FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).
FRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. -- Tohtori väittää hänen
olevan parantumaan päin -- vanhan miehen elämä on sentään aivan
ikuisuus! -- Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi
tuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien
aarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.
Raukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten
lakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen
etanankulkuun? -- Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin
kituuttaa vain viime öljypisarain turvin -- siinä kaikki --. Ja
kuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia.
En haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi
toiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta
vastakkaisessa tarkoituksessa. -- En taittaisi luonnolta tietä
väliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan
todella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?
Filosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen
liikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina
elimellisten heilahdusten ristiriidat -- intohimot ruhjovat elinvoimaa,
-- raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. -- No niin, kuka keksisi
millä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan?
Hävittää ruumista hengen välityksellä? -- Ah, ennenkuulumaton teko, --
kuka sen panisi toimeen? Verraton teko. -- Mieti, Moor! -- Se olisi
keksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus
koroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto
varmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen
lyönnit ja valtimolle sanotaan: "tähän asti, muttei etemmäs!" -- Ken ei
tässäkin koettaisi siipiään!
Ja miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen
ruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on
valittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? --
_Vihako?_ Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. --
_Suru?_ Se mato kalvaa liian vitkaan. -- _Mielipaha?_ Se tarhakäärme
matelee liian laiskasti. -- _Pelko?_ Toivo ei salli sen kahlita
saalistaan. -- Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian
kuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) -- Mitä, hm?
Ei! -- Haa! (Hypähtäen.) -- _Kauhu!_ Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi
uskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? -- Ja sentään,
jospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? -- Oh, tule silloin
avukseni, _masentumus_ ja sinä, _katumus_, helvetillinen kostotar,
jäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman
oksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä,
ulvova _itsesyytös_, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan
äitiisi. -- Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret,
leppoisa _menneisyys_, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä,
kukoistava _tulevaisuus_, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja
kuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä
välitse. -- Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä
raihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää --
epätoivo! Voitto, voitto! -- Suunnitelma on valmis -- vaikeampi ja
taiturillisempi kuin mikään, -- luotettava, varma, -- sillä
(pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan
eikä kalvavan myrkyn jälkiä.
(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina!
Herman!
HERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.
FRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt
kiittämättömälle.
HERMAN. Siitä minulla on kokemusta.
FRANS. Ensi tilassa, Herman -- ensi tilassa saat vielä enemmän! --
Minulla on sinulle jotakin sanottavaa, Herman.
HERMAN. Kuuntelen tuhansin korvin.
FRANS. Tunnen sinut, sinä olet päättäväinen mies -- soturin sydän --
uljas ja rohkea. Isäni on sinua kovin loukannut, Herman!
HERMAN. Piru minut periköön, jos sen unohdan!
FRANS. Se kuulostaa miehen puheelta! Kosto sopii miehen sydämelle. Sinä
miellytät minua, Herman. Ota tämä kukkaro, Herman! Se olisi kyllä
painavampi, jos vaan minä olisin täällä herra!
HERMAN. Sehän on minun ikuinen toivoni, nuori herra, kiitän teitä.
FRANS. Todellakin, Herman, toivoisitko todellakin minun pääsevän
isännäksi. -- Mutta isälläni on leijonan ydinvoimat ja minä olen
nuorempi pojista.
HERMAN. Minä toivon, että te olisitte vanhempi poika ja että isällänne
olisi kalvetustautisen tytön voimat.
FRANS. Ah, miten sinua silloin vanhempi poika palkitsisikaan, miten hän
nostaisikaan sinut valoon tästä alhaisesta tomusta, joka niin huonosti
soveltuu luontoosi ja aateluuteesi! -- Silloin sinut, tuollaisena kuin
juuri olet, peitettäisiin ylt'yleensä kultaan ja nelivaljakolla ajaa
jyristelisit pitkin katuja, -- totisesti, sen saisit tehdä! -- Mutta
unhoitanpa, mitä piti sinulle puhumani -- oletko jo unhoittanut neiti
von Edelreichin, Herman?
HERMAN. Tuli ja valkeus, miksi sitä minulle muistutatte?
FRANS. Veljeni on pyydystänyt hänet pois sinulta.
HERMAN. Sen hän saa maksaa.
FRANS. Amalia antoi sinulle rukkaset. Luulenpa vallan, että Kaarle
heitti sinut rappusia alas.
HERMAN. Sen vuoksi minä sysään hänet helvettiin.
FRANS. Hän sanoi: "käy kuiske, että sinut on tehty hätäpikaa liemen ja
paistin välillä, ja ettei isäsi ole koskaan voinut katsoa sinua
lyömättä rintaansa ja huokaamatta: 'Herra armahtakoon minua
syntistä!'"
HERMAN (hurjasti). Kirous ja kuolema, olkaa vaiti!
FRANS. Hän neuvoi sinua myymään aateliskirjasi huutokaupalla tai
paikkauttamaan sillä sukkasi.
HERMAN. Tuhannen perkelettä, minä kynsin silmät hänen päästään!
FRANS. Mitä, sinä kiukustut? Miten voit kiukkuilla hänelle? Mitä pahaa
mahdat hänelle? Mitä voi tuollainen rotta leijonalle? Vihasi vain
sulostuttaa hänen voittoaan. Sinä et voi muuta kuin purra hampaitasi ja
purkaa raivoasi kuivaan leipään.
