-- Missä Polly on? kysyi Fan eräänä pyrypäivänä tullessaan
ruokasaliin, jossa Tom lojui sohvalla jalat ilmassa. Hän ahmi juuri
jotakin noista mainioista seikkailukirjoista, joissa nuoret sankarit
haaksirikkouduttuaan pelastuvat autiolle saarelle, joka on ympäri
vuoden tulvillaan kaiken maailman hedelmiä, vihanneksia ja kukkia,
tai eksyvät aarniometsiin ja kokevat pöyristyttäviä seikkailuja
tappaessaan jos jonkinlaisia petoeläimiä ja joista he lopulta tekijän
keksimiskyvyn ehdyttyä löytävät äkkiä tien kotiin saaliinaan tiikerin
taljoja, kesyjä puhvelihärkiä ja muita miellyttäviä urhoollisuuden
näytteitä.
-- En minä tiedä, kuului Tomin lyhyt vastaus, sillä hän pakeni juuri
valtavaa jättiläiskrokotiilia.
-- Pane pois tuo typerä kirja ja tehdään jotain, sanoi Fanny
maleksien haluttomasti huoneessa.
-- Hei, nyt ne saivat sen! oli ainoa mitä keskittynyt lukija suvaitsi
vastata.
-- Missä Polly on? kysyi Maud liittyen toisten seuraan syli täynnä
tanssipukuisia paperinukkeja.
-- Menkää tiehenne, älkääkä häiritkö minua, huusi Tom kiukuissaan
keskeytyksestä.
-- Sano sitten, missä hän on. Sinä tiedät ihan varmasti, sillä hän
oli täällä alhaalla hetki sitten, sanoi Fan.
-- Ehkä isoäidin luona ylhäällä.
-- Ilkimys! Tiesit sen koko ajan, mutta kiusallasi et vain sanonut,
äkäili Maud.
Mutta Tom oli nyt veden alla keihästämässä jättiläiskrokotiiliaan
eikä edes tajunnut, että nuoret neidit poistuivat närkästyneinä.
-- Polly nököttää aina isoäidin huoneessa. Minä en ymmärrä, mitä
hauskaa siinä on, sanoi Fan heidän noustessaan portaita.
-- Polly on sitten mejkillinen, ja isoäiti lellii häntä paljon
enemmän kuin minua, huomautti Maud loukkaantuneen näköisenä.
-- Kurkistetaan vähän, mitä he tekevät, kuiskasi Fanny pysähtyen oven
rakoon.
Isoäiti istui vanhan soman lipaston edessä, jonka ovet olivat
selkoselällään ja josta näkyi vanhoja talteen pantuja aarteita.
Jakkaralla vanhan rouvan jalkojen juuressa istui Polly katsoen
hartaasti ja innokkaasti häneen ja ahmien tarinaa korkeakorkoisesta
silkkikengästä, jota isoäiti piteli polvellaan.
-- Niin, ystäväiseni, isoäiti sanoi, hänellä oli se jalassaan sinä
päivänä kun Joe-eno tuli huoneeseen, jossa hän istui ompelemassa,
ja sanoi: "Dolly, meidät on heti vihittävä." "Hyvä on", vastasi
Dolly-täti ja astui vierashuoneeseen, jossa pappi jo odotti. Morsian
ei edes vaihtanut pumpulipukuaan, joka hänellä silloin oli yllään
ja hänet vihittiin oikeastaan sakset ja neulatyyny kupeella ja
sormustin sormessa. Se tapahtui sotavuonna 1812, kultaseni, ja
Joe-eno oli sotilas, jonka oli lähdettävä sotaan. Hän otti pienen
neulatyynyn mukaansa. Tässä se on, ja siinä on merkki luodista, joka
on lävistänyt sen, ja eno sanoi aina, että Dollyn tyyny pelasti hänen
henkensä.
-- Voi, miten jännittävää! huudahti Polly tutkiessaan vaalennutta
tyynyä ja siinä olevaa reikää.
-- Et ole koskaan kertonut minulle tuota tarinaa, sanoi Fanny ja
lehahti huoneeseen keksittyään näin mukavaa ohjelmaa pyrypäiväksi.
-- Koska et ole ikinä pyytänyt minua kertomaan mitään, olen pitänyt
vanhat tarinat omina tietoinani, vastasi isoäiti rauhallisesti.
-- Kerro nyt sitten jotain, ole niin kiltti. Saammehan mekin jäädä
katsomaan noita hauskoja esineitä? kysyivät Fan ja Maud katsellen
uteliaina avonaista vanhaa lipastoa.
-- Ellei Pollylla ole mitään sitä vastaan; hän on tullut seurakseni
ja minä yritän huvittaa häntä, sillä minusta on aina hauskaa, kun hän
piipahtaa luokseni, sanoi isoäiti vanhanaikaisen kohteliaasti.
-- Eihän toki! Antakaa heidän vain jäädä kuuntelemaan. Minä olen
usein kertonut, miten hauskaa meillä on, ja houkutellut heitäkin
mukaan, mutta heidän mielestään täällä on liian hiljaista. Istukaa
nyt, tytöt, ja antakaa isoäidin jatkaa. Näettekö, otan nyt kaapista
jännittävän näköisen esineen, ja sitten hän kertoo siitä, sanoi Polly
innokkaana saamaan tytöt mukaan leikkiin ja iloiten siitä, että he
halusivat kuunnella isoäitiä, sillä hän tajusi, kuinka onnellinen
vanha rouva oli saadessaan muistella menneitä ja nähdä lapset
ympärillään.
-- Näitä kolmea laatikkoa ei ole vielä avattu. Jokainen saa valita
nyt omansa ja etsiä jonkin esineen, josta haluaa minun kertovan,
sanoi rouva mielissään aarteittensa herättämästä kiinnostuksesta.
Tytöt avasivat laatikkonsa ja penkoivat niitä, kunnes löysivät
sellaista, josta halusivat kuulla jotain. Maud oli ensimmäisenä
valmis ja piteli oudonmallista palttinapussia, johon oli sinisellä
langalla kirjailtu iso F. Hän kysyi sen tarinaa. Isoäiti hymyili
silittäessään hellästi vanhaa esinettä ja alkoi kertoa selvästi
hyvillään.
-- Nelly-sisareni ja minä olimme pikkutyttöinä käymässä erään tätimme
luona. Meillä ei ollut siellä oikein hauskaa, sillä täti oli hyvin
ankara. Eräänä iltana kun täti oli mennyt kylään ja vanha palvelija
Debby nukkui huoneessaan, me istuimme ulkorapuilla kaivaten kotiin.
"Mitä oikein tehtäisiin?" sanoi Nelly.
Hänen puhuessaan putosi eteemme ruohikolle kypsä luumu aivan kuin
vastaukseksi kysymykseen. Kaikki oli luumun syytä, sillä ellei se
olisi pudonnut sillä hetkellä, en olisi koskaan keksinyt ajatusta,
joka päähäni silloin iski.
"Syödään niitä niin paljon kuin ikinä jaksetaan ihan Betsey-tädin
kiusallakin, koska hän on niin häijy", minä sanoin ja annoin Nellylle
puolet isosta punaisesta luumusta.
