Palvelija avasi oven. Mazeroux lähetti korttinsa. Hippolyte otti
molemmat herrat vastaan työhuoneessaan. Pöydällä oli siirrettävä
puhelin, kirjoja, lentokirjasia ja sanomalehtiä. Sitäpaitsi
oli siellä kaksi korkeata pöytää peitettynä suunnitelmilla,
piirustuksilla ja lasikuvuilla, joiden sisällä oli elefantinluisia
pienoismalleja ja teräskoneita, jotka insinööri oli itse rakentanut
tahi keksinyt. Seinän vieressä oli suuri sohva. Yhdestä nurkasta
johtivat kierreportaat koko huoneen kiertävälle parvekkeelle. Katossa
riippui sähkölamppu.
Sanottuaan kuka hän oli ja esiteltyään ystävänsä Perennan
poliisiprefektin lähettämäksi selitti Mazeroux heti heidän käyntinsä
syyn. Hän sanoi herra Desmalionsin tunteneen itsensä levottomaksi
niiden painavien syiden vuoksi, jotka hän oli äskettäin saanut tietää
ja pyysi herra Fauvillea, huomispäivän keskustelua odottamatta,
ryhtymään kaikkiin niihin varovaisuustoimenpiteisiin, joita hänen
salapoliisinsa neuvoivat.
Fauville näytti aluksi hieman hämmästyneeltä.
"Olen ryhtynyt omiin varovaisuustoimenpiteisiini, vieläpä sangen
perusteellisiin. Toiselta puolen pelkään, että teidän sekaantumisenne
voi olla vahingollista."
"Millä tavoin?"
"Herättämällä vihollisteni huomio ja sen kautta estämällä minua
kokoamasta niitä todistuksia, jotka tarvitsen paljastaakseni heidät."
"Voitteko selittää...?"
"En, sitä en voi. Huomenna, huomenaamulla... ei ennen."
"Mutta jos silloin on myöhäistä?" huomautti don Luis.
"Myöhäistä? Huomenna?"
"Tarkastaja Vérot puhui herra Desmalionsin sihteerille, että
molemmat murhat tapahtuisivat tänä yönä. Hän sanoi, että päätös oli
peruuttamaton ja kohtalon määräämä."
"Tänä yönä", huudahti Fauville suuttuneena. "Ei, sanon minä. Ei tänä
yönä. Siitä olen varma. On asioita, jotka minä tiedän, mutta joita te
ette tiedä, vai kuinka?"
"Kyllä", vastasi don Luis, "mutta saattaa myös olla asioita, jotka
Vérot tiesi, mutta te ette. Hän oli saanut tietää vihollistenne
salaisuudesta enemmän kuin te. Sitä todistaa se, että häntä epäiltiin
ja että mies ebenholtsikeppineen vartioi kaikkia hänen liikkeitään ja
että hänet lopuksi murhattiin."
Hippolyte Fauvillen itsevarmuus väheni. Perenna käytti tilaisuutta
suostutellakseen häntä ja se onnistui niin hyvin, että Fauville
vihdoinkin, vaikkakin vaiteliaisuudestaan luopumatta, antoi perään
tahdolle, joka oli hänen omaansa voimakkaampi.
"Mutta ette kai te aio viettää yötä täällä?"
"Niin me todellakin aiomme".
"Sehän on naurettavaa! Se on suoraa ajanhukkaa. No niin, jos se on
aivan välttämätöntä, niin... no, mitä muuta te haluatte?"
"Ketä asuu talossa?"
"Vaimoni, alkaakseni alusta. Hän asuu ensimmäisessä kerroksessa".
"Rouva Fauvillea ei ole uhattu?"
"Ei, ei ollenkaan. Minua uhataan kuolemalla, minua ja poikaani
Edmondia. Senvuoksi olen viikko sitten sulkeutunut nukkumaan tänne
enkä tavalliseen makuuhuoneeseeni. Olen vedonnut työhöni, joka
pakottaa minut olemaan kauan ylhäällä ja johon tarvitsen poikani
apua".
"Nukkuuko hänkin täällä?"
"Ei, hän nukkuu tuolla ylhäällä pienessä huoneessa, jonka olen
antanut järjestää häntä varten. Nuo kierreportaat ovat ainoa tie
sinne".
"Onko hän nyt siellä?"
