AMALIA (puutarhassa, soittaa luuttua).
Taivaankaunis hän ol', ihanainen,
nuorukaisten kaikkein valio.
Katseensa kuin valo jumalainen,
aallost' ylenevä aurinko.
Syleilyssään mikä hurman voima,
minkä liekin lietsoi sydämeen!
Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima,
sielu hehkui sinitaivaaseen.
Suutelonsa tulijuoma taivaan,
ankara ja sentään autuas!
Riemu rinnan vapisevan vaivaan,
harpunhelke suuri, soinnukas
oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu
liittyi, huulet huuliin vavisten,
taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu
ympäriltä rakastavien.
Poiss' on hän -- ja turhaa, ah niin turhaa
kaikki toivo on ja valitus!
Poiss' on hän -- ja kaiken kesän murhaa
säestää vain syksyn huokaus!
FRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet
pujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten
hauskuuden.
AMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen
kuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan --.
FRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee
elävät onnellisiksi! Minä tulen --
AMALIA. Ja milloin menet jälleen?
FRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi,
Amalia. Tulen sanomaan sinulle ---.
AMALIA. Minun kai on kuultava. Frans von Mooristahan on tullut
armollinen herra.
FRANS. Aivan niin, siitähän seikasta minun pitikin tiedustaa mieltäsi
-- Maksimihan on mennyt nukkumaan isien hautakammioon. Minä olen herra.
Mutta tahtoisin olla se täydellisesti, Amalia. -- Tiedäthän, mikä olit
perheellemme, sinua pidettiin kuin Moorin tytärtä, kuolemankin yli
ulottui hänen rakkautensa sinuun, sitä kai et koskaan unhoittane?
AMALIA. En, en koskaan. Kuka sen voisikaan haihduttaa mielestään niin
kevytmielisen iloisilla aterioilla!
FRANS. Sinun on korvattava isäni rakkaus hänen pojilleen, ja Kaarle on
kuollut --. Hämmästytkö, huimaako sinua? Niin todella, se ajatus on
niin hivelevän ylevä, että se huumaa naisenkin ylpeyden. Frans polkee
jalkoihinsa ylhäisinten neitojen toiveet, Frans tulee ja tarjoaa
köyhälle, hänettä turvattomalle orpotytölle sydämensä, kätensä ja sen
mukana kaikki aarteensa ja kaikki linnansa ja metsänsä. -- Frans, tuo
kadehdittu, pelätty, antautuu vapaaehtoisesti Amalian orjaksi --.
AMALIA. Miksi salama ei halkaise tuota jumalatonta kieltä, joka puhuu
noin riettaita sanoja! Sinä murhasit rakkaani, ja Amalian pitäisi sinua
kutsua puolisokseen! Sinä --
FRANS. Ei niin rajusti, hyvin armollinen prinsessa! -- Eihän Frans
kyllä matele kuhertavana kosiskelijana edessäsi -- eihän hän kyllä ole
oppinut Arkadian lemmenjanoisen paimenen tavoin ruikuttamaan
sydänsuruaan luolain ja kallioitten kaiuteltavaksi -- Frans puhuu, ja
ellei hänelle vastata, niin hän käskee.
AMALIA. Sinä, käärme, käsket? Minuako käsket? -- Ja jos käsky torjutaan
pilkkanaurulla?
FRANS. Sitä et tee. Vielä tiedän keinoja kauniisti taivuttamaan
suurentelevan jäykkäniskan ylpeyden -- luostarin ja vankilan.
AMALIA. Mainiota, ylevää! Luostarissa ja vankilassa ikuisesti säästyä
sinun basiliskinkatseeltasi, saada kyllin aikaa uneksia, ajatella
Kaarlea. Tervetullut luostarisi, avaa, avaa vankilasi!
FRANS. Hahaa? Niinköpäin? -- Varo, nyt olet opettanut minulle keinon,
miten minun on sinua kidutettava --. Kuin tulikutrinen raivotar on
minun näköni häätävä päästäsi tuon ikuisen houreesi Kaarlesta, Fransin
hirmukuva on vaaniva aina rakkaasi kuvan takaa kuin loihdittu koira,
joka makaa maanalaisilla kultakirstuilla --. Suortuvistasi minä laahaan
sinut miekka kädessä kirkkoon, puristan sinusta esiin aviovalan,
valloitan rynnäköllä neitsytvuoteesi ja voitan ylpeän kainoutesi vielä
suuremmalla ylpeydellä.
AMALIA (lyö häntä korvalle). Tässä on sinulle ensin myötäjäisiä.
FRANS (tuohuksissaan). Haa, kuinka tämä hyvitetäänkään
kymmenkertaisesti ja monikymmenkertaisesti? -- Et tule puolisokseni --
sitä kunniaa et ole saava, -- vaan jalkavaimokseni, niin että
rehelliset talonpoikaisvaimot näyttelevät sinua sormillaan, kun
uskallat astua kadun yli. Pure vain hampaitasi -- syydä tulta ja tuhoa
silmistäsi -- minua huvittaa naisen kiukku; se vain kaunistaa sinua,
tekee sinut viettelevämmäksi. Tule -- tämä vastarinta jalostaa minun
voittoani ja sulostuttaa väkivaltaisen syleilyni nautintoa. -- Tule
kanssani kammiooni -- palan kaipuusta, nyt heti sinun on lähdettävä
kanssani. (Kokee riistää hänet mukaansa.)
AMALIA (vaipuu hänen kaulaansa). Anna anteeksi, Frans! (Kun Frans aikoo
syleillä häntä, vetäisee hän miekan Fransin kupeelta ja peräytyy
nopeasti.) Näetkös, konna, mitä voin nyt tehdä sinusta! Olen nainen,
mutta raivoava nainen. Uskallahan saastaisin käsisi koskea ruumiiseeni
-- tämä kalpa lävistää keskeltä himokkaan rintasi, ja siinä ohjaa
kättäni setäni henki. Pakene tiehesi!
(Häätää hänet pois.)
Ah, kuinka tekee hyvää nyt. -- Nyt voin hengittää vapaasti. Tunsin
itseni väkeväksi kuin tulinen sotahepo, kiivaaksi kuin naarastiikeri,
joka ajaa takaa poikainsa voitostamylvivää rosvoajaa. Luostariin, sanoo
hän. -- Kiitän sinua siitä onnellisesta keksinnöstä. Nyt on petetty
rakkaus löytänyt tyyssijansa -- luostarin. -- Vapahtajan risti on
petetyn rakkauden tyyssija.
(Aikoo mennä.)
HERMAN astuu arasti esiin.
HERMAN. Neiti Amalia, neiti Amalia!
AMALIA. Onneton, miksi häiritset minua?
HERMAN. Tämän taakan täytyy siirtyä sielustani, ennenkuin se painaa sen
helvettiin. (Heittäytyy hänen jalkoihinsa.) Anteeksi! Anteeksi! Olen
teitä vastaan kovin rikkonut, neiti Amalia!