"Se on kauhean tuhmaa", aloitti Nelly, "mutta otetaan sittenkin", hän
lisäsi, kun makea suupala luiskahti hänen kurkustaan alas.
"Debby on nukkumassa. Tule auttamaan minua ravistelemisessa", minä
sanoin ja nousin innostuneena pystyyn.
Ravistelimme puuta, kunnes olimme ihan tulipunaisia, mutta
ainoatakaan luumua ei pudonnut, sillä puu oli iso, eivätkä vähäiset
voimamme riittäneet heiluttamaan sen oksia. Sitten heittelimme kiviä,
mutta vain yksi vihreä raakile tipahti, ja viimeinen kivi rikkoi
vajan ikkunan. Siihen se ilo loppui.
"Puu oli yhtä ärsyttävä kuin Betsey-tätikin", sanoi Nelly kun
istahdimme hengästyneinä.
"Puhaltaisipa nyt tuuli ja pudottaisi ne meille", läähätin
katsellessani kaihoten hedelmiä.
"Jos toivominen auttaisi, haluaisin niiden putoavan suoraan syliini",
lisäsi Nelly.
"Voisit saman tien toivoa ne suoraan suuhusi, jos olet liian laiska
poimimaan. Elleivät tikapuut olisi niin raskaat, voisimme koettaa
niitä", minä sanoin, sillä olin päättänyt saada luumuja millä
keinolla hyvänsä.
"Turhaa puhua niistä, kun emme saa niitä kuitenkaan liikkeelle. Sinä
se luumuja halusit, näytä nyt kuinka hankit niitä", vastasi Nelly
vähän äreänä, sillä hän oli haukannut palan vihreästä luumusta, joka
sai hänen suunsa vääristymään.
"Odota vähän, niin näet", minä huusin, sillä päähäni oli pälkähtänyt
uusi ajatus.
"Miksi riisut kengät ja sukat jalastasi? Ethän sinä osaa kiivetä."
"Älä turhia kysele, rupea vain heti poimimaan, kun luumuja alkaa
tippua, senkin laiskuri!"
Tämän salaperäisen määräyksen annettuani tassuttelin avojaloin
sisälle toteuttaakseni suunnitelmaani. Nousin yläkertaan ja pääsin
ikkunasta vajan katolle, jota pitkin ryömin varovasti, kunnes tulin
luumupuun lähelle. Kiekaisin äkkiä kuin kukonpoika. Nelly katsoi ylös
ihmeissään, nauroi ja taputti käsiään huomatessaan, mitä minä aioin.
"Kunhan et vain luiskahtaisi ja satuttaisi itseäsi!"
"Siitä viis. Minä tahdon noita luumuja, vaikka taittaisin niskani."
Osaksi luisuen, osaksi kävellen etenin kaltevalla katolla, kunnes
puun oksat olivat ulottuvillani.
"Eläköön!" huusi Nelly tanssien puun juurella, kun ensimmäinen
ravisteluni pudotti tusinan verran luumuja hänen ympärilleen.
"Eläköön!" huusin minäkin ja päästin irti oksan yrittäen tarttua
toiseen. Mutta samassa jalkani luiskahti, koetin tarttua johonkin,
mutta en onnistunut ja kirkaisten putosin ruohikolle kuin
jättiläisluumu.
Onneksi vaja oli matala, nurmi pehmeä ja puukin jarrutti, mutta
sittenkin sain aikamoisen kuhmun ja pelästyin hirveästi. Nelly
luuli, että olin kuollut, ja alkoi huutaa täyttä kurkkua. Mutta
minä hyppäsin samassa ylös, sillä olin tottunut muksahduksiin enkä
välittänyt kivusta läheskään yhtä paljon kuin luumujen menettämisestä.
"Ole hiljaa! Debby voi kuulla ja pilata koko ilon. Enkö minä sanonut,
että hankkisin luumuja. Katso nyt miten paljon putosi minun mukanani."
Se olikin totta, sillä putoamiseni oli sattunut puuhun yhtä paljon
kuin minuunkin, ja joka puolella ympärillämme oli vihreitä ja
punaisia hedelmiä.
Kun kuhmu otsassani oli paisunut pähkinän kokoiseksi, olivat
esiliinamme jo puolillaan luumuja, ja me istuuduimme nurmikolle
nauttimaan niistä. Mutta ei siitä mitään tullut. Kaikkea vielä!
Useimmat luumuista olivat vielä raakoja, toiset lintujen vikuuttamia,
toiset murskaantuneet pudotessaan ja monet kovia kuin kivi. Nellyä
pisti ampiainen, minun päätäni alkoi kivistää ja apeina me katsoimme
toisiamme, kunnes Nellyn mieleen välähti mainio tuuma.
"Keitetään ne, kyllä niistä silloin tulee hyviä, ja pannaan vähän
leikkisankoihin huomiseksi."
"Hienoa! Keittiössä on valkea. Debby jättää aina vesikattilan
tulelle, ja voimme ottaa jonkin hänen kasareistaan. Minä tiedän,
missä on sokeria, nyt meille vasta hauskaa tulee."
Menimme sisälle ja rupesimme vähin äänin töihin. Keittiössä oli
iso avoliesi, jonka huolellisesti kootulla hiilloksella kiehui iso
kattila koukussa riippuen. Kohensimme tulta ja panimme sille kasarin,
ja kasariin parhaat luumumme ja vettä riittävästi turmelemaan ne.
Mutta sitähän me emme tienneet, odotimme vain tärkeinä luumujen
kiehumista molemmilla iso lusikka kädessä ja vieressämme sokeripurkki
valmiina käytettäväksi.
Mutta kyllä niiden kypsyminen kesti! En ole ikinä nähnyt sellaista
itsepintaisuutta. Ne eivät millään ottaneet pehmitäkseen, vaikka
tanssivat kiehuvassa vedessä ja kolisivat kantta vasten.
Aurinko alkoi painua mailleen, ja pelkäsimme Debbyn tulevan alas.
Mutta luumut vain eivät alkaneet saota. Vihdoin ne rupesivat
halkeilemaan ja vesi muuttui ihanan punaiseksi. Panimme paljon
sokeria sekaan ja maistelimme sosetta, kunnes esiliinamme ja kasvomme
olivat ihan punaiset ja huulemme kuumien lusikoiden polttamat.
"Siinä on liikaa mehua", sanoi Nelly pudistaen päätään viisaan
näköisenä. "Sen on oltava paksua ja kaunista, sellaista kuin
äidilläkin."
"Minä kaadan vähän mehua pois, mehän voimme juoda sen", minä sanoin
ja arvasin tehneeni jossakin erehdyksen.
Sitten Nelly otti kulhon ja minä pyyhkeen ja nostin varovasti ison
kasarin tulelta. Se oli painava ja kuuma ja minua vähän pelotti,
vaikka en sanonutkaan mitään. Juuri kun aloin kaataa, Debby huusi
äkkiä ylhäältä portailta. "Lapset, mitä ihmettä te puuhaatte?"
Me säikähdimme hirveästi. Nelly pudotti kulhon ja juoksi tiehensä.
Minä pudotin kasarin, mutta en juossut tieheni, sillä osa kuumasta
mehusta roiskui paljaille jaloilleni ja nilkoilleni ja minä parkaisin
tuskasta.