"On, hän nukkuu."
"Kuinka vanha hän on?"
"Kuusitoistavuotias."
"Se, että te olette muuttaneet huonetta, osoittaa, että te pelkäätte
jonkun hyökkäävän. Ketä epäilette? Jotain vihollista, joka asuu
talossa? Jotain palvelijaa? Tahi vieraita ihmisiä? Kuinka pääsisivät
he siinä tapauksessa sisään? Siitä riippuu kaikki."
"Huomenna, huomenna," vastasi Fauville jäykästi. "Selitän teille
kaikki huomenna."
"Miksi ei tänä iltana?" kysyi Perenna.
"Koska minulla täytyy olla todisteita, olenhan jo sanonut... koska
vain siitä, että minä puhun, saattaa olla hirveitä seurauksia... ja
minä olen peloissani, niin, olen peloissani..."
Hän vapisi todellakin ja näytti niin surkealta ja säikähtyneeltä,
että don Luis ei pyydellyt enää.
"Hyvä on", sanoi hän "pyydän siis vain itselleni ja toverilleni lupaa
viettää yön täällä, sellaisessa paikassa, josta voimme kuulla, jos te
huudatte."
"Kuten haluatte. Ehkä niin on parasta."
Tällä hetkellä koputti eräs palvelijoista oveen ilmoittaakseen,
että rouva Fauville halusi ennen ulosmenoaan tavata miestään. Rouva
Fauville tuli melkein heti sisään. Hän kumarsi ystävällisesti päätään
Perennan ja Mazerouxin noustessa tuoleiltaan. Hän oli kolmenkymmenen
ja kolmenenkymmenenviiden välillä, vaalea ja hymyilevä. Hänellä
oli siniset silmät, aaltoileva tukka ja hiukan kuihtuneet, mutta
rakastettavat ja kauniit kasvot. Hänen avonaisen iltapukunsa päällä
oli pitkä kukikas silkkiviitta.
Hänen miehensä sanoi kummastuneena:
"Aiotko ulos tänä iltana?"
"Oletko unohtanut", sanoi rouva, "että Auverardit ovat tarjonneet
minulle paikan ooppera-aitiossaan? Sinähän pyysit itse minua menemään
hetkeksi rouva d'Ersingerin kutsuihin jälkeenpäin..."
"Aivan niin", sanoi hänen miehensä, "sen olin unohtanut, minä
työskentelen niin hellittämättömästi..."
Rouva oli nyt napittanut hansikkaansa ja kysyi:
"Etkö halua saattaa minua rouva d'Ersingerin luo?"
"Minkä vuoksi?"
"He pitäisivät siitä."
"Ei, en voi. Sitäpaitsi en voi oikein hyvin..."
"Sitten esitän anteeksipyyntösi."
"Tee se."
Rouva kääriytyi viittaansa miellyttävällä liikkeellä, seisoi hetken
liikkumatta ikäänkuin etsien jäähyväissanoja. Sitten hän sanoi:
"Onko Edmond täällä? Luulin hänen työskentelevän sinun kanssasi."
"Hän oli väsynyt."
"Nukkuuko hän?"
"Kyllä."
"Haluaisin mielelläni antaa hänelle hyvänyönsuudelman."
"Ei, sinä vain herättäisit hänet. Nyt sinun autosi tulee, mene nyt,
ystäväni. Toivon sinulle hauskaa iltaa."
"Hauskaa iltaa" vastasi rouva. "Oopperassa ja illallisessa ei ole
juuri paljon iloa."
"Onhan se kumminkin parempi kuin istua kotona."
Tuli pieni kiusallinen hiljaisuus. Tämä oli nähtävästi sellaisia
epäsuhtaisia avioliittoja, jossa terveydeltään heikko mies, joka ei
ole huvitettu seuraelämästä, jää kotiin vaimon etsiessä ikänsä ja
tapojensa mukaisia huvituksia.
Kun ei mies sanonut muuta, kumartui rouva ja suuteli häntä otsalle.
Sitten nyökäytti hän päätään molemmille vieraille ja meni.
Hippolyte Fauville nousi heti ja soitti. Sitten hän sanoi:
"Ei kellään täällä ole aavistustakaan vaarasta, joka minua uhkaa. En
ole luottanut kehenkään, en edes Silvestreen, omaan palvelijaani,
vaikka hän on ollut palveluksessani vuosikausia ja on itse
kunniallisuus."
Palvelija astui sisään.
"Minä menen levolle, Silvestre," sanoi herra Fauville. "Laita kaikki
kuntoon".
Silvestre käänsi alas suuren sohvan yläosan, joka muodosti
mukavan makuupaikan ja valmisti vuoteen. Sitten toi hän isäntänsä
määräyksestä vettä, lasin, leivoksia ja hedelmiä. Herra Fauville söi
pari leivosta ja leikkasi kahtia omenan. Se ei ollut kypsä. Hän otti
kaksi muuta, tunnusteli niitä ja pani ne takaisin, koska nekään eivät
näyttäneet hyviltä. Sen jälkeen kuori hän päärynän ja söi sen.
"Voitte jättää hedelmät tänne," sanoi hän palvelijalle.
"Ne ovat hyvät olemassa, jos minulle tulee yöllä nälkä. -- Ja minä
unohdin... nämä molemmat herrat jäävät tänne. Älkää mainitko siitä
kenellekään ja älkää tulko aamulla ennenkuin soitan."
Palvelija asetti ennen poistumistaan hedelmämaljan pöydälle.
Perenna, joka pani kaikki merkille ja jälkeenpäin saattoi kertoa
jokaisen yksityisseikan illasta, jonka hänen muistinsa oli
koneellisella tarkkuudella painanut mieleen, huomasi maljakossa kolme
päärynää ja neljä omenaa.
Fauville meni sillävälin kierreportaita parvekkeelle ja astui
huoneeseen, jossa hänen poikansa nukkui.
"Hän nukkuu hyvin," sanoi hän Perennalle, joka oli seurannut häntä.
Makuuhuone oli hyvin pieni. Se sai ilmaa erikoisen ilmavaihtolaitteen
kautta, sillä talvi-ikkuna oli ilmanpitävästi suljettu
kiinninaulatulla puuluukulla.
"Minä ryhdyin näihin varovaisuustoimenpiteisiin viime vuonna",
selitti Hippolyte Fauville. "Minulla oli tapana tehdä sähkökokeita
tässä huoneessa ja olin peloissani, että joku voisi vakoilla minua ja
tukin sen vuoksi kattoikkunan".
Hän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä:
"Ne ovat hiipineet ympärilläni ja kauan."
Molemmat miehet menivät jälleen alas.
Fauville katsoi kelloaan.
"Neljännestä yli kymmenen; makuuaika. Olen hirvittävän väsynyt ja te
suonette anteeksi..."
He sopivat, että Perenna ja Mazeroux asettuivat pariin lepotuoliin,
jotka he kantoivat välihuoneeseen työhuoneen ja eteisen välillä.
Mutta Hippolyte Fauville, joka tähän saakka, vaikkakin äärimmilleen
kiihoittuneena, oli saanut säilytetyksi itsehillintänsä, sai nyt
äkkiä heikkouden kohtauksen. Hän päästi pienen huudon. Don Luis
kääntyi ja näki hien virtaavan pitkin hänen kasvojansa ja kaulaansa
ja että hän tärisi kuumeesta ja kauhusta.
"Mikä nyt?" kysyi Perenna.
"Olen peloissani... olen peloissani!" sanoi hän.
"Sehän on mielettömyyttä!" huudahti don Luis. "Emmekö me kaksi ole
täällä? Voimmehan me, jos te haluatte, istua koko yön vuoteenne
vieressä."
Fauville tarttui kovasti Perennan olkapäähän ja sopersi vääristynein
kasvoin:
"Jos teitä olisi kymmenen... vaikka teitä olisi kaksikymmentä
luonani, niin älkää uskoko, että voisitte estää heidän
suunnitelmiaan! He voivat tehdä mitä haluavat, kuulitteko, mitä
haluavat. He ovat jo murhanneet päällikkö Vérotin... he aikovat
tappaa minut... ja he aikovat tappaa minun poikani... oh, ne roistot!
Jumala, armahda minua! Tämä on kauheata... kuinka minä kärsin."
Hän oli langennut polvilleen, löi rintaansa ja toisti:
"Oi, jumala, armahda minua! Minä en voi kuolla... en voi antaa
poikani kuolla... rukoilen sinua, armahda minua!"
Hän hyppäsi ohi Perennan lasisuojukselle, jonka antoi kiertyä ylös
messinkirullia myöten niin että seinään rakennettu pieni kaappi näkyi.
"Täältä löydätte koko minun tunnustukseni", sanoi hän, "muistiin
kirjoitettuna päivästä päivään viimeisen kolmen vuoden aikana. Jos
minulle jotain tapahtuisi, tulee teille helpoksi kostaa minut."
Hän käänsi varmuuslukon kirjaimia, otti taskustaan avaimen ja
aukaisi kaapin, se oli melkein tyhjä, mutta eräällä hyllyllä oli
paperipakkojen joukossa päiväkirja sidottuna harmaisiin kansiin. Hän
otti päiväkirjan ja sanoi:
"Tässä on kaikki. Tämän avulla voidaan saada selville koko kauhea
juoni... aluksi minun epäilyni ja sitten se, mitä varmasti tiedän...
kaikki, kaikki kuinka heille voidaan virittää ansa ja vangita heidät.
Tehän muistatte, eikö niin? Harmaisiin kansiin sidottu päiväkirja.
Asetan sen takaisin kaappiin."
Hänen rauhallisuutensa palautui vähitellen. Hän työnsi
lasisuojustimen paikoilleen, asetti järjestykseen muutamia papereita,
sytytti vuoteensa yläpuolella olevan sähkölampun, sammutti kattovalon
ja pyysi don Luisia ja Mazerouxia poistumaan.
Don Luis, joka kiersi ympäri huoneen ja tutki ikkunaluukut, huomasi
oven, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää ja teki insinöörille
muutamia kysymyksiä siitä.
"Se on minun tavallisia vieraitani varten", sanoi Fauville. "Ja
välistä menen ulos sitä tietä".
"Johtaako se puutarhaan?"
"Kyllä."
"Onko se kunnollisesti suljettu?"
"Katsokaa itse. Se on lukittu ja suljettu varmuuslukolla. Molemmat
avaimet ovat tässä avainkimpussani, samoin kuin puutarhan avainkin."
Hän asetti pöydälle avainkimpun, lompakon ja taskukellon vedettyään
sen ensin.
Lupaa pyytämättä otti don Luis avaimet ja avasi lukon sekä
salvan. Kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan. Hän meni pitkin
kapeata ruohomattoa. Muuriköynnösten läpi näki ja kuuli hän
poliisikonstaapeleiden kulkevan edestakaisin bulevardilla. Hän tutki
portinlukon. Se oli kiinni.
"Kaikki on järjestyksessä", sanoi hän tullessaan takaisin, "ja te
voitte olla rauhallinen. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä", sanoi insinööri ja seurasi Perennaa ja Mazerouxia ulos.
Työhuoneen ja välihuoneen välillä oli kaksi ovea, joista toinen
oli täytetty ja vahakankaalla peitetty. Toisella puolen erotti
välihuoneen eteisestä raskas verho.
"Nukkukaa te", sanoi Perenna seuralaiselleen. "Minä istun ylhäällä".
"Ette kai te luule, että jotain tapahtuu?"
"En luule sitä, kiitos varovaisuustoimenpiteidemme. Mutta te, joka
tunsitte päällikkö Vérot'n niin hyvin, uskotteko hänen luulotelleen
itselleen olemattomia asioita?"
"En".
"Te tiedätte mitä hän ennusti. Se merkitsee, että hänellä oli siihen
syynsä. Senvuoksi aion pitää silmäni auki."
"Me vuorottelemme, isäntä; herättäkää minut kun valvomisvuoroni
tulee."
He istuivat liikkumattomina vierekkäin ja vaihtoivat silloin tällöin
muutamia sanoja. Mazeroux nukkui pian. Don Luis istui liikkumattomana
tuolissaan ja jännitti kuuloaan. Talossa vallitsi kaikkialla
hiljaisuus. Ulkopuolelta kuului tuon tuostakin auto tahi vaunut
vierivän ohi. Hän kuuli myöskin viimeisen Auteuil-linjan junan.
Hän nousi useita kertoja ja meni ovelle. Ei ääntäkään. Hippolyte
Fauville nähtävästi nukkui.
"Erinomaista", sanoi Perenna itsekseen. "Bulevardi on vartioitu. Ei
kukaan voi tulla huoneeseen muuta kuin tätä tietä. Meillä ei siis ole
mitään pelättävää."
Kello kaksi yöllä pysähtyi automobiili talon ulkopuolelle ja eräs
palvelijoista, joka oli kai istunut ja odottanut keittiössä, kiiruhti
portille. Perenna väänsi valon välihuoneessa sammuksiin, raotti
verhoa ja näki rouva Fauvillen tulevan Silvestren seuraamana kotiin.
Portaissa sytytettiin valoa. Noin puolen tunnin ajan kuului ääniä ja
tuolien kolinaa, joita siirrettiin, sitten tuli aivan hiljaista.
Tämän hiljaisuuden aikana rupesi Perenna tuntemaan käsittämätöntä
tuskaa, hän ei tiennyt minkä vuoksi. Mutta tuo tunne oli niin
voimakas ja hänen mielenliikutuksensa niin kiihkeä, että hän mutisi:
"Minäpä menen katsomaan, jos hän nukkuu. Arvaan, ettei hän ole
sulkenut ovea."
Hänen tarvitsi vain työntää auki molemmat ovet ja sähkölamppu kädessä
meni hän suoraan vuoteelle.
Hippolyte Fauville nukkui kasvot seinään päin käännettyinä.
Perenna hymyili rauhoitettuna. Hän meni jälleen välihuoneeseen ja
ravisti Mazerouxin hereille.
"Nyt on teidän vuoronne, Alexandre."
"Eikö mitään uutta."
"Ei, hän nukkuu."
"Mistä sen tiedätte?"
"Silmäsin sinne".
"Merkillistä, etten kuullut mitään. Mutta sehän on totta, minä nukuin
kuin tukki."
Hän seurasi Perennaa huoneeseen ja tämä sanoi:
"Istukaa ja älkää herättäkö häntä. Minä koetan nukkua."
Ensin hän teki kierroksen. Mutta nukkuessaankin oli hän tietoinen
kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään. Kello löi hiljaisella
äänellä ja joka kerran laski Perenna lyönnit. Sitten alkoi elämä
ulkona herätä, maitorattaat rämisivät ja aikainen aamujuna vihelsi.
Väki talossa alkoi liikkua. Päivänsäteet pilkistivät ikkunaluukkujen
välitse ja huone tuli vähitellen valoisaksi.
"Menkäämme nyt", sanoi komisario Mazeroux. "On parasta, ettei hän
tapaa meitä täällä."
"Pitäkää suunne", sanoi don Luis tehden käskevän eleen.
"Minkä vuoksi."
"Te herätätte hänet."
"Näettehän, etten herätä", sanoi Mazeroux ääntään alentamatta.
"Olette oikeassa", kuiskasi don Luis kummastellen ettei hänen äänensä
ollut häirinnyt nukkuvaa.
Ja hänet valtasi sama tuska kuin yölläkin mutta vielä voimakkaammin,
vaikka hän ei tahtonut tahi ei uskaltanut ajatella sen syytä.
"Kuinka on laitanne, isäntä? Te näytätte niin kummalliselta. Mikä
teidän on?"
"Ei mikään... ei mikään... olen peloissani..."
Mazeroux säpsähti:
"Peloissanne, mistä? Sanotte sen aivan kuin hän eilen illalla".
"Niin... niin... ja samasta syystä."
"Mutta..."
"Ettekö ymmärrä? Ettekö ymmärrä, että minä kummastelen..."
"En, mitä sitten?"
"Onko hän kuollut!"
"Tehän olette hullu!"
"En... en tiedä, minulla on tunne kuolemasta..."
Lamppu kädessä seisoi hän kuin lamaantuneena vuoteen vieressä,
ja hänellä, joka ei ollut koskaan maailmassa pelännyt, ei ollut
rohkeutta suunnata valoa Hippolyte Fauvillen kasvoihin. Kauhistava
hiljaisuus levisi ja täytti huoneen.
"Hän ei liiku, isäntä!"
"Tiedän... tiedän... ja nyt huomaan, ettei hän ole liikahtanut koko
yönä. Se se on, joka minua pelottaa."
Hänen täytyi todella ponnistaa ottaakseen askeleen eteenpäin. Nyt hän
melkein kosketti vuodetta.
Insinööri ei näyttänyt hengittävän.
Perenna tarttui päättäväisesti hänen käteensä.
Se oli jääkylmä.