Tätä selitystä seurasi pitkä hiljaisuus. Amerikkalainen
lähetystösihteeri ja perulainen attashea olivat seuranneet
keskustelua vilkkaalla mielenkiinnolla. Majuri d'Astrignac nyökkäsi
hyväksyvin ilmein; hänen käsityksensä mukaan Perenna ei saattanut
erehtyä.
Polisiprefekti myönsi:
"Aivan niin, aivan niin... meillä on tässä useita epäilyttäviä
asianhaaroja. Nuo ruskeat pilkut, lääkäri... tämä on tapaus, joka
on lähemmin tutkittava." Hän kääntyi don Luis Perennaan ja kysyi
ikäänkuin vasten tahtoaan: "Teidän mielestänne on siis olemassa joku
yhdysside murhan... ja Morningtonin testamentin välillä?"
"Sitä en voi sanoa, herra prefekti. Siinä tapauksessa meidän täytyisi
otaksua testamentin sisällön olleen tunnetun. Luuletteko sen olleen
kenenkään tiedossa, maître Lepertuis?"
"En luule, sillä herra Mornington näytti toimivan hyvin varovaisesti."
"Ei kai siitä ole voinut olla jonkun varomattoman sattuman kautta
puhetta konttorissanne?"
"Kuka olisi puhunut? Paitsi minua ei kukaan käsitellyt testamenttia
ja kassakaappiin, johon joka ilta suljin sellaiset tärkeät paperit,
oli avain ainoastaan minulla."
"Ei kukaan ole murtautunut kaappiin?"
"Ei."
"Kävittekö Cosmo Morningtonin luona aamupäivällä?"
"Kyllä, perjantai-aamuna."
"Missä oli testamentti iltaan asti, jolloin suljitte sen
kassakaappiin?"
"Panin sen kirjoituspöydän laatikkoon."
"Ja laatikkoa ei oltu avattu?"
Maître Lepertuis näytti hämmästyneeltä eikä vastannut.
"No", kysyi Perenna.
"Niin, nyt muistan... sinä päivänä tapahtui jotain... samana
perjantaina."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen. Tullessani aamiaiselta huomasin, ettei laatikko ollut
lukittu... vaikka aivan varmaan olin sen lukinnut. Silloin kiinnitin
verrattain vähän huomiota asiaan. Mutta nyt ymmärrän... käsitän."
Kaikki don Luisin otaksumat tulivat näin ollen vahvistetuiksi;
otaksumat, jotka perustuivat pariin todennäköisyysseikkaan, mutta
todistivat havainto- ja arvaamiskykyä, joka oli hämmästyttävää
miehessä, joka ei ollut ollut läsnä missään näissä tapahtumissa,
joiden välillä hän oli keksinyt yhdyssiteen.
"Me emme laiminlyö," sanoi poliisiprefekti, "niin pian kuin
mahdollista verrata teidän väitteitänne, jotka kyllä ovat hiukan
uskalletut, kuten myöntänette; niihin enemmän tosiasiallisiin
todistuksiin, joita salapoliisini, jolla asia on hoidettavanaan, on
koonnut... ja jonka pitäisi olla jo täällä."
"Koskeeko hänen ilmoituksensa Cosmo Morningtonin perillisiä?" kysyi
asianajaja.
"Pääasiallisesti perillisiä, sillä kaksi päivää sitten ilmoitti hän
minulle puhelimitse koonneensa kaikki tiedot, myöskin niitä pykäliä
koskevat, jotka... mutta odottakaa: nyt muistan hänen puhuneen
sihteerilleni murhasta, joka oli tehty täsmälleen kuukausi sitten.
Tänäänhän on juuri kuukausi siitä, kun herra Cosmo Mornington..."
Herra Desmalions painoi kovasti soittokellon nappia. Hänen
yksityissihteerinsä astui heti sisään.
"Tarkastaja Vérot?" kysyi prefekti terävästi.
"Hän ei ole vielä palannut."
"Lähettäkää hakemaan. Hänen on tultava tänne. Meidän on saatava hänet
tänne mihin hintaan hyvänsä ja ilman viivyttelyä."
Hän kääntyi don Luis Perennaan:
"Tarkastaja Vérot oli täällä tunti sitten, tunsi itsensä
pahoinvoivaksi, näytti olevan kiihtynyt ja selitti olevansa vakoilun
esineenä. Hän sanoi tahtovansa ilmoittaa minulle jotain hyvin tärkeää
Mornington-asiasta sekä varoittaa poliisia kahdesta murhasta, jotka
aiottiin tehdä tänä yönä... ja jotka olisivat seurauksena Cosmo
Morningtonin murhasta."