Debby hyökkäsi alas ja tapasi minut hyppimässä ympäri keittiötä iso
kuhmu otsassa, suuri lusikka kädessä ja jalat purppuranpunaisina.
Luumut olivat liedellä, kasari keskellä lattiaa, kulho oli särkynyt
ja sokeri norui virtanaan, kuin olisi yrittänyt peittää makeaan
kuoreen koko sekamelskan.
Debby oli minulle oikein kiltti, sillä hän ei joutanut torumaan,
vaan nosti minut vanhalle sohvalle ja sitoi jalkani öljytyillä
pumpulikääreillä. Nelly, joka luuli minun olevan kuolemaisillani,
juoksi naapuriin hakemaan Betsey-tätiä. Hän syöksyi itkien vanhojen
naisten luo, jotka istuivat juhlallisina teepöytänsä ääressä.
"Voi, Betsey-täti, tulkaa sukkelaan, kasari putosi katolta ja Fannyn
jalat kiehuivat punaisiksi!"
Kukaan ei nauranut tälle hullunkuriselle uutiselle, ja Betsey-täti
juoksi kotiin teeleivos kädessä ja lankakerä taskussa, vaikka neule
olikin jäänyt kyläpaikkaan.
Minulla oli aika kovat tuskat, mutta en ollut pahoillani perästäpäin,
sillä opin rakastamaan Betsey-tätiä, joka hoiti minua hellästi ja
näytti unohtavan ankaruutensa ollessaan huolissaan minusta.
Tämä pussi tehtiin ilokseni ja se riippui sohvan yläpuolella, jossa
makasin kaikki nuo ikävät päivät. Huvittaakseen minua täti pani sen
aina täyteen kauniita tilkkuja, pähkinöitä tai piparminttupastilleja,
mieliherkkujani, vaikka hän ei pitänytkään siitä, että lapsille
syötettiin makeisia, niin kuin en minäkään nyt.
-- Se oli mukava tajina, olisin minäkin ollut mielelläni siellä,
sanoi Maud armollisesti ja pani pois pikku pussin tarkastettuaan
ensin huolellisesti, löytyisikö sen jostain nurkasta vielä vanha
pähkinä tai syötäväksi kelpaava piparminttupastilli.
-- Sinä syksynä meillä oli kyllä viljalti luumuja, mutta emme
silti välittäneet niistä paljonkaan, sillä meidän kepposemme oli
kotona yleisenä pilan aiheena, ja vielä vuosien perästä luumuja
nähdessämme Nelly ei malttanut olla katsomatta minuun ilkikurisesti
ja kuiskaamatta: "Muistatko punaiset sukat!"
-- Kiitoksia, sanoi Polly. -- Nyt on sinun vuorosi, Fan.
-- Tässä on tukku kirjeitä, ja tahtoisin kuulla, onko näistä mitään
kerrottavaa, vastasi Fanny, joka toivoi romanttista tarinaa.
Isoäiti käänteli käsissään pientä kirjetukkua, jonka ympärille oli
sidottu haalistunut punainen silkkinauha. Siinä oli kymmenkunta
kellahtavaa kirjelippusta, jotka oli kirjoitettu karkealle paksulle
paperille ja joissa punaiset lakat oli vielä kiinni nurkissa selvänä
merkkinä siitä, että ne oli kirjoitettu siihen aikaan, jolloin ei
ollut vielä nimikirjaimin varustettuja kirjepapereita ja liimattavia
kirjekuoria.
-- Eivät ne ole rakkauskirjeitä, kultaseni. Olen saanut ne
tovereiltani sen jälkeen, kun pääsin neiti Cottonin koulusta. Eipä
niistä taida olla mitään kerrottavaa. -- Ja isoäiti selaili kirjeitä
hämärtyneillä silmillään, jotka olivat olleet perin nuoret ja
kirkkaat hänen ensi kerran lukiessaan samoja kirjeitä.
Fanny oli vähällä sanoa: "Minä valitsen uudestaan", kun isoäiti alkoi
nauraa niin sydämellisesti, että tytöt arvasivat hänen mieleensä
palautuneen jonkin hupaisan vanhan muiston, joka ehkä huvittaisi
heitäkin.
-- Hyvänen aika! En ole muistanut tätä kepposta neljäänkymmeneen
vuoteen. Rakas vallaton Sally Pomroy! Ja nyt hän on jo isoäidin
äiti! huudahti vanha rouva, kun hän luettuaan yhden kirjeistä rupesi
puhdistamaan silmälasejaan.
-- Voi, kertokaa hänestä! Sen täytyy olla jotakin hauskaa, kun teitä
niin nauratti, sanoivat Polly ja Fanny yhteen ääneen.
-- Se oli hupaisa juttu. Hauskaa että muistin sen, sillä se on juuri
sopivaa kerrottavaa teille nuorille.
-- Siitä on nyt monta vuotta, alkoi isoäiti pirteästi. -- Opettajat
olivat siihen aikaan paljon ankarampia kuin nykyään. Neiti Cottonin
koulussa oppilaat eivät saaneet pitää valoa huoneissaan yhdeksän
jälkeen iltaisin eivätkä mennä ulos yksinään, ja heidän oli
käyttäydyttävä mallikelpoisesti aamusta iltaan.
Arvaatte että kymmenen elämänhaluisen ja vilkkaan tytön mielestä nämä
säännöt olivat liian vaikeita noudatettaviksi, ja siksi he tekivätkin
salaa kaikenlaisia kepposia, vaikka julkisesti käyttäytyivätkin hyvin.
-- Kerran neiti Cotton ja hänen veljensä istuivat vierashuoneessa
kouluajan päätyttyä, ja nuoret neidit oli lähetetty nukkumaan.
John-herra oli hyvin kuuro ja Priscilla-neiti hyvin likinäköinen.
Molemmat vajavaisuudet olivat tytöille joskus hyödyksi, vaikka kerran
saatiinkin kokea aivan päinvastaista, niin kuin kohta kuulette.
Olimme viikon päivät olleet hyvin mallikelpoisia emmekä enää voineet
hillitä pursuavaa elämänhaluamme, vaan rupesimme suunnittelemaan
kekkereitä. Käytimmekin kaiken kekseliäisyytemme, jotta ne
onnistuisivat.
Ensimmäinen este raivattiin näin: Kun ei ollut lupa mennä yksin
ulos, päätimme laskea Sallyn alas ikkunasta, sillä hän oli pieni ja
kevyt ja erittäin nokkela. Hän sai tehtäväkseen ostaa yhteisillä
taskurahoillamme pähkinöitä, nekkuja, leivoksia ja hedelmäkakkua sekä
kynttilän, että saisimme valoa, sillä Betsey otti tapansa mukaan
kynttilät lähtiessään huoneestamme.
Sinä iltana monet meistä ilmoittivat jo kahdeksalta olevansa hyvin
väsyneitä ja menivät huoneeseensa jättäen toiset ompelemaan neiti
Cottonin kanssa, joka luki ääneen Hannah Mooren "Pyhiä näytelmiä"
niin unettavalla äänellä, että se vaikutti kuulijoihin kuin oopiumi.
Ikävä sanoa, mutta minä olin kepposen johtajia; ja niin pian kuin
olimme päässeet yläkertaan, otin tarkoitukseen varatun nuoran ja
käskin Sallyä laskeutumaan alas. Talo oli vanhanaikainen ja sijaitsi
rinteessä, eikä valitsemamme vaatekomeron ikkuna ollut montakaan
jalkaa maasta.
Oli kesäilta, joten kahdeksan aikaan oli vielä aivan valoisaa, mutta
emme pelänneet kenenkään näkevän, koska katu oli yksinäinen ja
naapurissa asui vain kaksi vanhaa naista, jotka laskivat uutimet jo
auringonlaskun aikaan eivätkä ikinä kurkistaneet ulos ennen aamua.
Sally oli lahjottu lupaamalla hänelle niin paljon herkkuja kuin
hän ikinä kykeni syömään, ja oikeana huimapäänä hän oli valmis
mihin vain. Sidottuaan nuoran vyötäisilleen hän ryömi ikkunasta. Me
laskimme hänet onnellisesti alas, heitimme ison korin hänen jälkeensä
ja näimme hänen pujahtavan nurkan taakse minun iso hattuni päässään
ja hartioilla toisen tytön liina, ettei kukaan tuntisi häntä.
Sitten me puimme yöpuvut leninkien päälle ja makasimme rauhallisesti
vuoteissa Betseyn tullessa tavallista aikaisemmin, sillä ilmeisesti
neiti Cotton oli ruvennut epäilemään äkillistä väsymystämme.
Puolen tuntia makasimme nauraen ja kuiskutellen ja odotimme Sallyn
merkkiä. Vihdoin kuulimme ikkunan alta sirkan hätäistä siritystä ja
hypättyämme pystyyn näimme pienen olennon alhaalla hämärässä.
"Voi, pian, pian!" huusi Sally läähättäen. "Vetäkää kori ylös ja
päästäkää minut sisään, sillä näin herra Cottonin torilla ja juoksin
koko matkan, että joutuisin ennen häntä kotiin."
Ensin tuli ylös raskas kori poukkoillen ja seinää raapien ja tuoksuen
kerrassaan herkulliselta. Nuora heitettiin uudestaan alas. Vedimme
ensin pitkään ja lujaan, kaikki yhteisvoimin, ja lopulta saimme
hinatuksi Sally-paran puolitiehen, kun -- ikävä kertoakaan -- nuora
luiskahti käsistämme, Sally putosi maahan ja sai kiittää ikkunan alla
olevaa heinäkasaa ehjinä säästyneistä jäsenistään.
"Hän tulee, hän tulee! Vetäkää minut ylös, taivaan tähden!" huusi
Sally kömpien jaloilleen ehjänä mutta hyvin säikähtyneenä.
Näimme mustan olennon lähestyvän ja hinasimme tytön sisään
kolistellen entistä lujemmin ja syleilimme häntä onnellisina, sillä
häthätää hän oli pelastunut herra Cottonin näkyvistä; tämän silmät
olivat näet yhtä tarkat kuin kuulo huono.
Kuulimme ulko-oven sulkeutuvan, sitten äänten sorinaa ja lopulta
Betseyn raskaat askelet yläkertaan johtavilla rapuilla.
Koppa lennähti sängyn alle ja salaliittolaiset pujahtivat peittojen
alle, ja huone oli moitteettomassa kunnossa sillä hetkellä, kun
Betsey pisti päänsä ovesta.
"Kyllä se herra on vanha hupakko, kun lähetti minut taas tänne.
Mitä lie kuvitellut nähneensä ikkunan luona. Uutimien lepatusta se
vain oli, sillä tyttöressuthan nukkuvat kuin lampaat", kuulimme
hänen puhelevan itsekseen, ja yleinen naurunhihitys hypitti hänen
lähdettyään valkeita vuodepeitteitä.
Sally oli loistavalla tuulella urotyönsä onnistumisesta ja tanssi
huoneessa kuin keijukainen yöpaita pukunsa päällä. Sitten hän
palmikoi tukkansa hullunkurisille pikku saparoille ja kiinnitti
juhlan kunniaksi ison punaisen neulatyynyn rintaneulakseen.
Tytöt menivät sopimuksen mukaan huoneisiinsa ja pian yläkerrassa oli
pimeää ja hiljaista, niin että neiti Cotton saartoi ruveta nauttimaan
elämästään.
Kohta alkoivat kuitenkin kummitukset liikkua ja hiiret pujahtivat
pelästyneinä takaisin loukkoihinsa, sillä valkeita haamuja hiipi
huoneesta toiseen, kunnes kaikki olivat koolla eräässä pienessä
huoneessa.
Vahti asetettiin ovelle, hätämerkistä sovittiin, kynttilä sytytettiin
ja herkut levitettiin sanomalehtipaperille vuoteen viereen. Peite
pantiin niin, että sen saattoi vaaran uhatessa lennättää herkkujen
päälle.
Miten mainiolta kaikki maistuikaan! En ole tainnut milloinkaan syödä
mitään niin herkullista kuin ne silloiset murentuneet tortut, jotka
ahmittiin hätäisesti siinä huonepahasessa Sallyn hullutellessa
ja toisten nauttiessa sydämensä halusta luvattomasti hankituista
makeisista. Tietysti se oli rumasti tehty, mutta minun täytyy kertoa
totuus. Olimme juuri aloittamassa kakkua, kun kova rapina häiritsi
meitä.
"Hälytys! Paetkaa! Juoskaa! Piiloon! Älkää naurako!" kuului monesta
suusta huuto, ja me loikkasimme vuoteisiimme niin kiireesti ja
äänettömästi kuin suinkin, kädet ja suu täynnä. Seurasi pitkä
äänettömyys, jonka katkaisi uusi rapsahdus, mutta kun ketään ei
tullut, päätimme lähettää jonkun tiedustelemaan. Minä läksin.
Vartijaksi asetettu Mary torkkui puoliunessa ikävöiden hartaasti omaa
osaansa herkuista.
"Se oli oikea rotta. Minä en ole inahtanutkaan. Mene nyt lopettamaan.
Minua jo kyllästyttää vahtiminen", sanoi Mary hosuen hyttysiä
ympäriltään. Kiirehdin takaisin hyvine uutisineni. Kaikki olivat
taas nopeasti jalkeilla. Sytytimme uudestaan kynttilän ja jatkoimme
kemuja. Herkut olivat tosin jonkin verran kärsineet Sallyn
kierähdettyä niiden päälle, mutta emme välittäneet siitä, ja kohta
kakku oli lopussa.
"Nyt otetaan pähkinät", minä sanoin tarttuen paperipussiin.
"Ne ovat manteleita ja maapähkinöitä, joten voimme rikkoa ne
hampaillamme. Katso vain, että tartut oikeasta päästä pussiin", sanoi
Sally.
"Kyllä minä tiedän mitä teen." Ja näyttääkseni, kuinka taitava olin,
ravistelin vähän pussia, jolloin pähkinät lensivät ympäri huonetta ja
rapisivat paljaalla lattialla kuin raesade.
"Siinä nyt näit", huusi Sally, kun Mary alkoi raapia ovea kuin
raivokas rotta ja alhaalta kuului oven narahdus.
Siinäkös tuli kiirettä! Kynttilä puhallettiin sammuksiin, ja jokainen
hyökkäsi tiehensä niin paljon herkkuja mukanaan kuin ehti käsiinsä
kaapata. Sally sukelsi vuoteeseen, musersi surutta viimeisen tortun
ja hajotti nekut yltympäri. Mary parka oli vähällä joutua satimeen,
sillä neiti Cotton oli nopsajalkaisempi kuin Betsey, ja vahtimme sai
juosta henkensä edestä.
Meidän huoneemme oli ensimmäisenä ja hyvässä järjestyksessä,
vaikka kahdet punaiset kasvot näyttivät tyynyllä levätessään vähän
epäilyttäviltä. Neiti Cotton tähyili ympärilleen ja näytti niin
hullunkuriselta ilman myssyä, että vuodetoverini olisi purskahtanut
nauruun, ellen olisi nipistänyt häntä varoittavasti.
"Hyvät neidit, mitä tämä säädytön melu merkitsee?"
Muuta vastausta ei tullut kuin heikkoa kuorsausta. Neiti Cotton
marssi seuraavaan huoneeseen, teki saman kysymyksen ja sai saman
vastauksen. Kolmannessa huoneessa makasi Sally, ja vapisimme pelosta
vanhan neidin mennessä sinne. Yritimme kurkistella sinne päin ja
kuunnella henkeä pidätellen.
"Sarah, kerro heti, mitä tämä kaikki merkitsee?" Mutta Sally vain
huokaili unissaan ja mutisi ovelasti: "Äiti, ota minut kotiin. Minä
kuolen nälkään täällä Cottonilla."
"Varjelkoon! Onko lapsessa kuumetta?" kauhistui neiti Cotton, joka ei
huomannut juoruavia pähkinöitä jaloissaan.
"Täällä on niin ikävää ja kolkkoa! Voi, ota minut kotiin!" vaikeroi
Sally käsiään huitoen.
Tämä viimeinen näytös sotki koko asian, sillä huitoessaan Sally tuli
paljastaneeksi rintaansa kiinnitetyn ison punaisen neulatyynyn.
Vaikka neiti Cotton olikin likinäköinen, häneltä ei kuitenkaan jäänyt
huomaamatta tämä hullunkurinen esine eikä liioin appelsiini, joka
vierähti tyynyltä, eivätkä kengät, jotka näkyivät sängyn jalkopäästä.
Neiti Cotton riuhtaisi pois peitteen ja siinä Sally sitten makasi
nekkupaperien, leivosten, appelsiinien ja omenien keskellä hiukset
saparoilla, merkillinen solki rinnassaan ja pölyiset kengät jalassaan
ja vieressään kynttilä, joka oli polttanut reiän lakanaan.
Neiti Cottonin kauhun huuto havahdutti Sallyn, ja hän rupesi
nauramaan niin iloisesti, ettei kukaan meistä voinut olla seuraamatta
hänen esimerkkiään, ja pitkän aikaa huoneissa kiiri raikuva nauru.
En todellakaan tiedä milloin olisimme lopettaneet, ellei Sally olisi
saanut väärään kurkkuun pähkinää, joka hänellä oli ollut suussaan, ja
pelästyttänyt meitä puolikuoliaiksi.
-- Mihin teidän herkkunne sitten joutuivat ja miten teitä
rangaistiin? kysyi Fanny kesken naurunsa.
-- Loput herkut joutuivat sikojen ruuaksi ja meitä pidettiin vedellä
ja leivällä kolme päivää.
-- No, tulitteko paremmiksi?
-- Eikös mitä! Me teimme vielä kymmenkunta muuta kepposta samana
kesänä, ja vaikka en voikaan olla nauramatta niitä muistellessani,
älkää sentään luulko lapsikullat, että hyväksyisin sellaista
käytöstä, kaukana siitä.
-- Se oli vasta mainio juttu! Anna tulla lisää, isoäiti, ja kerro
jotain pojista, yhtyi keskusteluun uusi ääni. Tom oli näet kenenkään
huomaamatta tullut toisten joukkoon saatuaan kirjansa luetuksi
ja istahtanut hajareisin tuolille. Hän oli nauranut isoäidin
kertomukselle täyttä kurkkua.
-- Odotahan vuoroasi, Tommy! No, rakas Polly, mitä sinä haluat? kysyi
isoäiti näyttäen pirteältä ja onnelliselta, sillä vanhat muistot
olivat selvästi virkistäneet häntä.
-- Jätä minut viimeiseksi ja kerro Tomille ensin, sanoi Polly
viitaten Tomia lähemmäksi.
Tom istuutui jalat ristissä lattialle lipaston alimman laatikon
eteen. Isoäiti avasi sen silittäen lempeästi Tomin kiharaista päätä
ja sanoi:
-- Täällä, kultaseni, minä säilytän pikku muistoja Jack-veljestäni.
Poikaparka hukkui merillä, kuten tiedät. No, valitse nyt mistä pidät,
ja minä koetan muistella siitä jotain kerrottavaa.
Tom penkoi kiireesti laatikkoa ja kaivoi esiin pienen rikkinäisen
pistoolin.
-- Tämä on juuri minua varten! Olisipa se vielä ehjä, että sillä
voisi paukutella kissoja puutarhassa. Annahan kuulua, isoäiti!
-- Muistan erään Jackin kepposen, jolloin tätä pistoolia käytettiin
hyvin tehokkaasti, sanoi isoäiti hetken mietittyään Tomin
napsutellessa pistoolia tyttöjä kohti.
-- Kerran kauan sitten, jatkoi vanha rouva mielissään tarkkaavaisesta
kuulijakunnasta, isäni lähti liikematkalle ja jätti äidin, tädin ja
meidät tytöt Jackin huostaan. Arvaatte kai, että Jack oli hyvin ylpeä
tästä vastuusta. Ensimmäiseksi työkseen hän latasi tuon pistoolin ja
piti sitä vuoteensa vieressä meidän kauhuksemme, sillä pelkäsimme
hänen tappavan sillä itsensä. Viikon verran kaikki sujui hyvin,
mutta sitten meitä säikäytettiin uutisella, että rosvoja kierteli
kaupungilla. Me asuimme siihen aikaan maalla. Toiset kertoivat, että
muutamat talot oli merkitty mustalla ristillä ja niistä kaikista
oli varastettu, toiset taas sanoivat, että joukkioon kuului joku
poikanen, sillä joku pikku lurjus oli tunkeutunut sisään ikkunoista,
joista ei kukaan aikuinen olisi mahtunut kulkemaan. Jossain varkaat
olivat syöneetkin ja jättäneet kinkun tähteitä ja leivoksia pihalle.
Rouva Jones löysi puutarhastaan rouva Smithin hartialiinan ja
lähettyviltä vasaran ja vieraan teekannun. Muuan mies kertoi jonkun
koputtaneen yöllä hänen ikkunaansa ja sanoneen hiljaa:
"Onko siellä ketään?" Ja kun mies kurkisti ulos, hän näki kahden
miehen juoksevan katua alaspäin.
-- Me asuimme yksinäisessä paikassa aivan kaupungin ulkopuolella.
Talo oli vanha ja siinä oli mukavat pienet ikkunat pihalle päin ja
viisi ovea. Ainoa miehinen turvamme oli kolmetoistavuotias Jack. Äiti
ja täti olivat hyvin arkoja, lapset liian pieniä ollakseen hyödyksi,
joten Jack ja minä ryhdyimme vartijoiksi ja lupasimme juhlallisesti,
että puolustamme urheasti kotia.
-- Mainiota! Kai ne roistot tulivat! huudahti Tom ihastuksissaan
tällaisesta alusta.
-- Eräänä päivänä tuli sitten muuan pahan näköinen mies pyytämään
ruokaa, jatkoi isoäiti nyökyttäen päätään salaperäisesti. -- Minä
näin hänen katselevan syödessään tutkivasti takaoven puusalpoja ja
ruokailuhuoneen kaapin päällä olevaa hopeamaljaa ja kannua. Tulin
epäluuloiseksi ja vartioin häntä kuin kissa hiirtä.
"Hän tuli varmasti tarkastamaan paikkoja, mutta kyllä me pidämme
varamme", sanoin pontevasti kertoessani toisille miehestä. Pelkäsimme
kaikki, ja varustuksemme olivat aivan naurettavia. Äiti pisti räikän
tyynynsä alle. Tädillä oli vuoteessa aisakelIo. Lapset veivät pienen
Jep-terrierin illalla huoneeseensa, ja Jack ja minä rupesimme
vartijoiksi, Jack pistooleineen ja minä kirveineni, sillä en pitänyt
ampuma-aseista. Biddy, joka nukkui ullakolla, harjoitteli hyppäämään
vajan katolle, jotta selviäisi hädän tullen heti pakoon. Joka ilta
järjestimme varkaille salahautoja, ja vuoteeseen jokainen otti
arvoesineensä, rahat ja aseet.
Viikko kului eikä ketään kuulunut ja valppautemme vähän herpaantui,
sillä toisetkin ihmiset alkoivat olla jo varppeillaan. Kaikkien
valmistelujen jälkeen olimme lisäksi hiukan pettyneitä, kun emme
päässeet näyttämään rohkeuttamme. Mutta lopulta ilmestyi musta merkki
meidänkin oveemme ja siitäkö kaikki säikähtivät, sillä nyt oli tullut
meidän vuoromme.
Sinä iltana pantiin vesisanko takaportaiden juurelle ja kasa
peltiastioita pääportaikon kamanaan, jotta syntyisi läiskettä
ja räminää, jos joku yrittäisi sisään. Tiukuja ripustettiin
ovenripoihin, seipäitä pisteltiin pimeisiin nurkkiin, jotta varkaat
satuttaisivat niihin itsensä, ja koko perhe vetäytyi levolle
aseineen, lamppuineen ja tulitikkuineen.
Jack ja minä jätimme huoneittemme välioven auki ja kyselimme
ehtimiseen toisiltamme, kuuluiko mitään, kunnes Jack vaipui uneen.
Minä pysyin valveilla ja kuuntelin sirkkojen siritystä, kunnes
kello löi kaksitoista. Sitten minuakin alkoi väsyttää ja olin juuri
nukahtamaisillani, kun havahduin ulkoa kuuluviin askelten ääniin.
Hiivittyäni ikkunaan ennätin nähdä kuunvalossa varjon liukuvan
nurkan taakse ja häviävän näkyvistä. Minua värisytti, mutta päätin
olla hiljaa kunnes olin ihan varma, että jotain oli hullusti, sillä
olin jo monesti tehnyt turhia hälytyksiä enkä enää tahtonut Jackin
nauravan minulle. Kurkistin ovesta ja kuulin samassa raaputtavaa
ääntä vajalta päin.
"Tuolla ne nyt ovat; mutta en herätä toisia, ennen kuin tiu'ut soivat
tai peltiastiat putoavat Rosvot eivät pääse pitkälle metelittä,
ja jos vain onnistumme kaappaamaan niistä yhdenkään, saamme
kiinniottopalkkion ja vielä kunnian kaupanpäällisiksi", mietin
mielessäni ja puristin lujasti kirvestä.
Alhaalla suljettiin hiljaa ovi ja hiipivät askelet lähestyivät
takaportaita. Varmana saaliistani aioin juuri huutaa "Jack", kun
takaportaiden vesisoikko läiskähti.
Siinä paikassa kaikki olivat hereillä ja pystyssä. Jack laukaisi
pistoolinsa ennen kuin oli edes noussut vuoteestaan ja karjui "tulta"
niin kovasti, että sai koko talon liikkeelle. Äiti pyöritti räikkää,
täti soitti kelloa, Jeppe haukkui kuin hullu ja kaikki me kiljuimme.
Ja alhaalta kuului aito irlantilainen parkaisu.
Joku toi lampun. Kurkistimme peloissamme alas ja näimme oman hupsun
Biddymme vesisoikossa käsiään väännellen ja surkeasti valittaen.
"Taivaan vallat! Nyt ne tappavat minut Pyhimykset siunatkoot meitä!
Miten ihmeessä minä jouduin tähän vesisoikkoon? Olin juuri hiipimässä
sisään käytyäni vähän kävelemässä Mahoneyn Miken kanssa. Me meinaamme
mennä tässä naimisiin Pyhän Patrikin päivänä."
Nauroimme niin, että saimme vaivoin hilatuksi tyttörukan soikosta.
Vihdoin selvisi, mitä oli tapahtunut. Biddy oli pujahtanut ikkunasta
ulos hiukan rupattelemaan Miken kanssa. Kun hän palasi, ikkuna olikin
suljettu, ja hän istahti katolle yrittäen keksiä, miksi hänet oli
näin salaperäisesti jätetty ulkopuolelle. Viimein hän alkoi väsyä.
Silloin hän lähti kiertämään taloa ja löysi kellarin ikkunan, jota
kaikista varotoimenpiteistä huolimatta emme olleet huomanneet sulkea.
Sitä tietä hän luuli pääsevänsä helposti sisälle; mutta soikko olikin
aivan uusi ansa, josta hänellä ei ollut aavistusta. Kompastuttuaan
siihen hän säikähti niin, että rupesi ulvomaan.
Se ei kuitenkaan ollut ainoa vahinko, sillä täti pyörtyi
pelästyksestä, äiti loukkasi kätensä särkyneeseen lamppuun, lapset
vilustuivat hypellessään märillä portailla, Jeppe haukkui itsensä
sairaaksi, minä nyrjäytin nilkkani ja Jack rikkoi peilin lisäksi koko
pistoolinsa liian kovalla panoksella. Kun vahingot saatiin korjatuksi
ja pahin hälinä oli ohi, Jack tunnusti merkinneensä oven kurillaan ja
teljenneensä Biddyn paluutien rangaistukseksi, koska ei hyväksynyt
hänen kuherteluaan. Sellainen heittiö se poika oli!
-- Eivätkö ne varkaat sitten ikinä tulleetkaan? huudahti pettyneenä
Tom, jota Jackin kepponen huvitti.
-- Eivät, mutta saimmehan me olla varppeillamme ja kokeilla
urhoollisuuttamme, ja se tuotti tietysti suurta tyydytystä, vastasi
isoäiti rauhallisesti.
-- Kyllä kai sinä, isoäiti, olit urhoollisin koko joukosta. Olisinpa
tahtonut nähdä sinut heiluttelemassa kirvestäsi, lisäsi Tom ihaillen,
ja vanha rouva näytti olevan yhtä mielissään kohteliaisuudesta kuin
nuori tyttö.
-- Minä valitsen tämän, sanoi Polly näyttäen pitkää valkeaa
hansikasta, joka oli rypistynyt ja kellastunut aikojen kuluessa,
mutta näytti kuin silläkin olisi ollut oma tarinansa.
-- Niin, sillä on kyllä sellainen tarina, joka kannattaa kertoa!
sanoi isoäiti lisäten ylpeästi: -- Pidelkää, lapset, tätä vanhaa
hansikasta kunnioittavasti, sillä Lafayetten maineikas käsi on
koskettanut sitä.
-- Voi isoäiti, onko tämä ollut teidän kädessänne? Oletteko te nähnyt
Lafayetten? Kertokaa meille. Nyt vasta saamme hauskaa kuultavaa,
huudahti Polly joka piti historiasta ja tiesi aika paljon tästä
urheasta ranskalaisesta ja hänen sankarillisuudestaan.
Isoäiti kertoi aina mielellään tapauksesta ja muuttui sen kunniaksi
suorastaan majesteettisen näköiseksi. Hän oikaisi selkänsä, pani
kädet ristiin, sanoi pari kertaa "hm" ja aloitti kertomuksen
poissaolevan näköisenä aivan kuin olisi tähyillyt menneisiin
aikoihin, jotka vähitellen alkoivat kirkastua.
-- Lafayetten ensimmäinen vierailu tapahtui tietysti ennen minun
syntymääni, mutta kuulin isoisältäni siitä niin usein, että tuntui
kuin olisin omin silmin nähnyt kaikki. Hancockin täti asui siihen
aikaan maaherran talossa Beacon Hiilissä. -- Tässä kohtaa isoäiti
ryhdistäytyi entisestäänkin, sillä hän oli hyvin ylpeä tädistään.
-- Voi, lapset, ne vasta olivat aikoja, hän sanoi huokaisten. -- Ei
nykyään ole enää sellaisia päivällis- ja iltakutsuja, damastiliinoja
ja hienoja lautasia, vankkoja kauniita huonekaluja ja komeita vaunuja
kuin silloin. Tädin vaunut oli sisustettu punaisella silkkisametilla.
Kun vaunut maaherran kuoltua jouduttiin luovuttamaan, täti ratkoi
niistä sametin ja meille tytöille tehtiin siitä päällysnutut. Hyvänen
aika, miten elävästi muistankaan ne ajat, jolloin leikin tädin
isossa puutarhassa ja ajelin Jackia kierreportaissa ylös ja alas.
Saattaessaan tätiä päivällispöytään rakas isäni oli hyvin arvokkaan
ja komean näköinen luumunvärisessä takissaan, polvisukissaan, joissa
oli solki, ja niskapalmikossaan, jonka minä sain tavallisesti
letittää.
Isoäiti unohtui ajatuksiinsa kesken kertomuksen ja muuttui taas
pikku tytöksi eläen hetken leikkitoveriensa kanssa, jotka jo vuosia
sitten olivat siirtyneet majan majoille. Polly kehotti toisia olemaan
hiljaa eikä kukaan puhunut sanaakaan, ennen kuin vanha rouva pitkään
huokaisten palasi nykyisyyteen.
-- No niin, minunhan piti kertoa aamiaisesta, jonka maaherra halusi
tarjota ranskalaisille upseereille. Ja komean aterian hänen rouvansa
järjestikin, sillä hän oli hyvin vieraanvarainen nainen. Mutta
sattui kai jokin erehdys, sillä viime tingassa huomattiin, ettei
talossa ollutkaan maitoa. Sitä tarvittiin suuret määrät. Ostamalla
ja lainaamalla sitä saatiin kuitenkin niin vähän, että kokit ja
palvelustytöt joutuivat epätoivoon. Koko aamiainen olisi mennyt
myttyyn, ellei rouva kekseliäänä naisena olisi äkkiä muistanut
yleisellä laitumella käyskenteleviä lehmiä.
Ne olivat kyllä naapurien lehmiä eikä ollut aikaa kysyä lupaa; mutta
asiahan koski isänmaata. Liittolaisten täytyi saada ruokaa, ja
koska rouva Hancock oli varma, että hänen isänmaalliset ystävänsä
laskisivat ilomielin lehmänsä isänmaan alttarille, hän komensi
rauhallisesti: "Lypsäkää lehmät", ja hankki siten itselle kunnian
sädekehän.
Niin tehtiinkin lehmien suureksi hämmästykseksi ja vieraiden täydeksi
tyydytykseksi.
-- Tämä lypsyoperaatio herätti niin paljon riemua, ettei kukaan näytä
paljonkaan muistavan itse sankaria, vaikka eräs hänen upseereistaan,
kreivi muuten, kunnostautui juomalla itsensä humalaan, niin että meni
kannukset jalassa sänkyyn ja turmeli tädin parhaan keltakuvioisen
peitteen potkimalla sen riekaleiksi aamuun mennessä.
Mutta täti piti peitettä repaleisenakin niin suuressa arvossa että
säilytti sitä kauan muistona maineikkaista vieraistaan.
Minä näin Lafayetten vuonna 1825, eikä silloin ollut humalaisia
kreivejä. Hancockin setä, joka oli herttainen mies, vaikka jotkut
nykyään sanovatkin hänen olleen mitätön maaherra, oli kuollut, ja
täti oli mennyt naimisiin kapteeni Scottin kanssa. Sitä hänen ei
olisi kuitenkaan pitänyt tehdä, mutta sehän ei kuulu tähän. Täti asui
siihen aikaan Federal Streetin varrella, joka oli silloin ylhäisön
katuja. Me asuimme aivan lähellä.
Vanha Josiah Cuincy oli kaupungin pormestarina, ja hän lähetti sanan,
että markiisi Lafayette halusi tulla tervehtimään tätiä.
Täti oli tietysti mielissään, ja me lensimme oikoisenaan auttamaan
häntä valmisteluissa. Vaikka täti olikin jo vanha, hän pukeutui
täyteen juhla-asuun haluten näyttää kauniilta kuin nuori tyttö
konsanaan.
-- Minkälainen puku hänellä oli? kysyi Fan kiinnostuneena.
-- Teräksen harmaa silkkipuku, joka oli koristettu mustin pitsein,
ja myssyynsä hän oli kiinnittänyt valkoisesta silkistä tehdyn
Lafayette-merkin. En koskaan unohda, miten kauniilta hän näytti
istuessaan täydessä loistossaan vierashuoneen sohvalla ensimmäisen
miehensä suuren muotokuvan alla. Hänen toisella puolellaan istui
rouva Storer ja toisella rouva Williams, ja he olivat vaikuttava
näky kankeissa pitsikoristeisissa silkkihameissaan ja muhkeissa
päähineissään. Niin komeita vanhoja naisia ei nykyään enää näekään.
-- Eiköhän sentään joskus, sanoi Polly kujeellisesti.
Vanha rouva pudisti päätään, mutta oli hyvillään imartelusta, sillä
hän oli ollut kaunotar nuoruudessaan.
-- Me tytöt olimme koristaneet talon kukkasilla, vanha herra Coolidge
lähetti niitä vaatekopallisen. Joe Joy toimitti juhlamerkit ja täti
hankki vähän vallankumouksen aikaista viiniä vanhasta Beacon Streetin
viinikellarista.
Minulla oli vihreän ja valkoisen kirjava puku, hiukset sykeröity
päälaelle, puhvihihat ja kädessäni juuri nämä hansikkaat.
No niin. Ennen pitkää kenraali saapui pormestarin saattamana.
Hyvänen aika, minä ihan näen hänet silmissäni: pieni vanha mies
nankini-housut jalassa, yllään nahkaliivit ja sininen takki sekä
röyhelöpaita. Hän nojasi keppiinsä, sillä hän ontui, ja kumarteli
hymyillen kuin aito ranskalainen.
Hänen astuessaan sisään vanhat naiset nousivat ja niiasivat
arvokkaasti. Lafayette kumarsi ensin maaherran muotokuvalle, sitten
maaherran leskelle ja suuteli tämän kättä. Se oli hullunkurista,
sillä hansikkaan selkämykseen oli painettu Lafayetten kuva, ja
kohtelias vanha herra suuteli siten omaa kuvaansa.
Sitten vieraalle esiteltiin muutamia nuorempia naisia, ja aivan kuin
päästäkseen suutelemasta itseään markiisi suutelikin sieviä tyttöjä
poskelle.
Niin, lapset, juuri tähän kohtaan vanha, rakas Lafayette suuteli
minua. Minä olen siitä nyt yhtä ylpeä kuin silloinkin, sillä hän oli
urhoollinen hyvä mies ja auttoi meitä hädässämme.
Tosin hän ei viipynyt pitkään, mutta onnellisina me joimme hänen
maljansa, saimme osaksemme kohteliaisuuksia ja iloitsimme siitä
kunniasta, jonka hän oli meille suonut.
Kadulla oli tietysti ihmisiä odottamassa häntä, ja kun Lafayette
tuli, he tahtoivat riisua hevoset valjaista ja vetää hänet kotiin
riemusaatossa. Lafayette ei kuitenkaan suostunut, ja kun siinä
sitten kiisteltiin, me tytöt heittelimme hänelle kukkia, joita
olimme ottaneet maljakoista, seiniltä ja hiuksistamme. Hän oli siitä
hyvillään, nauroi ja heilutti meille kättä, ja me juoksimme hänen
perässään, heittelimme kukkia ja pyysimme häntä tulemaan uudestaan.
Sinä iltana me nuoret olimme aivan pyörällä päästämme eikä minulla
ole aavistustakaan, miten pääsin kotiin. Viimeiseksi muistan, että
kaikki me tytöt kurkottelimme ikkunasta ja odotimme vaunujen lähtöä
ihmisjoukon huutaessa hänelle mielettömästi eläköötä. Tuntuu kuin
kuulisin korvissani vieläkin huudot: "Eläköön Lafayette ja majuri
Quincy!" "Eläköön rouva Hancock ja kauniit tytöt!" "Eläköön eversti
May!" "Kolminkertainen eläköön Bostonille!" "Eläköön! Eläköön!
Eläköön!"
Ja tässä vanha rouva pysähtyi hengästyneenä myssy toisella
korvalla, silmälasit nenänpäässä ja neule sotkeutuneena innokkaasta
heiluttelusta. Tytöt taputtivat käsiään, Tom huusi voimainsa takaa
eläköötä ja sanoi henkeään vedettyään:
-- Lafayette oli kunnon äijä. Minä olen aina pitänyt hänestä.
-- Taivas varjelkoon! Miten epäkunnioittavasti sinä puhutkaan
sellaisesta suurmiehestä kuin Lafayette, sanoi isoäiti järkyttyneenä
amerikkalaisen nuorison käyttäytymisestä.
-- Kyllä hän vain joka tapauksessa oli kunnon äijä; miksei häntä
sitten saa siksi sanoa? kysyi Tom, jonka mielestä kiistanalainen sana
oli ihan paikallaan.
-- Kylläpä te käytitte omituisia hansikkaita siihen aikaan, keskeytti
Fan, joka oli koettanut tuota suuresti kunnioitettua käsinettä ja
huomannut sen liian ahtaaksi.
-- Paljon parempia ja huokeampia kuin nykyään, vastasi isoäiti, joka
jo vihjauksestakin oli kärkäs puolustamaan vanhoja hyviä aikoja. --
Te olette nykyään tuhlaavaisia, enkä tosiaan ymmärrä, mihin vielä
päädytte. Minulla on muuten jossain kahden nuoren naisen kirjoittama
kirje, toinen vuodelta 1517 ja toinen vuodelta 1868. Niiden
erilaisuus huvittaa teitä varmasti.
Vähän aikaa etsittyään isoäiti löysi vanhan salkun ja selailtuaan
papereita hän luki seuraavan kirjeen, jonka Anne Boleyn oli
kirjoittanut ennen kuin joutui naimisiin Henrik VIII:n kanssa. Kirje
on nykyään erään kuuluisan antikvaarin kokoelmissa.
"Rakas Mary.
Olen ollut kaupungissa melkein kuukauden enkä voi sanoa Lontoota
erityisen miellyttäväksi. Nousemme aamuisin myöhään, harvoin
ennen kello kuutta, ja valvomme myöhään iltaisin, olemme tuskin
ennen kymmentä vuoteessa. Olen aivan kyllästynyt, ja ellen
saisi joka päivä paljon hienoja tavaroita, haluaisin kiihkeästi
takaisin maalle.
Hemmotteleva äitini osti minulle eilen eräästä Cheapsiden
kaupasta kolme uutta paitaa, joiden kangas maksoi neljätoista
pennyä kyynärä. Sitten minä saan uudet kangaskengät Norfolkin
lordin tanssiaisiin ja ne maksavat kolme shillinkiä.
Säännötön elämä, jota olen viettänyt tänne tulostani asti, on
pilannut täysin ruokahaluni. Kuten tiedät, minä söin maalla
naulan kinkkua ja haarikallisen olutta aamiaiseksi. Mutta
Lontoossa en tahdo saada sisääni puoltakaan siitä määrästä,
vaikka toden sanoakseni, olenkin aika nälkäinen ennen
päivällistä, joka täällä hienoissa piireissä syödään kello
kahdeltatoista.
Eilisiltana leikimme täällä Leicesterin lordin luona
seuraleikkejä. Mukana oli myös lordi Surrey, hyvin hieno nuori
mies, ja lauloi säveltämänsä laulun "Lordi Kildaren tytär". Se
herätti suurta ihastusta, ja veljeni kuiskasi minulle, että
ihana Geraldine, joksi lordi Surrey nimittää lemmittyään, on
aikakautemme hienoin nainen. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet,
sillä hän kuuluu olevan yhtä hyvä kuin kauniskin.
Ole hyvä ja hoida kanoja minun poissaollessani. Eläinparat!
Minä syötin niitä aina itse. Jos Margery on neulonut minulle ne
punaiset villalapaset, olisin iloinen, jos lähettäisitte ne ensi
tilassa. Hyvästi, rakas Mary. Olen juuri menossa messua kuulemaan
ja rukoilen pian puolestanne. Sydämellisesti tervehtii teitä