R. MOOR (Itsekseen.) Pettävä omatunto! -- Älkää välittäkö sanoistani!
V. MOOR. Niin, olen omaa poikaani kiduttanut, ja oman poikani piti
minua jälleen kiduttaa, se on Jumalan johdatus. -- Oh, Kaarle, rakas
Kaarle, jos häilyt autuaana henkenä ympärilläni, anna minulle anteeksi,
oh anteeksi!
R. MOOR (nopeasti). Hän antaa teille anteeksi. (Alakuloisemmin.) Jos
hän ansaitsee käydä teidän pojastanne. -- Hänen täytyy antaa teille
anteeksi.
V. MOOR. Oh, hän oli liian jalo minun pojakseni. -- Mutta minä menen
häntä vastaan -- kyyneleineni, unettomine öineni, kalvavine näkyineni,
syleilen hänen polviaan, huudan, -- huudan ääneen: "Olen tehnyt syntiä
taivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole sen arvoinen, että sinä
kutsut minua isäksesi."
R. MOOR (hyvin liikutettuna). Hän oli teille rakas, tuo toinen
poikanne?
V. MOOR. Taivas sen tietää. Miksi minä sallinkaan ilkimielisen pojan
juonten sokaista silmäni! Ylistettynä isänä minä kävin isien keskellä.
Ympärilläni kasvoivat poikani kauniisti, toivorikkaina. Mutta --
kirottu olkoon se hetki! -- paholainen hiipi toisen sydämeen, minä
uskoin käärmettä, -- molemmat lapseni ovat hukassa. (Peittää kasvonsa.)
R. MOOR (etääntyy hänestä kauas). Ikuisesti hukassa!
V. MOOR. Oh, tunnen syvästi tosiksi Amalian sanat, jotka koston henki
toi hänen suuhunsa. "Turhaan sinä ojentelet raukenevia käsiäsi poikaasi
kohden, turhaan pyydät tarttua Kaarlesi lämpöiseen käteen, ei hän
koskaan seiso vuoteesi ääressä --."
R. MOOR (ojentaa hänelle kätensä, kasvot poispäin kääntäen).
V. MOOR. Jospa Kaarle näin ojentaisi minulle kätensä! -- Mutta hän
makaa kaukana ahtaassa majassa, nukkuu jo ikiunta, ei kuule koskaan
tuskani ääntä. -- Voi minua! Kuolla vieraan käsiin --. Ei yhtään poikaa
enää, ei yhtään poikaa enää sulkemassa silmäluomiani --.
R. MOOR (kiihkeän liikutuksen vallassa). Nyt sen täytyy tulla ilmi --
nyt. (Rosvoille.) Jättäkää minut! -- Ja sentään -- voinko minä sitten
antaa hänelle takaisin hänen poikaansa? -- Enhän voi enää antaa hänelle
hänen poikaansa --. Ei, en voi tehdä sitä.