"Ja te sanoitte hänen olleen pahoinvoivan?"
"Niin, poissa tasapainostaan ja hyvin kummallinen sekä täynnä
luulotteluja. Varmuuden vuoksi jätti hän minulle asiaa koskevan
seikkaperäisen raportin. Mutta raportti oli vain puhdas paperiarkki.
Tässä on paperi ja kuori, jossa se oli. Ja tässä on myöskin
pahvikotelo, jonka hän jätti, ja joka sisälsi hampaiden merkitsemän
suklaapalan."
"Saanko nähdä molemmat mainitsemanne esineet?"
"Kyllä, mutta ne eivät sano teille mitään."
"Ehkä."
Don Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli
painettu "Café du Pont-Neuf". Toiset odottivat hänen lausuntoaan
ikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:
"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän
selvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä."
"Joka todistaa?"
"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule
salapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin
Café du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut
silmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta
vaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän
paperiarkin sisältävään kuoreen."
"Se on vain otaksuma", sanoi prefekti.
"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan
aavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty
silmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä
Mornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten
suunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara."
"No, no..."
"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta
olen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä
murhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä
liian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä
uhria."
"Paras herrani", huudahti poliisiprefekti, "te selitätte tämän
kaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä
vahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton.
Tarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste."
"Tarkastaja Vérot ei palaa."
"Minkä vuoksi ei?"
"Koska hän on jo palannut. Lähetti näki hänen kääntyvän takaisin."
"Lähetti uneksi. Jos ei teillä ole muuta todistetta kuin sen miehen
sanat..."
"Minulla on toinen todiste, herra prefekti, jonka päällikkö Vérot
itse on läsnäolostaan jättänyt näillä harvoilla kirjaimilla,
jotka ovat melkein mahdottomat lukea ja jotka hän tuhersi tähän
muistiinpanokirjaan, mutta joita ei teidän sihteerinne nähnyt hänen
kirjoittavan, ja jotka minä juuri nyt huomasin. Katsokaa niitä.
Eivätkö ne ole todistus, ratkaiseva todistus siitä, että hän palasi
takaisin."
Prefekti ei peittänyt huolestumistaan. Kaikki toisetkin näyttivät
levottomilta. Sihteerin palaaminen vain lisäsi heidän pelkoaan: ei
kukaan ollut nähnyt tarkastaja Vérot'a.
"Herra prefekti", sanoi don Luis, "pyydän vakavasti teitä kutsumaan
tänne lähetin."
Ja heti lähetin tultua kysyi hän antamatta herra Desmalionsille aikaa
sanoa mitään:
"Oletteko varma, että tarkastaja Vérot palasi tähän huoneeseen vielä
uudelleen?"
"Aivan varma."
"Ja hän ei tullut ulos?"
"Ehdottomasti ei."
"Ja teidän huomionne ei hetkeäkään ollut suunnattu toiselle taholle?"
"Ei hetkeäkään."
"Siinä kuulette, hyvät herrat!" huudahti prefekti. "Jos tarkastaja
Vérot olisi täällä, tietäisimme me sen."
"Hän on täällä, herra prefekti."
"Mitä!"
"Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, herra prefekti, mutta minä sanon,
että jos joku menee huoneeseen eikä tule sieltä ulos, niin täytyy
hänen olla sisällä."
"Piiloutuneena?" sanoi herra Desmalions, joka tuli yhä
kiihtyneemmäksi.
"Ei, mutta pyörtyneenä, sairaana... ehkä kuolleena."
"Mutta missä, hitto vie?"
"Tuon verhon takana."
"Sen verhon takana ei ole mitään muuta kuin ovi."
"Ja se ovi?"
"Johtaa pukeutumishuoneeseen."
"No niin, herra prefekti, tarkastaja Vérot, joka horjui ja
oli kadottamaisillaan tajuntansa, luulotteli olevansa menossa
konttoristanne sihteerin huoneeseen ja tupertui teidän
pukuhuoneeseenne."
Herra Desmalions syöksyi ovelle, mutta ollessaan juuri avaamaisillaan
sen, vetäytyi hän takaisin. Oliko se pelkoa, halua vetäytyä
pois tämän merkillisen miehen vaikutusvallasta, miehen joka
antoi määräyksiä sellaisella varmuudella, vieläpä näytti olevan
olosuhteidenkin herra?
Don Luis seisoi liikkumattomana ja odotti kunnioittavin ilmein.
