevytmielisesti luottanut minuun ja tullaan
vaatimaan selitystä, miksi minä olen täällä. Kas niin, on parasta,
että te otatte vastuun kaikesta mitä olemme tehneet. Suostutteko
siihen? Sitäpaitsi se on teille suureksi hyödyksi. Pitäkää itsenne
häikäilemättä esillä, syrjäyttäkää minut niin paljon kuin voitte ja
ennenkaikkea -- otaksun ettei teillä ole mitään tätä pikkuseikkaa
vastaan -- älkää olko niin tyhmä ja puhuko siitä, että nukuitte
hetkeäkään tänä yönä välihuoneessa. Teitä vain moitittaisiin sen
takia. Ja sitten... niin, se on siis sovittu? Ja meidän on vain
sanottava hyvästi. Jos prefekti haluaa tavata minua, niinkuin hän
arvatenkin tekee, niin soittakoon minulle Place de Palais-Bourboniin.
Minä olen kotona. Näkemiin. Ei ole välttämätöntä, että minä olen
mukana kuulustelussa, minun läsnäoloni ei olisi paikallaan. Hyvästi,
rakas ystävä."
Hän kääntyi ovelle.
"Silmänräpäys!" huudahti Mazeroux.
"Silmänräpäys? Mitä tarkoitatte?"
Etsiväkomisario oli heittäytynyt hänen ja oven väliin ja sulki
häneltä tien.
"Niin, silmänräpäys. Minä en yhdy teidän käsitykseenne. On paljon
parempi, että odotatte kunnes prefekti on tullut."
"Minä en kysy teidän mielipidettänne."
"Mahdollista kyllä, mutta minä en päästä teitä ulos."
"Mitä! Te olette sairas, Alexandre."
"Kuulkaa nyt, isäntä," sanoi Mazeroux vaipuvalla tarmolla, "mitä he
voivat teille tehdä? Onhan aivan luonnollista, että prefekti tahtoo
puhua kanssanne."
"Vai niin, se on siis prefekti, joka haluaa... No niin, voitte sanoa
hänelle, että minä en ole hänen määräystensä alainen, ja vaikka
tasavallan presidentti tahi itse Napoleon I tahtoisi sulkea tieni...
niin sanon vain: syrjään! Kylliksi siitä. Pois tieltä nyt!"
"Te ette pääse täältä", selitti Mazeroux päättäväisesti ja ojensi
käsivartensa.
"Tämä on todellakin..."
"Te ette pääse täältä."
"Laskekaa kymmeneen, Alexandre."
"Sataan, jos niin haluatte, mutta te ette..."
"Vaietkaa loruinenne! Pois tieltä!" Hän tarttui Mazerouxin molempiin
olkapäihin, käänsi hänet ympäri ja heitti hänet sohvalle. Sitten
avasi hän oven.
"Pysähtykää tahi minä ammun!"
Mazeroux oli noussut ja seisoi nyt revolveri kädessä päättäväisin
kasvoin.
Don Luis pysähtyi hämmästyneenä. Uhkaus ei tehnyt häneen pienintäkään
vaikutusta, häneen suuntautuvan revolverinsuun kohtasi hän
kylmäverisellä katseella. Mutta kuinka ihmeessä uskalsi Mazeroux,
hänen entinen rikoskumppaninsa, hänen aulis oppilaansa, hänen innokas
palvelijansa, käyttäytyä niinkuin teki.
Perenna meni hänen luokseen ja laski kätensä salapoliisin ojennetulle
käsivarrelle.
"Prefektin käskystäkö?" kysyi hän.
"Niin," mutisi Mazeroux tyytymättömänä.
"Määräys pidättää minut täällä kunnes hän tulee?"
"Niin."
"Ja estää minut pakenemasta?"
"Niin."
"Keinolla millä hyvänsä?"
"Niin."
"Vaikka ampumalla?"
"Niin."
Perenna mietti ja sanoi sitten vakavasti:
"Olisitteko te ampuneet, Alexandre?"
Komisario laski päänsä alas ja sanoi hiljaa:
"Kyllä, isäntä."
Perenna katsoi häneen ilman vihaa, ystävällisen osanottavalla
katseella ja häneen teki syvän vaikutuksen nähdessään kurin ja
velvollisuudentunnon sillä tavoin hallitsevan entistä toveriaan.
Mikään ei voinut voittaa näitä tunteita, ei edes voimakas ihailu,
jota Mazeroux melkein eläimellisellä uskollisuudella tunsi
isäntäänsä. "En ole suuttunut, Mazeroux. Päinvastoin, hyväksyn
menettelynne. Mutta teidän on sanottava minulle, minkä vuoksi
prefekti..."
