"Katsokaa", sanoi herra Desmalions, "sattuma suosii meitä. Jos tämä
herra Fauville on yksi Roussel-perillisistä, tulee tehtävämme paljon
helpommaksi."
"Joka tapauksessa, herra prefekti", huomautti asianajaja, "täytyy
minun muistuttaa teille, että testamentin pykälä kieltää sen
julkaisemisen ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia. Herra Fauville ei
saa sen vuoksi tietää..."
Ovi avautui ja eräs mies työnsi vahtimestarin syrjään ja syöksyi
sisään.
"Tarkastaja... tarkastaja Vérot?" läähätti hän. "Hän on kuollut, eikö
totta? Minä kuulin..."
"Niin, hyvä herra, hän on kuollut".
"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!" sammalsi hän.
Ja hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:
"Oh, ne roistot, ne roistot!"
Hän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies
sairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla
syviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät
hermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.
Prefekti kysyi:
"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat?
Voitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?"
Hippolyte Fauville pudisti päätään.
"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt... minun todistukseni eivät
olisi riittäviä... ei, varmasti ei..."
Hän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.
"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin
tietää... toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen
todistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta
hän on ehkä ehtinyt kertoa teille..."
"Ei, hän puhui tästä illasta... tästä yöstä..."
Hippolyte Fauville säpsähti.
"Tästä illasta! Silloin on aika käsillä! Mutta se on mahdotonta, he
eivät voi tehdä minulle mitään vielä. He eivät ole valmiit".
"Tarkastaja Vérot selitti, että kaksoismurha tehdään tänä yönä".
"Ei, herra prefekti, siinä hän oli väärässä. Minä tiedän kaikki.
Aikaisintaan huomen illalla... ja me vangitsemme ne kaikki ansaan.
Oh, ne roistot!"
Don Luis meni hänen luokseen ja kysyi:
"Teidän äitinne nimi oli Ermeline Roussel, eikö niin?"
"Kyllä, Ermeline Roussel. Hän on nyt kuollut".
"Ja hän oli Saint-Etiennestä?"
"Niin. Mutta minkävuoksi sitä kysytte?"
"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana". Hän avasi
pahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. "Tiedättekö jotain tästä
suklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?"
"Hirveätä!" sanoi insinööri. "Mistä tarkastaja sen löysi?"
Hän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän
nousi ja ryntäsi ovelle:
"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen
aamulla varhain näytän teille... silloin on minulla kaikki todisteet.
Ja poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä
haluan elää. Minulla on oikeus elää... ja pojallani myös... ja me
_elämme_! Oh, ne roistot!"
Ja hän horjui ulos kuin juopunut.
Herra Desmalions nousi nopeasti.
"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida
hänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon.
Odotan tänne erästä, johon suuresti luotan."
Don Luis sanoi:
"Herra prefekti, pyydän teitä hartaasti antamaan minulle valtuuden
toimittaa tiedusteluja. Cosmo Morningtonin testamentti tekee sen
velvollisuudekseni, ja sallikaa sanoa, myöskin minun oikeudekseni.
Herra Fauvillen viholliset ovat osoittaneet tavatonta viekkautta ja
rohkeutta. Haluan saada kunnian seisoa vaarallisimmalla paikalla tänä
yönä, herra Fauvillen talossa, lähellä häntä."
Prefekti epäröi. Hän kai ajatteli, kuinka don Luis Perennan etujen
mukaista olisi, jos ei ketään Mornington-perillistä löydettäisi tahi
että tämä saisi tilaisuuden astua heidän ja miljoonaperinnön väliin.
Herra Desmalions mittaili silmillään näitä tarmokkaita kasvoja, näitä
viisaita silmiä, samalla kertaa viattomia ja pilkallisia, vakavia ja
hymyileviä silmiä, joiden kautta varmastikaan ei voinut tunkeutua
omistajan suljettuun luonteeseen, mutta jotka joka tapauksessa
näyttivät ehdottoman kunniallisilta ja selkeiltä. Sitten kutsui hän
sihteerinsä:
"Onko salapoliisiosastosta tullut ketään?"
