R. MOOR (syöksyy hänen jalkoihinsa). Minä mursin tyrmäsi salvat --.
Siunaa minua!
V. MOOR (tuskaisesti). Miksi sinun, isän pelastajan, pitikin tuhota
hänen poikansa! -- Näes, taivas ei väsy armahtamasta, vaikka me surkeat
maan madot käymme nukkumaan katkerin mielin. (Laskee kätensä rosvo
Moorin päälaelle.) Tulkoon osallesi onnea säälisi verran!
R. MOOR (nousten kaihomielisenä). Oh, missä on miehuuteni? Jäntereeni
raukenevat, tikari luisuu kädestäni.
V. MOOR. Kuinka suloista onkaan kun veljekset elävät sovussa kuin
kaste, joka Hermonilta valuu Siionin vuorille. Opi tuntemaan se
ihanuus, nuori mies, niin taivaan enkelit paistattavat päivää
sädekehäsi loistossa. Viisautesi olkoon harmaapään viisautta, mutta
sydämesi -- sydämesi olkoon kuin viattoman lapsen!
R. MOOR. Ah, suo minun tuntea sen ihanuuden esimakua! Suutele minua,
jalo vanhus!
V. MOOR (suutelee häntä). Ajattele, että tämä on isäsi suudelma, niin
minä ajattelen suutelevani poikaani --. Osaathan itkeäkin!
R. MOOR. Minä ajattelin sitä isäni suudelmaksi. -- Minä onneton, jos he
nyt tuovat hänet!
Schweizerin TOVERIT tulevat äänettömänä surusaattona, päät
painuneina ja verhotuin katsein.
R. MOOR. Taivas! (Peräytyy arkana ja koettaa piiloutua. Saatto kulkee
hänen editseen. Hän katsoo poispäin. Syvä vaitiolo. He pysähtyvät.)
GRIMM (painuneella äänellä). Päällikköni!
(Rosvo Moor ei vastaa, vaan peräytyy vielä.)
SCHWARZ. Jalo päällikkö!
(Rosvo Moor vetäytyy yhä taaemmas.)
GRIMM. Me olemme syyttömät, päällikköni!
R. MOOR (katsahtamatta heihin). Keitä te olette?
GRIMM. Et käännä katsettasi meihin! Uskollisiin miehiisi.
R. MOOR. Onnettomuudeksenne olette olleet minulle uskolliset!
GRIMM. Viimeiset jäähyväiset uskolliselta Schweizeriltäsi -- hän ei
palaa enää, soturisi Schweizer.
R. MOOR (kiihkeästi). Ette löytäneet siis etsittäväänne?
SCHWARZ. Löysimme kuolleena.
R. MOOR (riemastuen). Kiitos Sinulle, kohtaloitten ohjaaja! --
Syleilkää minua, veikot! -- Armahdus olkoon tästä lähtien tunnussana --.
Nytpä on sekin kestettynä, -- kaikki kestettynä.