"En usko..." sanoi herra Desmalions.
"Herra prefekti, muistutan teille, että tarkastaja Vérot'n
ilmoitukset voivat pelastaa kahden ihmisen hengen, jotka ovat
tuomitut tänä yönä kuolemaan. Jokainen kadotettu minuutti on
korvaamaton."
Herra Desmalions kohautti olkapäitään. Mutta miehen vakuuttava voima
hallitsi häntä ja hän aukaisi oven.
Hän ei tehnyt liikettäkään, ei huudahtanut. Hän ainoastaan mutisi:
"Onko tämä mahdollista!"
Heikossa päivänvalossa, joka virtasi himmeäksi hiottujen ikkunalasien
kautta, näkivät he miehen makaavan lattialla.
"Tarkastaja! Tarkastaja Vérot!" läähätti lähetti hypähtäen esiin.
Hän ja sihteeri nostivat ylös ruumiin ja asettivat sen nojatuoliin
prefektin huoneeseen.
Tarkastaja Vérot eli vielä, mutta niin heikosti, että he tuskin
tunsivat hänen sydämensä lyövän. Pisara sylkeä valui hänen suustaan.
Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Mutta kasvojen lihakset liikkuivat
vielä, ehkäpä tahdon pakoittamana, joka näytti kestävän melkein
kauemmin kuin elämä.
Don Luis mutisi:
"Näettekö, herra prefekti... nuo ruskeat pilkut!" Kaikkiin
läsnäolijoihin tarttui sama kauhu, he alkoivat soittaa kelloa, aukoa
ovia ja huutaa apua.
"Lähettäkää hakemaan lääkäriä", käski herra Desmalions. "Sanokaa
niille, että tuovat lääkärin, ensimmäisen minkä käsiinsä saavat... ja
papin. Me emme voi antaa miesraukan..."
Don Luis kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.
"Tässä ei ole mitään tehtävissä", sanoi hän. "Teemme parhaiten
käyttäessämme nämä viimeiset silmänräpäykset tärkeämpään. --
Sallitteko minun hoitaa asian, herra prefekti?"
Hän kumartui kuolevan miehen puoleen, asetti horjuvan pään
tuolinselustaa vasten ja kuiskasi ystävällisimmällä sävyllään:
"Verot, tämä on herra prefekti, joka puhuu teille. Haluaisimme kuulla
jotain siitä, mitä tänä yönä tapahtuu. Kuuletteko minua, Vérot? Jos
kuulette, niin sulkekaa silmänne."
Silmäluomet laskeutuivat. Mutta oliko se ehkä sattuma? Don Luis
jatkoi:
"Te olette löytänyt Roussel-sisarusten perilliset, niin paljon
me tiedämme, ne ja kaksi joiden henkeä uhataan, ovat heidän
perillisiään. Mutta me emme tiedä näiden perillisten nimeä, joka ei
tietystikään ole Roussel. Teidän on sanottava meille nimi. Kuulkaa
minua. Te kirjoititte muistikirjaan kolme kirjainta, jotka näyttävät
muodostavan tavun 'Fau'. Enkö ole oikeassa? Onko se nimen ensi tavu?
Mikä on seuraava kirjain näiden kolmen jälkeen? Sulkekaa silmänne kun
sanon oikean kirjaimen. Onko se B? Onko se C?"
Mutta nyt kulki väristys yli tarkastajan kalpeiden kasvojen. Pää
laskeutui raskaasti rinnalle. Vérot veti kaksi tahi kolme huokausta,
voimakas vavistus värisytti hänen jäseniään ja sitten hän ei enää
liikkunut.
Hän oli kuollut.
Tämä surullinen tapahtuma oli käynyt niin äkkiä, että miehet,
jotka olivat kauhistuneina sivustakatsojina, seisoivat hetken
lamaantuneina. Asianajaja teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen.
Prefekti mutisi:
"Verot parka! Hän oli hyvä ihminen, joka ajatteli vain palvelustaan
ja velvollisuuksiaan. Sensijaan että olisi mennyt hakemaan
lääkärinapua -- ja kuka tietää, ehkä olisi hänet saatettu pelastaa
-- hän tuli takaisin toivossa saada ilmoittaa salaisuutensa. Vérot
parka!"
"Oliko hän naimisissa? Jäikö häneltä lapsia?" kysyi don Luis.
"Hän jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta", vastasi prefekti.
"Minä pidän heistä huolta", sanoi don Luis tyynesti.