"Kyllä, herra prefekti, etsivä komissario Mazeroux on täällä."
"Antakaa hänen tulla sisälle."
Hän kääntyi Perennaan:
"Komissario Mazeroux on eräs kyvykkäimmistä salapoliiseistamme.
Minulla oli tapana käyttää häntä samoin kuin Vérot-raukkaakin silloin
kuin tarvitsin enemmän kykyä ja terävyyttä. Hän tulee olemaan teille
suureksi hyödyksi."
Komissario Mazeroux astui sisään. Hän oli lyhytkasvuinen, laiha,
jäntevä mies, jonka riippuvat viikset, raskaat silmäluomet, vetiset
silmät ja pitkät, harvat hiukset antoivat hänelle vaivaisen ulkonäön.
"Mazeroux", sanoi prefekti, "te olette kai kuulleet toverinne
Vérot'n kuolemasta ja niistä hirveistä asianhaaroista, jotka
olivat sen yhteydessä. Meidän on nyt kostettava hänet ja estettävä
ennenkuulumaton rikos. Tämä herra, joka tuntee asian alusta loppuun,
selittää teille kaiken mitä tarvitaan. Te työskentelette yhdessä
hänen kanssaan ja annatte minulle raportin varhain aamulla."
Tämä merkitsi, että hän antoi don Luis Perennalle vapaat kädet ja
luotti hän aloitekykyynsä ja terävänäköisyyteensä. Don Luis kumarsi.
"Kiitän teitä, herra prefekti. Toivon, ettette saa mitään syytä katua
luottamusta ja hyväntahtoisuutta, jota osoitatte minulle."
Hän otti jäähyväiset herra Desmalionsilta ja maître Lepertuisilta ja
lähti yhdessä komissario Mazerouxin kanssa.
Heti ulos tultuaan kertoi hän Mazerouxille mitä tiesi. Hänen
seuralaisensa taitavuus ammatissa näkyi tekevän vaikutuksen
salapoliisiin ja hän yhtyi täydellisesti don Luisin käsitykseen.
He päättivät mennä ensiksi Café du Pont-Neufille. Täällä saivat he
tietää, että Vérot, joka oli ollut paikan vakinainen kävijä, oli
kirjoittanut siellä aamulla pitkän kirjeen. Ja ylitarjoilija muisti,
että eräs mies viereisessä pöydässä, joka oli tullut melkein samaan
aikaan, oli myöskin tilannut kirjoituspaperia ja pyytänyt keltaisen
kirjekuoren kaksi kertaa.
"Näettekö", sanoi Mazeroux don Luisille, "kirje on vaihdettu toiseen
niinkuin te epäilittekin."
Ylitarjoilijan antama kuvaus oli sangen selvä: pitkä mies, hiukan
kumaraselkäinen, punaisenruskeine piikkipartoineen ja mustassa
silkkinauhassa riippuvine kilpikonnanluisine silmälasikehyksineen;
kädessä oli hänellä ebenholtsinen kävelykeppi jossa oli sudenpään
muotoinen koukku.
"Sehän on jotain, josta poliisi voi pitää kiinni," sanoi Mazeroux.
He aikoivat juuri lähteä kahvilasta, kun don Luis pidätti toverinsa.
"Silmänräpäys".
"Mistä on kysymys?"
"Meitä vakoillaan."
"Vakoillaan? Mitä sitten? Ja kuka, jos saan luvan kysyä."
"Ei mikään merkittävä henkilö. Tiedän, kuka hän on ja minä voin yhtä
hyvin ratkaista asian nyt ja saada sen loppumaan. Odottakaa minua,
tulen takaisin ja silloin näytän teille jotain lystikästä. Tapaus
tulee suorastaan olemaan teille herkkua, sen lupaan."
Hän tuli hetken kuluttua takaisin seurassaan pitkä, laiha herra,
jolla oli poskiparta.
