AMALIA. Iäti hänen, iäti, iäti minun! -- Oh taivaan vallat, keventäkää
minulta tämä surmaava nautinto, etten minä tukahdu taakkani alle!
R. MOOR. Irroittakaa hänet kaulastani! Tappakaa hänet, tappakaa tuo
(osoittaa vanhusta)! -- Surma periköön minut, teidät! Kaikki! Tuho koko
maailmalle! (Aikoo paeta.)
AMALIA. Minne? Mitä, rakas? Iäinen autuus, loputon riemu -- ja sinä
pakenet?
R. MOOR. Pois, pois! -- Onnettomin morsiamista! Katso itse, kysy itse,
kuule! -- Onnettomin isistä! Salli minun iäksi paeta täältä!
AMALIA. Tukekaa minua, Jumalan tähden, tukekaa minua! Silmissäni niin
mustenee --. Hän pakenee!
R. MOOR. Liian myöhään! Turhaan! Kirouksesi, isä! Älä kysele minulta
enempää! Minä olen, olen saanut -- kirouksesi, -- kirouksesi! Kuka
minut houkutti tänne? (Syösten miekka kädessä rosvoja vastaan.) Kuka
teistä, te manalan sikiöt, houkutti minut tänne? Tämä olkoon siis
tuhosi, Amalia! Kuole, isä, kuole minun surmaamanani kolmannen kerran!
-- Nämä pelastajasi ovat rosvoja ja murhamiehiä! Kaarle poikasi on
heidän päällikkönsä!
(Vanha Moor heittää henkensä.)
AMALIA (seisoo ääneti ja jäykkänä kuin kuvapatsas. Kammottava
äänettömyys ylt'ympäri).
R. MOOR (syösten erästä tammea päin). Niiden sielut, jotka minä
tukahdutin rakkauden kiihkoissa -- niiden, jotka minä surmasin pyhän
unen helmaan, -- niiden, -- hahahaa! Kuuletteko ruutitornin räjähtävän
synnyttävien äitien päitten päällä? Näettekö liekkien hulmahtavan
rintalasten kehtoihin? Siinä on hääsoihtuja, siinä on morsiusmusiikkia,
-- oh, Tuomari ei unohda niitä, hänellä ne on selvillä, siksipä minulta
on poissa lemmenriemu! Siksi minulle rakkaus on kidutus! Siinä on
kosto!
AMALIA. Se on totta, taivaan Ruhtinas, se on totta! -- Mitä minä olen
tehnyt, syytön uhrilammas? Olen rakastanut tätä miestä!
R. MOOR. Tämä on enemmän kuin mies voi kestää. Olenhan kuullut kuoleman
viuhuvan vastaani useammasta kuin sadasta putkesta, enkä ole sitä
väistänyt askeltakaan, nytkö minun pitää oppia vapisemaan kuin nainen?
Vapisemaan naisen edessä? -- Ei, nainen ei säikähdytä miehuuttani --.
Verta, verta! -- Tämä on vain hetkellistä naisekasta puuskaa! -- Minun
täytyy maistaa verta, niin se menee ohi! (Aikoo paeta.)
AMALIA (lankee hänen kaulaansa). Murhaaja, paholainen! En voi laskea
sinua, enkelini.
R. MOOR (viskaa hänet syrjään). Pois, viekas käärme, sinä pilkkaat
raivostunutta -- mutta minä vaadin taisteluun itse sortovaltiaan
kohtaloni --. Mitä, itketkö! -- Oo, te petolliset, ilkeät tähdet! Hän
on itkevinään, - ikäänkuin joku sielu voisi surra minun osaani! (Amalia
lankee hänen kaulaansa.) -- Aah, mitä se on? Hän ei sylje kasvoilleni,
ei torju minua luotaan -- Amalia! Oletko unhoittanut, tiedätkö myös,
ketä syleilet, Amalia?
AMALIA. Ainokaiseni, iki-omani!
R. MOOR (rajattoman onnen hurmaamana). Hän antaa minulle anteeksi, hän
rakastaa minua! Minä olen puhdas kuin taivaan tähti, hän rakastaa
minua! -- Kyynelin kiitän sinua, armahtava Jumala! (Vaipuu polvilleen,
itkien rajusti.) Sieluni rauha on palannut, tuska on raivonnut loppuun,
helvettiä ei enää ole --. Katso, oi katso, valon lapset itkevät,
itkevää paholaista syleillen -- (Rosvoille.) Itkekäähän myös! Itkekää,
itkekää, olettehan niin onnellisia --. Oh, Amalia, Amalia! (Unohtuvat
äänettömään syleilyyn ja suuteluun.)
ERÄS ROSVOISTA (astuu kiukustuneena esiin). Seis, petturi! -- Laske
oitis irti tuo käsi, tai minä sanon sinulle sanan, joka saa korvasi
soimaan ja hampaasi kauhusta kalisemaan! (Ojentaa miekan heidän
välilleen,)
ERÄS VANHA ROSVO. Muista Böömin metsiä! Kuuletko, epäröitkö? -- Böömin
metsiä sinun on muistettava! Uskoton, missä ovat valasi? Unhoittuvatko
haavat niin pian? Kun me panimme edestäsi peliin onnen, kunnian ja
hengen, kun me seisoimme suojanasi kuin muuri, otimme sinuun tähdätyt
iskut kilpinäsi vastaan -- etkö silloin nostanut kättäsi rikkumattomaan
valaan, vannoen, _ettet jätä meitä koskaan_, kuten mekään emme ole
sinua jättäneet? -- Kunniaton! Valanrikkoja! Ja sinä käännyt luopioksi,
kun portto ulisee?
KOLMAS ROSVO. Hyi hitto väärää valaa! Uhratun Rollerin henki, jonka
sinä huusit Manalasta valasi todistajaksi, punastuu haudassaan
raukkamaisuuttasi häveten ja nousee sieltä aseineen rankaisemaan sinua.
ROSVOT (sekasortoisesti, riistäen auki vaatteitaan). Katsos tänne,
katsos, tunnetko näitä arpia? Sinä olet meidän! Sydänverellämme olemme
lunastaneet sinut orjaksemme, sinä olet meidän, vaikkapa arkkienkeli
Mikael joutuisi itse Molokin kanssa kahakkaan sinun tähtesi! -- Lähde
kanssamme! _Uhri uhrista! Amalia on uhrattava ennen joukkoa!_
R. MOOR (laskee irti Amalian käden). Loppu on käsissä! -- Minä aioin
kääntyä ja päästä isäni luo; mutta taivaan Herra kielsi sen.
(Kylmästi.) Minä älytön narri, miksi aioinkin sellaista? Sillä voiko
suuri syntinen vielä kääntyä? Suuri syntinen ei voi koskaan kääntyä, se
minun olisi pitänyt tietää aikoja --. Ole rauhassa, pyydän, ole
rauhassa! Niinhän onkin oikein. -- Minä en halunnut silloin, kun _Hän_
etsiskeli minua; nyt kun minä etsin häntä, ei _Hän_ välitä. Onko mikään
kohtuullisempaa? -- Älähän katso noin kauhistuneena --. Hänhän ei
tarvitse minua. Eikö Hänellä ole luomakuntaa yllinkyllin? Yhtä vailla
hän voi niin hyvin olla, ja se yksi olen nyt minä. -- Tulkaa, toverit!
AMALIA (vetää hänet takaisin). Pysähdy! Isku, kuolinisku! -- Hyljättynä
jälleen! -- Vedä miekkasi ja sääli minua!
R. MOOR. Sääli on siirtynyt metsän pedoille, -- en surmaa sinua.
AMALIA (halaten hänen polviaan). Oo, Jumalan tähden, taivaan armon
tähden! Enhän pyydä enää rakkautta, tiedän kyllä, että tuolla ylhäällä
tähtemme pakenevat vihollisina toistensa luota -- pyydän vain kuolemaa!
Hyljätty, hyljätty! -- Tunne synkintä pohjaa myöten: hyljätty! En voi
sitä kestää. Näethän, sitä ei mikään nainen voi kestää. Pyydän vain
kuolemaa! Katsos, käteni vapisee! Minulla ei ole rohkeutta itse iskeä.
Minua peloittaa välähtävä rauta --. Sinullehan se on niin helppoa, niin
helppoa, olethan tappotaituri, vedä miekkasi, niin minä saan onneni!
R. MOOR. Pyydätkö yksin olla onnellinen? Pois, en surmaa naista!
AMALIA. Aah, murhamies! Sinä voit tappaa vain onnellisia, mutta käyt
elämään-kyllästyneitten ohi! (Ryömii rosvojen luo.) Armahtakaa minua
siis te, pyövelin oppilaat! -- Katseissanne on niin verenjanoinen
sääli, joka on kurjan lohdutus -- mestarinne on mitätön, pelkuri
kerskaaja.
R. MOOR. Nainen, mitä sanot? (Rosvot kääntyvät poispäin).
AMALIA. Ei yhtään ystävää? Ei näissäkään yhtä ystävää? (Nousee.) Ah
niin, opettakoon siis Dido minut kuolemaan! (Aikoo mennä, eräs rosvo
tähtää häntä.)
R. MOOR. Seis! Tohditko -- Moorin lemmitty kuolkoon vain Moorin
surmaamana! (Surmaa Amalian.)
ROSVOT. Päällikkö, päällikkö! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?
R. MOOR (tuijottaa ruumista). Hän on saanut osansa! Joku kouristus
vielä, sitten se on valmista --. No, kas niin! Onko teillä vielä
jotakin vaadittavaa? Te uhrasitte tähteni hengen, hengen, joka ei enää
ollut teidän omanne, vaan täynnä inhoa ja häpeää --. Minä surmasin
sovitukseksi teille enkelin. No niin, katsokaahan tarkoin tänne!
Oletteko nyt tyytyväisiä?