Kun lääkäri oli saapunut ja herra Desmalions antanut määräyksen, että
ruumis oli vietävä toiseen huoneeseen, otti don Luis lääkärin syrjään
ja sanoo:
"Ei ole epäilystäkään siitä, että tarkastaja Vérot on tullut
myrkytetyksi. Katsokaa hänen rannettaan, siinä näette pistoksen ja
tulehtuneen renkaan sen ympärillä."
"Häntä pistettiin siis ranteeseen?"
"Niin, neulalla tai kynänterällä, mutta ei niin voimakkaasti kuin he
ehkä olisivat halunneet, koska kuolema seurasi vasta muutamia tunteja
myöhemmin."
Vahtimestarit kantoivat ruumiin ulos ja pian ei huoneessa ollut
ketään muita kuin ne viisi henkilöä, jotka prefekti oli kutsuttanut
luokseen. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea,
jotka katsoivat turhaksi jäädä kauemmaksi, lähtivät, ylistettyään
lämpimästi don Luis Perennaa hänen terävänäköisyydestään. Sitten tuli
majuri d'Astrignacin vuoro, joka puristi entisen alaisensa kättä
vilpittömällä myötätunnolla. Maître Lepertuis ja Perenna, jotka
olivat sopineet kohtauksesta lahjoituksen suorittamista varten,
aikoivat juuri mennä, kun herra Desmalions kiireesti tuli sisään.
"Vai niin, te olette vielä täällä, don Luis Perenna! Se ilahduttaa
minua. Minulla on eräs aate: ne kolme kirjainta, jotka väititte
nähneenne kirjoitetun muistikirjaan, muodostavatko ne tavun 'Fau',
oletteko siitä varma?"
"Luulen niin, herra prefekti. Katsokaa itse: eikö tämä ole F, tämä
a ja tämä u? Ja pankaa merkille, että F on iso kirjain, joka panee
epäilemään, että kirjaimet muodostavat nimen ensi tavun."
"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Omituista kyllä, sattuu se
tavu olemaan... mutta odottakaa, verratkaamme!"
Herra Desmalions etsi kiireesti papereiden joukosta, jotka sihteeri
oli hänen tullessaan jättänyt. "Kas tässä! Tätä juuri tarkoitin:
'Fauville'. Ensimmäinen tavu on sama. 'Fauville'... ei muuta,
ei ristimänimeä eikä sen alkukirjaimia. Kirje on kirjoitettu
kuumeentapaisella kiireellä; siinä ei ole päivämäärää eikä osoitetta.
Käsiala on vapisevaa."
Ja herra Desmalions luki ääneen:
'Herra prefekti.
Suuri vaara uhkaa minua ja poikaani. Kuolema lähestyy nopeasti.
Tänä iltana tahi viimeistään huomen aamulla saan todistuksia
siitä halpamaisesta salaliitosta, joka uhkaa meitä. Pyydän
lupaa saada jättää ne teille aamupäivällä. Olen suojeluksen
tarpeessa, pyydän teiltä apua. Kunnioittaen: Fauville'.
"Ei mitään muuta valaisevaa?" kysyi Perenna. "Ei mitään toiminimen
leimaa?"
"Ei, ei mitään. Mutta ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta.
Vérot'n ilmoitukset sopivat selvästi yhteen tämän epätoivoisen
vetoamisen kanssa. Ne ovat nähtävästikin herra Fauville ja hänen
poikansa, jotka aiotaan murhata tänä yönä. Ja hirveintä on että nimi
Fauville on niin yleinen, joten on mahdotonta, että etsimisemme
johtaisi tuloksiin aikanaan."
"Kuinka niin, herra prefekti? Ponnistamalla äärimmäisiin..."
"Tietysti me ponnistamme äärimmäisiin ja minä panen kaiken
väkeni liikkeelle. Mutta muistakaa ettei meillä ole pienintäkään
johtolankaa."
"Oh, se olisi hirveää!" huudahti don Luis. "Nuo molemmat ihmiset
tuomittuina kuolemaan ja me emme olisi tilaisuudessa pelastamaan
heitä! Herra prefekti, pyydän teitä hartaimmin, että..."
Hän ei ollut puhunut loppuun, kun prefektin yksityissihteeri astui
sisään käyntikortti kädessään.
"Herra prefekti, tämä mies on niin itsepäinen...! minä en tiennyt,
jos minä..."
Herra Desmalions otti kortin ja huudahti hämmästyksestä ja ilosta.
"Katsokaa", sanoi hän Perennalle.
Ja hän ojensi tälle kortin: