Aika-ajoin, etenkin kevään lähetessä, valtaa ihmiset naimisiinmenon
kuume, joka tyrehdyttää seuraelämän, harventaa nuorten miesten rivit
ja jättää äidit itkemään kauneimpia tyttäriään. Tänä keväänä tuo
kulkutauti puhkesi Shaw'n perhepiirissä ja aiheutti vanhemmille
melkoista päänvaivaa, koska tapaus seurasi toistaan pelottavan
nopeasti. Ensimmäiseksi sen kynsiin joutui siis Fan, joka ehti
onnellisesti sivuuttaa käännekohdan, ennen kuin Tom saapui lisäämään
uhrien lukua.
Fan oli aika paljon ulkona Arthurinsa kanssa, sillä tämän mielestä
liikunta oli välttämätön toipilaille. Polly kävi joka päivä
tervehtimässä rouva Shaw'ta, joka tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka
muuten olikin huomattavasti virkistynyt, sillä tyttären kihlauksella
oli ollut paljon edullisempi vaikutus hänen terveyteensä kuin niillä
vahvistavilla lääkkeillä, joita hän yleensä nautti.
Kun Polly kolme päivää Fanin riemukkaan vierailun jälkeen pistäytyi
Shaw'lla, Maud säikäytti hänet jo ovella rynnätessään alas portaita
ja melkein hukuttaessaan hänet sanatulvaansa.
-- Hän tulikin aikaisemmin kuin oli määrä, hän halusi yllättää
meidät! Nyt hän on äidin huoneessa ja oli juuri äsken kysymässä miten
sinä jaksat, kun kuulin sinun askelesi. Sinun täytyy heti paikalla
tulla ylös. Hän on ihan hassun näköinen viiksineen, mutta hirmuisen
iso ja komea ja päivettynyt, ja hän nosti minut korkealle ilmaan
suudellessaan. Anna hatun olla, en malta enää odottaa.
Ja tartuttuaan Pollyyn Maud raahasi häntä perässään kuin kovaääninen
pikku hinaaja valloitettua laivaa.
-- Mitä pikemmin se on ohi, sen parempi, oli ainoa mitä Polly
ennätti ajatella, ennen kuin Maud kiskoi hänet huoneeseen ja huusi
voitonriemuisesti:
-- Siinä hän on! Eikö hän olekin komea?
Hetken ajan Pollyn silmissä tanssi, hän tunsi lämpimän käden
puristuksen ja karhea ääni sanoi sydämellisesti:
-- Miten voit, Polly? Sitten hän vaipui rouva Shaw'n lähettyvillä
olevalle tuolille toivoen, että oli vastannut järjellisesti, sillä
hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän sanoi.
Pian hän tointui ja uskalsi katsahtaa Tomiin Maudin jatkaessa
laverteluaan. Hän huomasi ilokseen, että istui selkä valoon päin
ja Tom päinvastoin. Tämä tuntui täyttävän pienen huoneen kokonaan,
ei siksi että olisi kasvanut pituutta paljonkaan, mutta hän oli
tullut hartiakkaammaksi ja hänestä huokui iloista reippautta ja
huolettomuutta kertoen toimeliaasta ulkoilmaelämästä rehtien
ihmisten parissa, jotka arvelematta tarttuivat käsiksi minkälaiseen
työhön hyvänsä. Käytännöllinen matkapuku, lujatekoiset saappaat,
ruskettuneet kasvot ja miehekäs parta muuttivat hänet niin tyystin,
että keikarimaisesta Tom Shaw'sta tuskin näkyi jälkeäkään tässä
reippaassa nuoressa miehessä, joka seisoi toinen jalka tuolilla ja
keskusteli isänsä kanssa liikeasioista niin järkevästi, että vanha
herra kuunteli häntä ilahtuneena. Polly piti tavattomasti tästä
muutoksesta, ja hän kuunteli lännen liikeasioita yhtä hartaasti kuin
kiehtovinta rakkaustarinaa, sillä jutellessaan Tom katseli häntä,
nyökkäsi päätään ja hymyili joskus niin, että Polly hetkeksi unohti
Maria Baileyn ja oli kuin seitsemännessä taivaassa.
Tuokion kuluttua Fan pyrähti huoneeseen ja ilmoitti Tomille suuren
uutisensa, joka täysin jätti varjoon Tomin järjestämän yllätyksen.
Hän ei näet lainkaan tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, sillä Fan
oli ajatellut: "Ellei Tom halua kertoa salaisuuksiaan, en minäkään
kerro omiani." Niinpä hän oli vain silloin tällöin maininnut, että
Sydney oli taas käväissyt ja ollut hyvin ystävällinen. Kuultuaan nyt
kihlauksesta Tom oli vähän aikaa niin typertyneen näköinen, että Fan
jo pelkäsi, ettei hän pitänyt siitä. Mutta kun ensi hämmästys oli
haihtunut, Tom onnitteli niin vilpittömän tyytyväisenä, että Fanny
oli sekä liikuttunut että imarreltu.
-- Ja mitä sinä sitten ajattelet kihlauksesta? kysyi Tom ja meni
Pollyn luo, joka istui rouva Shaw'n vieressä vuodeuudinten varjossa.
-- Olen siitä tavattoman iloinen, vastasi Polly niin sydämellisesti,
ettei Tom voinut epäillä hänen vilpittömyyttään.
-- Hauska kuulla. Toivottavasti olet yhtä iloinen eräästä toisesta
kihlauksesta, joka pian julkaistaan. Ja merkitsevästi naurahtaen Tom
veti Sydneyn loukkoonsa jättäen tytöt sähköttämään toisilleen kamalaa
sanomaa:
-- Se on Maria Bailey.
Polly ei käsittänyt, kuinka hän yleensä pystyi läpäisemään sen illan.
Kuitenkaan ei piinaa kestänyt kauan, sillä jo kahdeksan aikaan hän
pujahti huoneesta aikoen yksin kiiruhtaa kotiin vaivaamatta ketään
saattamaan. Mutta siinä hän ei onnistunut, sillä kun hän seisoi
ruokailuhuoneen uunin edessä lämmittelemässä kalossejaan ja mietti,
oliko Maria Baileylla pienet jalat ja mahtoiko Tom auttaa kalosseja
hänen jalkaansa, päällyskengät riistettiin hänen kädestään ja Tomin
ääni sanoi nuhtelevasti:
-- Aioitko todellakin juosta tiehesi antamatta minun saattaa?
-- En minä pelkää, sitä paitsi en halunnut riistää sinua toisten
seurasta, aloitti Polly toivoen, ettei vain näyttäisi liian iloiselta.
-- Mutta minä haluan tulla riistetyksi. Siitähän on jo kokonainen
vuosi, kun viimeksi saatoin sinua. Muistatko vielä? kysyi Tom
heilutellen päällyskenkää kiirettä pitämättä.
-- Tuntuuko se sinusta pitkältä ajalta?
-- Iankaikkiselta!
Pollyn tarkoitus oli esittää kysymyksensä täysin huolettomasti ja
hymyillä epäilevästi Tomin vastaukselle, mutta vaikka hänellä oli
päässään ruusunpunainen veikeä pikku hattu, jonka hän tiesi erittäin
pukevaksi, hänen ilmeensä ja äänensä eivät olleet iloiset, ja Tom
huomasi hänen ulkonäkönsä muuttuneen jollakin tavoin ja sanoi äkkiä:
-- Olet tainnut rasittaa itseäsi liikaa tänä talvena. Näytät
väsyneeltä.
-- Vielä mitä! Minusta on vain hauskaa kun on paljon työtä, ja Polly
alkoi kiskoa hansikkaita käteen aivan kuin näyttääkseen pontevuuttaan.
-- Mutta minustapa ei ole hauska nähdä sinua laihana ja kalpeana.
Polly katsahti Tomiin kiitollisena, mutta ei voinut estää rehellisiä
sinisiä silmiään paljastamasta muutakin kuin vain kiitollisuutta.
Tom keksi totuuden, hänen päivettyneet kasvonsa punastuivat
hiusmartoa myöten ja hän pudottaa mäjäytti päällyskengät lattialle,
tarttui Pollyn käteen ja sanoi tuttuun kiihkeään tapaansa:
-- Polly, haluan sanoa sinulle jotain!
-- Niin, minä tiedän, olemme jo odottaneet sitä. Toivon että tulet
hyvin onnelliseksi, Tom. Ja Polly pudisti Tomin käsiä kasvoillaan
hymy, joka oli vielä liikuttavampi kuin kyyneltulva.
-- Mitä nyt! huudahti Tom sen näköisenä kuin Polly olisi menettänyt
järkensä.
-- Ned kertoi hänestä; hän on jo vihjaillut häistäkin. Ja kun äsken
puhuit toisesta kihlauksesta, arvasimme sinun tarkoittavan omaasi.
-- Enkä tarkoittanut! Sulhanenhan on Ned. Hän pyysi kertomaan
sinulle. Asia on juuri päätetty.
-- Onko se Maria? kysyi Polly pitäen kiinni tuolista, aivan kuin
olisi valmistautunut johonkin.
-- Tietysti. Kukas muu?
-- Ei Ned mitään puhunut -- sinä se enimmäkseen kerroit Mariasta...
ja siksi me luulimme että... änkytti Polly ja rupesi äkkiä värisemään.
-- Että minä olin rakastunut? No niin. Niinhän minä olenkin, mutta en
häneen.
-- Oh! Polly veti henkeä aivan kuin olisi saanut kylmän vesiryöpyn.
-- Tahdotko tietää sen tytön nimen, jota olen jo toista vuotta
rakastanut? No niin. Se on Polly! Ja Tom ojensi kätensä niin
puhuvasti, että Polly sanaakaan sanomatta syöksyi hänen syliinsä.
Ennen pitkää Tom ja Polly istuivat vierekkäin ja nauttivat
autuudesta, jonka rakastavaiset kokevat astuessaan ensimmäisen kerran
arjesta siihen uuteen ihanaan olotilaan, jossa he tavallisesti
leijuvat parisen kuukautta. Tom vain istui ja katseli Pollya, aivan
kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa, että synkkä talvi oli päättynyt
näin ihanaan kevääseen. Mutta onnesta riemuitessaankin Polly jutteli
ja kyseli aito naiselliseen tapaan.
-- Kuinka olisin voinut tietää, että rakastit minua, kun et
lähtiessäsi vihjannut siitä sanallakaan? hän aloitti hellästi
nuhdellen muistaessaan miten onneton oli ollut.
-- Ja kuinka olisin rohjennut sanoakaan, kun minulla ei ollut muuta
tarjottavaa kuin oma mitätön persoonani? vastasi Tom lämpimästi.
-- Enhän minä muuta olisi halunnutkaan! kuiskasi Polly äänellä, joka
sai Tomin tuntemaan, ettei enkelien suku ollut vielä tyystin sammunut
maan päältä.
-- Minä olen aina pitänyt sinusta, Pollyseni, mutta vasta vähän
ennen lähtöäni tajusin kuinka paljon. En ollut silloin vapaa, ja
sitä paitsi olin varma, että rakastit Sydneytä siitä viimetalvisesta
sammutusyrityksestä huolimatta, josta Fan vihjaili. Hän on kerrassaan
mainio mies, enkä tosiaan ymmärrä kuinka saatoit hylätä hänet.
-- Se on kyllä merkillistä, enkä itsekään ymmärrä sitä. Mutta naiset
ovat kummallisia olentoja eikä heidän maustaan ota kukaan selvää,
sanoi Polly ovelan näköisenä.
-- Olit viimeisinä päivinä niin kiltti minulle, että olin vähällä
puhua suuni puhtaaksi, mutta en tohtinut. Ansaitsithan toki paremman
aviomiehen kuin tällaisen karille ajautuneen hulivilin, josta Trix ei
huolinut ja jota kukaan ei pitänyt arvossa. "Ei", sanoin itsekseni.