GRIMM. Olet maksanut velkasi korkoineen. Olet tehnyt, mitä ei kukaan
toinen tekisi _kunniansa_ vuoksi. Lähde nyt eteenpäin!
R. MOOR. Sanotko sinä niin? Eikö sentään ole kohtuutonta korvata konnan
henki pyhimyksen hengellä? -- Oh, minä sanon teille, että jos jokainen
teistä nousisi häpeälavalle ja antaisi nyhtää hehkuvilla pihdeillä
lihaansa pala palalta irti, ja tämä kidutus kestäisi yksitoista
kesäpäivää, niin se ei vielä korvaisi hänen kyyneliään. (Katkerasti
nauraen.) Arpenne, Böömin metsät! Niinpä niin, ne oli kyllä
hyvitettävä.
SCHWARZ. Tyynny, päällikkö! Tule mukaamme, tässä sinun ei ole hyvä
viivytellä. Johda meitä edelleen!
R. MOOR. Seis -- sana vielä, ennenkuin lähdemme --. Pankaa mieleenne,
raakalaiskäskyjeni vahingoniloiset kätyrit -- että _tänä hetkenä_ minä
lakkaan olemasta päällikkönne --. Häpeällä ja kauhulla minä lasken nyt
kädestäni verisen valtikkani, jonka alaisina te uskottelitte olevanne
oikeutetut konnanjuoniin sekä pimentämään taivaan valon synkeillä
töillänne --. Lähtekää oikeaan ja vasempaan --. Tästä lähtien meillä
älköön ikipäivinä olko yhteisiä asioita.
ROSVOT. Aah, kunnoton! Missä ovat siivekkäät suunnitelmasi? Olivatko ne
saippuakuplia, jotka nainen puhaltaa olemattomiin?
R. MOOR. Voi minua narria, joka luulin hirmuteoilla luovani maailman
kauniimmaksi ja tukevani lakeja laittomuudella! Nimitin sitä kostoksi
ja oikeudeksi --. Oh Sallimus ylpeydessäni uskoin voivani hioa umpeen
miekkasi lovet ja korjata puolueelliset tekosi -- mutta, ah turhamaista
lapsellisuutta, tässä minä seison nyt kammottavan elämän päässä ja
tunnen kalisevin hampain, parku sydämessä --, että _kaksi minunlaistani
ihmistä tuhoaisi perinpohjin koko siveellisen maailmanjärjestyksen_.
Armoa, armoa poikaselle, joka tahtoi puuttua ennen sinua sinun
tehtäviisi, -- kosto on _sinun_ yksin. _Sinä_ et tarvitse ihmiskättä.
Eihän kyllä ole enää minun vallassani sovittaa menneisyyttä, -- mikä on
murskattu, se pysyy murskattuna, -- mitä minä kaadoin, se ei ikinä
nouse enää --. Mutta minulle jäi jotakin, jolla voin sovittaa häväistyt
lait ja korjata jälleen loukatun järjestyksen. Se tarvitsee uhria, --
uhria, joka nostaa sen majesteetin loukkaamattomuuden koko ihmiskunnan
nähtäviin -- minä itse olen se uhri. Minun itseni se vaatii kuolemalla
kuolemaan.
ROSVOT. Ottakaa häneltä miekka pois, hän aikoo tappaa itsensä.
R. MOOR. Te houkat! Te ikuiseen sokeuteen tuomitut! Arvelette kai, että
yksi kuolemansynti vastaa toisia kuolemansyntejä? Arvelette kai, että
sellainen jumalaton epäsointu palauttaa maailmanjärjestyksen
sopusoinnun? (Heittää halveksien aseensa heidän eteensä.) Elävänä
saakoon pyöveli minut käsiinsä. Minä lähden ja jättäydyn itse oikeuden
käsiin.
ROSVOT. Kahlitkaa hänet! Hän on menettänyt järkensä.
R. MOOR. Eipä sillä, etten minä uskoisi sen tapaavan minut aikanaan,
jos ylemmät vallat niin suovat. Mutta se voisi yllättää minut unessa
tai saada kiinni paossa tai vangita miekoin ja pakkokeinoin, ja silloin
minä olisin menettänyt senkin ainoan ansion, että olen vapaaehtoisesti
antautunut sovittamaan kuolemalla syyni. Miksi koettaisin varkaan
tavoin yhäkin pelastaa elämää, jonka olen jo aikoja taivaan tuomion
mukaan hukannut?
ROSVOT. Antaa hänen mennä! Se on suuruudentavoittelua. Hän aikoo
ansaita hengellään joutavaa ihailua.
R. MOOR. Tekoni voisi herättää ihailua. (Hetken mietittyään.) Muistan
tänne lähtiessäni puhutelleeni erästä miespoloa, joka tekee päivätöitä
ja jolla on yksitoista lasta elossa. On luvattu tuhat kultarahaa sille,
joka tuo sen suuren rosvon elävänä oikeuden käsiin. Sitä miestä sopii
auttaa. (Poistuu.)