"Herra Mazeroux, eräs ystävistäni, senor Cacérès, perulaisen
lähetystön attashea. Senor Cacérès otti osaa keskusteluun prefektin
luona juuri äsken. Hän se oli, joka Perun ministerin käskystä kokosi
minua koskevat henkilötiedot." Ja hän lisäsi reippaasti: "Vai niin,
te odotitte minua, rakas senor Cacérès. Minä luulin, että kun me
jätimme prefektin viraston..."
Perulainen attashea teki liikkeen ja osoitti kersantti Mazerouxia.
Perenna vastasi:
"Oh, älkää välittäkö herra Mazeroux'sta! Voitte puhua hänen
läsnäollessaan, hän on itse vaiteliaisuus. Sitäpaitsi tuntee hän koko
jutun."
Attashea vaikeni. Perenna antoi hänelle merkin istuutua heidän
pöytäänsä.
"Puhukaa ilman epäilyä, rakas senor Cacérès. Tämä on asia, jota on
käsiteltävä verukkeitta, enkä minä pelkää kuulla sievistelemätöntä
sanaa. Se säästää paljon aikaa. Eteenpäin vaan. Te haluatte saada
rahaa, arvaan minä? Tahi oikeammin sanottuna, enemmän rahaa. Kuinka
paljon?"
Perulainen näytti epäilevän, heitti katseen don Luisin seuralaiseen,
mutta kokosi sitten päättäväisyytensä ja sanoi hillityllä äänellä:
"Viisikymmentätuhatta frangia".
"Peijakas!" huudahti don Luis. "Te olette ahne. Mitä ajattelette,
herra Mazeroux? Viisikymmentätuhatta on koko paljon rahaa.
Erittäinkin kun... Kuulkaa, rakas Cacérès, käykäämme läpi
menneisyys vielä kerran... Kolme vuotta sitten oli minulla kunnia
tutustua teihin Algeriassa, jossa te matkustelitte. Ymmärsin heti
minkälainen mies te olitte ja kysyin, voisitteko te kolmessa
vuodessa minun, Perennan, nimelle hankkia espanjalaisperulaisen
henkilöllisyystodistuksen varustettuna moitteettomilla asiakirjoilla
sekä kunnioitusta herättävillä esi-isillä. Te vastasitte myöntävästi.
Me sovimme hinnaksi kaksikymmentätuhatta frangia. Kun poliisiprefekti
viime viikolla pyysi minun papereitani, etsin teidät ja sain tietää
teidän saaneen toimeksenne suorittaa tutkimuksia menneisyydestäni.
Kaikki näkyi olevan kunnossa. Papereilla, jotka olivat kuuluneet
edesmenneelle perulaiselle aatelismiehelle Perennalle, valmistitte
te minulle -- asianmukaisesti korjattuna -- ensiluokkaisen
siviiliaseman. Me sovimme, mitä kerroimme poliisiprefektille ja minä
maksoin kaksikymmentätuhatta; Me olemme kuitit. Mitä muuta te voitte
vaatia?"
Perulaisessa attasheassa ei näkynyt pienintäkään hämmästyksen
merkkiä. Hän asetti molemmat kyynärvartensa pöydälle ja sanoi
rauhallisesti:
"Puhellessani kanssanne kolme vuotta sitten luulin olevani
tekemisissä miehen kanssa, joka oli piiloutunut muukalaislegioonan
sotilaspukuun ja halusi varata itselleen mahdollisuuden sen
jälkeen elää moitteetonta elämää. Tänään olenkin tekemisissä Cosmo
Morningtonin perillisen kanssa, miehen, joka huomenna väärällä
nimellä nostaa miljoonan frangia ja muutaman kuukauden kuluttua ehkä
sata miljoonaa. Se on kokonaan toinen asia."
Tämä todistelu näytti vaikuttavan don Luisiin. Hän huomautti
kuitenkin:
"Entä jos minä kieltäydyn."
"Jos te kieltäydytte, ilmoitan minä asianajajalle ja
poliisiprefektille joutuneeni tutkimuksissani harhaan, ja että don
Luis Perennan laita ei ole oikein. Silloin ette te saa mitään ja
tulette luultavasti vangituksi."