"Pollyn on saatava paras. Ottakoon Sydney hänet mikäli saa, minä
en hiisku sanaakaan. Mutta koetan joka tapauksessa ansaita hänen
ystävyytensä. Ehkä sitten kun olen osoittanut, että pystyn johonkin
enkä häpeä työtä, voin koettaa onneani, mikäli Polly vielä silloin
on vapaa." Siksi pidin suuni kiinni, puskin töitä tyytyväisenä
itseeni ja muihin, koska saatoin hankkia elatukseni rehellisin
keinoin. Ja nyt tulin kotiin katsomaan, onko minulla enää mitään
toivoa.
-- Ja minä odotin sinua koko ajan, sanoi lempeä ääni hänen olkansa
vierestä.
Aioin vain ensin katsella vähän ympärilleni ja varmistua
tilanteesta. Mutta Fanin uutisesta kävi heti ilmi, ettei Sydney ollut
enää esteenä, ja sinun katseesi, Polly, selvitti loput. En voinut
enää odottaa kauempaa enkä antaa sinunkaan odottaa; en voinut olla
sulkematta syliini tulevaa pikku vaimoani vaikka tiesinkin, etten
häntä ansaitse.
Tomin ääni muuttui yhä hiljaisemmaksi, ja hän oli heltyneen näköinen.
Hänen vilpitön, sydämestä lähtenyt tunnustuksensa liikutti Pollya
enemmän kuin kauneinkaan runous. Hänen kätensä kohosi varkain Tomin
poskelle ja pää painui luottavaisesti karheaa takkia vasten.
-- Kultaseni, puhut aivan kuin olisin maailman paras tyttö. Mutta
minulla on kauheasti vikoja ja haluan sinun oppivan tuntemaan ne
kaikki, jotta voisit auttaa minua pääsemään niistä, kuten sinäkin
olet päässyt omistasi. Odottaminen on ollut meille vain hyväksi, ja
minä rakastan sinua juuri koettelemustesi vuoksi. Mutta sinulla on
tainnut olla huomattavasti rankempi vuosi kuin minulla, sillä näytät
nyt vanhemmalta ja vakavammalta kuin lähtiessäsi. Vaikka et ikinä
valittanutkaan, arvaan sinun joutuneen kestämään paljon enemmän kuin
kukaan meistä luulikaan.
-- Myönnän että työ oli aluksi raskasta. Kaikki oli uutta ja outoa,
ja tuskin olisin selvinnytkään ilman Nediä. Hän vain naureskeli ja
sanoi pyh, kun kiittelin häntä. Siinä sitten on suurenmoinen toveri
-- hän auttoi minua kestämään ensimmäiset kuusi kuukautta aivan
kuin... kuin veli, joka hän nyt onkin. Ei ollut mitään syytä, miksi
hänen olisi pitänyt auttaa tällaista tunaroijaa kuin minä, mutta
hänpä auttoi ja lisäksi tasoitti monta sellaista asiaa, joista olisi
ollut hiton vaikeata ja vaarallista selvitä yksin. Ainoa selitys on
se, että auttamishalu on teillä sukuominaisuus, yhtä luonnollinen
veljelle kuin sisarellekin.
-- Kuten Shaw'n perheessä. Mutta kerro minulle Mariasta. Onko Ned
tosiaan kihloissa hänen kanssaan?
-- Varmasti. Huomenna saat häneltä kirjeen, joka on täynnä Marian
ylistystä. Ned ei ehtinyt antaa sitä mukaani, koska lähdin niin
kovalla kiireellä. Maria on järkevä, kaunis tyttö ja Ned oikea
onnenpekka.
-- Miksi yritit uskotella meille, että itse olit ihastunut Mariaan?
-- Minä vain kiusoittelin Fania. Pidin Mariasta, sillä hän muistutti
joskus sinua ja oli sellainen kiltti ja herttainen pikku nainen,
jonka seurasta pakostakin nautti raskaan päivätyön jälkeen. Mutta
Ned alkoi olla mustasukkainen, ja kun huomasin että hänellä oli tosi
mielessä, jätin tien avoimeksi ja lupasin olla hiiskumatta asiasta
kenellekään, ennen kuin hän saa kuulla Mariansa vastauksen.
-- Olisinpa vain tiennyt sen, huokasi Polly. -- Rakastuneet
käyttäytyvät aina nurinkurisesti.
-- Se on totta, sinä ja Fan ette liioin vihjaisseet meille
kummallekaan mitään Sydneystä, joten minä sain koko ajan elää
tuskassa sinun takiasi.
-- Se oli meille ihan oikein, sillä veljien ja siskojen ei pitäisi
salata mitään toisiltaan.
-- Emme enää salaakaan. Ikävöitkö sinä minua kovasti?
-- Ihan hirveästi.
-- Kärsivällinen pikku tyttöni!
-- Piditkö sinä todellakin minusta jo ennen lähtöäsi?
-- Odota, niin saat nähdä. Ja Tom otti ylpeänä taskustaan paksun
lompakon, joka oli pullollaan tärkeän näköisiä papereita, aukaisi
erään lokeron ja otti sieltä kuluneen paperin, avasi sen varovasti ja
näytti pientä ruskeaa esinettä, josta levisi heikko tuoksu.
-- Tämä on se ruusu, jonka sinä panit syntymäpäiväkakkuuni, ja ensi
viikolla saan samanlaisen uudessa kakussa, jonka taas teet minulle.
Se tipahti sinulta huoneeni lattialle sinä iltana kun juttelimme
siellä, ja siitä asti olen säilyttänyt sitä. Siinä on sinulle
rakkautta ja romantiikkaa!
Polly kosketti pikku muistoa, jota oli vuoden päivät talletettu, ja
hymyili lukiessaan kuihtuneitten lehtien alta riipustuksen: "Oman
Pollyni ruusu."
-- En aavistanutkaan, että voisit olla noin tunteellinen, sanoi Polly
ja näytti niin tyytyväiseltä, ettei Tom harmitellut hupsuutensa
tunnustamista.
-- En ollutkaan ennen kuin aloin rakastaa sinua, kultaseni, enkä
minä suinkaan ole pahimpia, koska en kanna tuota kukkaa sydämelläni
vaan lompakossani. Mutta halusin nähdä sen joka päivä, etten koskaan
unohtaisi ketä varten teen työtä. Tämä hupsuuteni taisi pitää minut
säästäväisenä ja sai minut yrittämään tosissani, sillä en koskaan
avannut lompakkoa ajattelematta sinua.
-- Voi sinua, Tom. Polly oli niin liikuttunut, että kaivoi
nenäliinansa, mutta Tom riisti sen häneltä ja sai hänet itkun sijasta
purskahtamaan nauruun sanoessaan houkuttelevasti:
-- Sinä et tietenkään ollut yhtä hupsu kuin minä kaikesta
romanttisuudestasi huolimatta.
-- Ellet naura, niin näytän sinulle omat aarteeni. Minä aloitin
niiden keräämisen ensimmäiseksi ja olen säilyttänyt niitä kauemmin.
Polly kaivoi puhuessaan esiin vanhan medaljongin, avasi sen ja
näytti kuvaa, jonka Tom oli antanut hänelle pähkinäpussissa. Hän
oli leikannut sen pienemmäksi ja sovittanut sen toiseen puoliskoon;
toisessa oli punertava hiuskiehkura ja musta nappi. Tom nauroi
katketakseen kun näki ne.
-- Et kai tarkoita, että olet pitänyt tuosta kamalasta
pojannaskalistakin? Voi Polly! Sinä olet totisesti maailman
uskollisin 'lakastaja', kuten Maud ennen vanhaan sanoi.
-- Imartelet turhaan itseäsi, hyvä herra, älä kuvittelekaan, että
olisin kantanut medaljonkia kaulassani kaikki nämä vuodet. Panin
kuvan medaljonkiin vasta viime keväänä, kun en rohjennut pyytää
uutta. Nappi putosi siitä vanhasta takista, jota välttämättä halusit
pitää vararikon tapahduttua, aivan kuin sinun olisi pitänyt näyttää
niin ryysyiseltä kuin suinkin, ja kiharan minä varastin Maudilta.
Emmekö ole lapsellisia?
Tom ei kuitenkaan myöntänyt sitä. Mutta hetken päästä Polly
vakavoitui ja sanoi huolestuneena.
-- Milloin sinun täytyy palata työhösi?
-- Viikon tai parin perästä. Mutta nyt työ ei enää tunnu raadannalta,
kun sinä kirjoitat minulle joka päivä ja tiedän tästä lähtien
hankkivani kotia sinulle. Siitä ajatuksesta saan kymmenen miehen
voimat. Kun saan maksetuksi velkani ja pääsen hyvään alkuun, vietämme
kaksoishäät. Sitten rupeamme Nedin kanssa yhtiökumppaneiksi ja meistä
tulee lännen onnellisimmat ja ahkerimmat perheet.
-- Kuulostaa ihanalta, mutta eikö siihen mene pitkä aika, Tom?
-- Vain muutama vuosi. Kun olen maksanut velkani Sydneylle, meidän
ei tarvitse enää odottaa hetkeäkään, jos sinä vain tyydyt aluksi
vaatimattomiin oloihin.
-- Mieluummin autan sinua kuin istun toimettomana ja annan sinun
raataa yksinäsi. Isä ja äitikin alkoivat sillä tavoin, ja he olivat
hyvin onnellisia, vaikka olivatkin köyhiä ja saivat kovasti uurastaa.
-- Sitten perustamme oman kodin vuoden kuluttua, sillä minun on
sentään saatava enemmän palkkaa, ennen kuin vien sinut hyvästä
kodistasi. Voi, Polly, olisipa minulla edes puolet tuhlaamistani
rahoista, jotta voisin järjestää sinulle nyt hyvät päivät.
-- En minä niistä välitä. Tyydyn mieluummin vähempään, kun se vain
on sinun ansaitsemaasi, sanoi Polly, kun Tom iski tyytymättömänä
polveensa.
-- Se oli sinulle luonteenomainen vastaus, enkä aio tuhlata sanoja
itsesyytöksiin, kun kerran olin sellainen hölmö. Nyt uljas tyttöseni,
me ponnistelemme yhdessä, ja sinä saat vielä kerran olla ylpeä
miehestäsi, vaikka hän onkin vain 'Tom Shaw-parka'.
Siitä Polly oli yhtä varma kuin jos oraakkeli olisi ennustanut sen.
Eikä hän pettynytkään, sillä hänen rakastava sydämensä, joka oli aina
tajunnut Tomin hyvät ominaisuudet ja koettanut kehittää niitä, sai
luottamuksestaan palkaksi runsaasti onnea tulevien vuosien aikana.
-- Minä tiedän, että sinä onnistut, hän sanoi luottavasti, sillä
miehen paras onnistumisen tae on siinä, että hän työskentelee
määrätietoisesti päämääränsä hyväksi.
-- Eräs seikka on vielä tärkeämpi, vastasi Tom ja käänsi Pollyn
kasvot niin, että saattoi nähdä oman haltioitumisensa hänen
silmistään.
-- Mikä, kultaseni?
-- Hyvä vaimo, joka rakastaa ja tukee häntä koko elämän ajan.
Sellainen kuin sinä tulet minulle olemaan.
-- Vaikka hän onkin vanhanaikainen, kuiskasi Polly ja katsoi
kyynelten kirkastamin silmin nuoreen mieheen, joka avoimesti uskalsi
kiittää rakkautta ja työntekoa -- näitä kauniita, jo Eedenin
ensimmäistä paria kannustaneita voimia -- Pollyn väläyttämästä
todellisesta onnesta, jota saisi kokea tämän rinnalla.
* * * * *
Jottei lukija jäisi epävarmuuteen Maudin tulevaisuudesta,
kerrottakoon vielä, ettei hän mennyt Willin kanssa naimisiin, vaan
jäi ahkeraksi, pirteäksi vanhaksipiiaksi ja hoiteli iloisella
mielellä isänsä taloutta.
Willin pappisunelmat toteutuivat aikanaan, ja hänen pappilaansa
hallitsi lempeä kirkassilmäinen vaimo, jota Will-pastori sanoi 'pikku
Janekseen'.
Kauemmaksi tulevaisuuteen ei kirjoittajan uskalias kynä rohkene
kajota, vaan lopettaa vanhojen rakkaitten satujen tapaan: "Ja sitten
he menivät naimisiin ja elivät onnellisina kuolemaansa saakka."