HERMAN (polkee jalkaa). Minä survon hänet nuuskaksi!
FRANS (taputtaa häntä olalle). Hyi, Herman! Sinähän olet herrasmies.
Sinun ei pidä sietää häpeätahraa itsessäsi. Et saa päästää neitiä
käsistäsi, et missään nimessä, Herman! Tuhat tulimmaista, minä
yrittäisin äärimmäisiä keinoja sinun sijassasi.
HERMAN. En lepää ennenkuin olen saanut sen isän ja sen pojan nurmen
alle.
FRANS. Ei niin myrskyisästi, Herman! Tule lähemmä -- sinä olet saava
Amalian!
HERMAN. Minun täytyy, vaikka pirulta ottaisin, minun täytyy saada!
FRANS. Sinä olet saava hänet, sanon, ja minun kädestäni. Tule lähemmä,
sanon -- et ehkä tiedä, että Kaarle on joutunut melkein kuin
perinnöttömäksi?
HERMAN (tullen lähemmä). Käsittämätöntä! Ensimäinen sana, minkä siitä
kuulen.
FRANS. Kuuntele tyynesti edelleen! Toiste saat siitä seikasta kuulla
lisää. -- Niin, sanon sinulle: yksitoista kuukautta hän on elänyt
suorastaan maanpakolaisena. Mutta ukko katuu jo ennenaikaista
askeltaan, jota hän sentään (nauraen) toivoakseni ei itse ole tehnyt.
Ja neiti Edelreich saartaa häntä joka päivä tiukasti soimauksineen ja
valituksineen. Ennen pitkää hän alkaa etsityttää poikaansa jokaiselta
ilmansuunnalta, ja hyvää yötä, Herman, jos hän löytää hänet! Sinä saat
hyvin kiltisti pitää päitsistä hänen vaunuhevosiaan, kun hän lähtee
Amalian kanssa kirkkoon vihille.
HERMAN. Minä kuristan hänet ristiinnaulitun kuvan juureen!
FRANS. Isä luovuttaa hänelle pian isännyyden ja alkaa elellä rauhassa
linnoissaan. Silloin tuolla ylpeällä höyrypäällä on ohjat käsissään,
silloin hän nauraa vihamiehiään ja kadehtijoitaan -- ja minä, joka
aioin tehdä sinusta arvokkaan, suuren miehen, minä itse, Herman, saan
niskat kumarassa hänen kynnyksensä edessä --
HERMAN (tuohuksissaan). Ei, niin totta kuin nimeni on Herman, niin ei
teille käy! Jos vielä älyn kipinäkään kytee tässä päässä, niin ei
teille käy!
FRANS. Estätkö sinä sen? Sinunkin, rakas Herman, hän antaa tuta
raippaansa, hän sylkee kasvoihisi, kun kohtaat hänet tiellä, ja onneton
olet, jos silloin kohautat olkapäitäsi tai vedät suusi väärään. --
Katsos, sillä kannalla ovat kiintymyksesi neitiin, toiveesi,
suunnitelmasi.
HERMAN. Sanokaa, mitä minun on tehtävä!
FRANS. Kuule siis, Herman! Jotta näkisit minun ottavan rehellisenä
ystävänä sydämelleni sinun kohtalosi -- mene, pukeudu salapukuun, tee
itsesi aivan tuntemattomaksi, ilmoittaudu ukon puheille, lausu tulevasi
suoraan Böömistä, ottaneesi veljeni kanssa osaa Pragin taisteluun, --
nähneesi hänen heittävän henkensä sotatantereella.
HERMAN. Uskotaanko minua?
FRANS. Hoho, jätä huoli siitä minulle! Ota tämä käärö. Siinä on
selitettynä tarkoin tehtäväsi. Lisäksi asiakirjoja, jotka itse
epäilyksenkin saavat uskomaan. -- Toimita nyt vain itsesi pois ja
huomaamatta! Juokse takaportista pihaan, sieltä puutarhanmuurin yli --
jätä minun hoidettavakseni tämän murheellisen ilveilyn ratkaisu!
HERMAN. Ja se tulee olemaan: eläköön uusi herra Fransiskus von Moor!
FRANS (sivelee häntä poskelle). Kuinka ovela olet! -- Sillä katsos:
tällä keinoin saavutamme kaikki tarkoitukset kerralla ja pian. Amalia
luopuu toivostaan häneen. Ukko uskoo poikansa kuolleeksi, ja -- hän on
raihnas -- huojuva rakennus ei tarvitse maanjäristystä sortaakseen
soraksi, -- hän ei kestä uutista, -- silloin minä olen hänen ainoa
poikansa, -- Amalia on menettänyt tukensa ja on minun tahtoni
leikkikaluna, -- silloin voit helposti ajatella, -- lyhyesti, kaikki
menee toiveiden mukaan -- mutta sinä et saa peräytyä sanastasi.
HERMAN. Mitä sanotte? (Riemuiten.) Ennen kääntyy kuula takaisin ja
syöksyy ampujansa sisuksiin -- luottakaa minuun? Antakaa vain minun
toimia -- Hyvästi!
FRANS (huutaa hänen jälkeensä). Sato on sinun, rakas Herman. -- Kun
härkä on vetänyt jyväkuorman aittaan, saa se tyytyä heiniin. Sinä saat
karjapiian, et suinkaan Amaliaa. (Poistuu.)