"Yhdessä teidän kanssanne, hieno herrani."
"Minun kanssani?"
"Niin... syytettynä väärennyksestä, petoksesta ja kirkonkirjojen
muuttamisesta. Sillä ette kai te luule minun pysyvän kokonaan
toimettomana."
Attashea ei vastannut. Hänen nenänsä, joka oli hyvin pitkä, näytti
tulevan vielä pitemmäksi.
Don Luis purskahti nauruun.
"Kas niin, senor Cacérès, älkää näyttäkö niin happamalta. Ei kukaan
aio tehdä teille pahaa. Mutta älkää vain luulko, että te voitte
suoraa päätä astua tielleni. Pätevämmät miehet kuin te ovat sitä
koettaneet, mutta taittaneet niskansa heti. Te näytätte todellakin
tyhmältä, Cacérès, niin, hyvin tyhmältä. Me olemme siis yhtä mieltä?
Laskemme aseet alas. Ei mitään viheliäisiä salajuonia erinomaista
ystävää Perennaa vastaan. -- Mainiota, Cacérès, mainiota! Ja nyt
haluan olla jalomielinen ja osoittaa teille, että todellinen
herrasmies meistä kahdesta on... juuri hän, joka kaiken aikaa on
käyttäytynyt sellaisena!"
Hän otti esiin maksuosoituskirjan Credit Lyonnais'iin.
"Kas tässä, poikaseni. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia
lahjaksi Cosmo Morningtonin perinnöstä. Pistäkää se taskuunne ja
näyttäkää iloiselta. Kiittäkää nyt tätä ystävällistä herraa ja
lähtekää päätänne kääntämättä tiehenne ikäänkuin olisitte joku Lotin
tyttäristä. Tiehenne nyt... mars!"
Tämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, että attashea totteli
täsmälleen. Hän hymyili pistäessään maksuosoituksen taskuunsa, kiitti
kahdesti ja lähti päätään kääntämättä.
"Tuo viheliäinen koira!" mutisi don Luis. "Mitä sanotte tästä,
komissario?"
Komissario Mazeroux tuijotti hämillään häneen ikäänkuin hänen
silmänsä olisivat tahtoneet tunkeutua päästä ulos.
"Niin, mutta hyvä herra..."
"Mitä?"
"Kuka te olette sitten?"
"Minäkö?"
"Niin."
"Eivätkö ne ole sitä sitten teille sanoneet? Eräs perulainen tai
espanjalainen aatelismies, en tiedä kumpainen. Lyhyesti ja selvästi
'don Luis Perenna'..."
"Lorua! Minähän juuri kuulin. Don Luis Perenna, ent.
muukalaislegioonalainen..."
"Kylliksi, hyvä herra."
"Koristettu kunniamerkein edestä ja takaa."
"Kylliksi, hyvä herra, seuratkaa minua nyt prefektin..."
"Antakaa minun lopettaa, hitto vie! Minä sanoin: ent.
muukalaislegioonalainen... ent. sankari... ent. vanki etsivässä
osastossa... ent. venäläinen ruhtinas... ent. etsivän osaston
päällikkö... ent..."
"Tehän olette hullu!" sähähti komissario. "Mitä nämä kaikki jutut
merkitsevät?"
"Se on todellinen historia, herra komissario, ja täydellisesti
tosi. Te kysytte, kuka minä olen ja minä sanon sen teille suoraan.
Pitääkö minun mennä kauemmaksi taapäin? Minulla on vielä useita
arvoja tarjottavina: markiisin, paroonin, herttuan, arkkiherttuan,
suurherttuan... koko de Gothan almanakka, hitto vie! Jos joku sanoisi
minulle, että olen ollut kuningas, niin kaikkien pyhimysten nimessä,
en uskaltaisi vannoa vastaan!"