Salapoliisi ei vastannut mutta hänen silmänsä saivat niin surullisen
ilmeen, että don Luis säpsähti ja ymmärsi kaikki.
"Ei", huudahti hän, "Ei! Se on kauheaa, hän ei voi ajatella sitä. Ja
te, Mazeroux, luuletteko tekin, että minä olen rikollinen?"
"Oh, minä olen teistä yhtä varma kuin itsestäni. Te ette murhaa!
Mutta on joka tapauksessa asioita... asianhaaroja..."
"Asioita... asianhaaroja", toisti don Luis pitkään.
Hän seisoi tuumivana sanoen sitten matalalla äänellä:
"Niin, kun asiaa ajattelee, on paljonkin totuutta siinä mitä
sanotte. Niin, se sopii, aivan täydelleen... Kuinka en tullut
sitä ajatelleeksi? Tuttavuuteen Cosmo Morningtonin kanssa, tuloni
Pariisiin juuri testamentin lukemisen aikaan, haluni viettää yö
täällä, se tosiasia, että molempien Fauvillien kuolema epäilemättä
tekee minut miljoonaperilliseksi... ja sitten... ja sitten... niin,
hän on aivan oikeassa, teidän prefektinne... paljon enemmän kuin...
niin, minä olen kiinni."
"Oh, ei vielä, isäntä..."
"Auttamattomasti kiinni, poikaseni, se teidän on selvitettävä
itsellenne. Ei kuten Arsène Lupin, ent. murtovaras, ent.
rangaistusvanki, ent. mitä haluatte -- siinä ominaisuudessa olen
minä saavuttamaton -- mutta kuten don Luis Perenna, kunnianmies,
pääperillinen j.n.e. Se on liian hullua. Sillä kuka etsii käsiinsä
Cosmon, Vérot'n ja molempien Fauvillien murhaajat, jos minut
pistetään vankilaan?"
"Kas niin, isäntä..."
"Hiljaa!... Kuulkaa!"
Auto pysähtyi bulevardille ja sitten toinen.
Ne olivat selvästikin prefektin ja yleisen syyttäjän väkeä.
Don Luis tarttui Mazerouxin käsivarteen.
"On vain yksi keino, Alexandre! Älkää sanoko, että te nukuitte."
"Minun täytyy."
"Tyhmä aasi!" murisi don Luis. "Miten on mahdollista olla sellainen
aasi! Saattaa tulla suorastaan pahoinvoivaksi kunniallisuudesta.
Mihin voin nyt ryhtyä?"
"Ottakaa selvä rikollisesta."
"Mitä? Mitä te sanotte?"
Nyt tarttui Mazeroux vuorostaan hänen käsivarteensa, puristi sitä
jonkunlaisella epätoivolla ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:
"Ottakaa selko rikollisesta. Muuten olette te kadotettu... se
on varma... sen sanoi prefekti minulle. Poliisi haluaa saada
rikollisen... tänä iltana... rikollinen täytyy löytyä... teidän on
saatava hänet esille."
"Te olette leikinlaskija, Alexandre, se minun täytyy tunnustaa."
"Sehän on lapsenleikkiä teille, isäntä. Teidän tarvitsee vain ryhtyä
siihen."
"Mutta eihän ole olemassa pienintäkään johtolankaa, te aasi!"
"Te löydätte sellaisen... teidän täytyy! Vannotan teitä, paljastakaa
murhaaja... minä en voi kestää, että te tulette vangituksi. Teillä on
sitä varten koko päivä... ja Lupin on suorittanut suurempiakin tekoja
kuin tämä."
Hän sammalsi, itki, väänteli käsiään, irvisteli jokaisella
lystillisten kasvojensa lihaksella. Ja tämä suru oli todellakin
liikuttavaa, tämä epätoivo vaaran johdosta, joka uhkasi hänen
isäntäänsä.
Eteisestä kuului herra Desmalionsin ääni. Kolmas auto pysähtyi
portille, sen jälkeen neljäs, molemmat nähtävästi poliiseja täynnä.
Talo oli ympäröity, piiritetty.
Perenna vaikeni.
Mazeroux seisoi hänen vieressään tuskan täyttämin silmin.
Muutamia minuutteja kului. Sitten selitti Perenna miettivästi:
"Tarkemmin ajatellen myönnän, että te olette käsittänyt tilanteen
selvästi, Alexandre, ja että teidän olettamuksenne ovat täydellisesti
oikeutetut. Jos ei minun muutamien tuntien kuluessa onnistu luovuttaa
poliisille Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajia, niin se
olen minä, don Luis Perenna, joka suljetaan vankilaan tänä iltana,
torstaina, ensimmäisenä päivänä huhtikuuta."