Komissario Mazeroux ojensi kätensä, jotka olivat tottuneet karkeisiin
askareihin, tarttuen toisen, kuten näytti, heikkoihin ranteihin ja
sanoi:
"Ei mitään tyhmyyksiä. En tiedä kenen olen saanut kiinni, mutta minä
en teitä päästä. Jos teillä on jotain sanottavaa, saatte sen sanoa
prefektille."
"Älä puhu niin kovaa, Alexandre."
Molemmat heikot ranteet vapautuivat silmänräpäyksessä, komisarion
vahvoihin käsiin tartuttiin nyt vuorostaan ja don Luis sanoi
irvistäen:
"Etkö sinä tunne minua, tyhmyri!"
Komissario Mazeroux ei sanonut sanaakaan. Hänen silmänsä tunkeutuivat
vielä kauemmaksi päästä. Hän yritti tajuta, mutta oli aivan
lamaantunut. Tämä äänensävy, tapa laskea leikkiä, koulupoikamainen
pilanteko yhtyneenä tähän uskaliaisuuteen, näiden silmien yllättävä
ilme ja lopuksi lisänimi Alexandre, joka ei ollenkaan ollut hänen
ja jota ainoastaan yksi ainoa henkilö oli käyttänyt monta vuotta
sitten... oliko se mahdollista?
"Isäntä!" sammalsi hän. "Isäntä!"
"Miksikä ei?"
"Ei, ei, sen vuoksi että..."
"Sen vuoksi että?"
"Sen vuoksi että te olette kuollut."
"Mitä sitten? Olen kuollut... luuletteko te sen estävän minua
elämästä?"
Ja kun toinen näytti menevän yhä enemmän ja enemmän päästään
pyörälle, laski hän kätensä tämän olalle ja sanoi:
"Kuka hankki teille paikan poliisilaitoksella?"
"Etsivänosaston päällikkö herra Lenormand."
"Ja kuka oli herra Lenormand?"
"Isäntä".
"Te tarkoitatte Arsène Lupin?"
"Niin".
"No niin, Alexandre, ettekö tiedä, että Arsène Lupinille oli
paljon vaikeampaa olla etsivänosaston päällikkönä -- ja hän
oli ensiluokkainen sellainen -- kuin olla don Luis Perenna
kunnialegioonassa, olla sankari ja elää sen jälkeen kun oli kuollut?"
Komissario Mazeroux tarkasti vaieten seuralaistaan. Sitten selkenivät
hänen loisteettomat silmänsä, hänen harmaankalpeat kasvonsa tulivat
purppuranpunaisiksi ja hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään ja murahti
suuttuneella äänellä:
"No niin, saattaa niin olla... mutta sen sanon teille etukäteen,
että te ette saa luottaa minuun. Ei. Minä olen etsivänpoliisin
palveluksessa ja siihen minä jään. Ei mikään auta. Olen maistanut
kunniallista leipää enkä aio muuta syödä. En, en, en! Ei mitään
huijauksia enää."
Perenna kohautti olkapäitään.
"Te olette aasi, Alexandre. Kunniallinen leipä ei ole todellakaan
kohottanut teidän älyänne. Kuka on puhunut uudelleen alkamisesta?"
"Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Kaikki teidän temppunne, isäntä!"
"Minun temppuni! Luuletteko te minulla olevan mitään osaa tässä
asiassa?"
"Kuulkaa, isäntä..."
"Ei, olen kaukana sellaisesta, poikaseni. Kaksi tuntia sitten en
tiennyt asiasta enempää kuin te. Se on kohtalo, joka on minulle
lähettänyt tämän testamentin sanomatta edes: pidä varasi! Ja sitä on
toteltava."
"Ja sitten?"
"Minun tehtäväni on kostaa Cosmo Mornington ja ottaa selko
perillisistä, suojella heitä ja jakaa heidän kesken ne sata
miljoonaa, jotka kuuluvat heille. Siinä kaikki. Eikö se ole
mielestänne kunniallisen miehen tehtävä?"
"Kyllä, mutta..."
"Kyllä, mutta täytänkö minä sen niinkuin kunniallinen mies, sitäkö
tarkoitatte?"
"Isäntä..."
"No niin, poikaseni, jos te näette jotain minun käytöksessäni, johon
ette ole tyytyväinen, jos löydätte pienimmänkin mustan pilkun don
Luis Perennan omassatunnossa, suurennuslasilla katsottuna, niin älkää
epäilkö, iskekää kaulukseeni molemmin käsin. Annan teille siihen
luvan. Käsken teitä niin tekemään. Riittääkö se teille?"
"Se ei ole kylliksi, että se riittää minulle, isäntä."
"Mitä tarkoitatte?"
"On toisiakin."
"Selittäkää."
"Ajatelkaa, jos te joudutte kiinni?"
"Millä tavoin?"
"Te voitte tulla paljastetuksi."
"Kuka voisi keksiä?"
"Teidän vanhat toverinne."
"Poissa. Olen lähettänyt heidät pois Ranskasta".
"Mihin?"
"Se on minun salaisuuteni. Teidät jätin jäljelle etsivänpoliisiin
siltä varalta, että joskus tarvitsisin teidän palveluksianne, ja te
näette, että tein oikein."
"Mutta ajatelkaa, jos poliisi huomaa, kuka te olette?"
"Mitä sitten?"
"Silloin teidät vangitaan."
"Mahdotonta."
"Minkä vuoksi?"
"He eivät voi vangita minua."
"Miksikä ei?"
"Olettehan sen itse sanonut, pölkkypää! Ensiluokkaisen, pelottavan,
kiistämättömän syyn!"
"Mitä tarkoitatte?"
"_Minä olen kuollut!_"
Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Todistus huumasi hänet. Hän ymmärsi
heti terveen järjen kannalta asian sen mahdottomuudesta huolimatta.
Ja äkkiä purskahti hän nauruun, niin että hän vääntyi kaksinkerroin
ja hänen huolestuneet kasvonsa vääristyivät mitä kummallisimmalla
tavalla.
"Oh, isäntä, te olette samanlainen kuin ennenkin!... Hyvä Jumala,
niin hauskaa!... Haluanko minä olla mukana? Senpä uskon! Niin usein
kuin haluatte! Te olette kuollut ja haudattu ja ainiaaksi poissa!...
Mainiota, mainiota...!"
* * * * *
Siviili-insinööri Hippolyte Fauville asui bulevardi Suchetilla,
lähellä linnoituksia, keskikokoisessa talossa, jonka vasemmalla
puolella oli pieni puutarha, johon hän oli rakennuttanut itselleen
suuren paviljongin, joka muodosti hänen työhuoneensa.
Don Luis Perenna seurasi Mazerouxia Passyn poliisikonttoriin, jossa
Mazeroux Perennan ohjeiden mukaan ilmoitti nimensä ja pyysi, että
herra Fauvillen taloa vartioisi yöllä kaksi poliisikonstaapelia,
jotka pidättäisivät jokaisen sisään yrittävän epäilyttävän henkilön.
Sitten söivät don Luis ja Mazeroux päivällistä läheisyydessä. Kello
yhdeksän olivat he talon portilla.
"Alexandre", sanoi Perenna.
"Niin, isäntä!"
"Ettekö te ole peloissanne?"
"En, isäntä. Minkä vuoksi pitäisi minun olla?"
"Minkä vuoksi? Koska me puolustaessamme herra Fauvillea ja hänen
poikaansa ryhdymme taisteluun henkilöiden kanssa, joille on suuri
etu päästä heistä ja jotka näyttävät olevan aina varuillaan. Teidän
elämänne ja minun elämäni... tuulahdus, pikkuseikka. Ettekö pelkää!"
"Isäntä", vastasi Mazeroux, "en tiedä saanko koskaan kokea, mitä
merkitsee olla peloissaan. Mutta yhdessä tilanteessa en varmastikaan
tule sitä kokemaan."
"Missä sitten?"
"Silloin kun olen yhdessä teidän kanssanne."
Ja hän veti tarmokkaasti kellonnuorasta.