Älköön käsitettäkö tätä näytelmää muuksi kuin dramaattiseksi tarinaksi,
joka käyttää hyväkseen draaman suoritustavan etuja, ikäänkuin
yllättääkseen sielun sen salaisimmissa toiminnoissa, muuten
antautumatta näyttämökappaleen aituuksiin ja ahnehtimatta
näyttämöllisestä ruumillistuttamisesta koituvaa, epäiltävää hyötyä.
Minulle myönnettäneen, että on mieletöntä otaksua voitavan kolmen
tunnin kuluessa suoriutua tyhjentävästi kolmesta erinomaisesta
ihmisestä, joiden toiminta johtuu ehkä tuhannenkin pikkurattaan
toiminnasta, niinkuin ei voi olla mitään aihetta uskoa, että
terävinkään sieluntuntija saisi neljässäkolmatta tunnissa kolme
erinomaista henkilöä avautumaan pohjaan asti. Tässä oli tarjolla runsas
määrä toisiinsa kasvettuneita tosiseikkoja, joita en mitenkään voinut
ahtaa Aristoteleen ja Batteux'n kovin kapeihin paalukujiin.
Näytelmääni ei kuitenkaan häädä näyttämöltä erikoisesti sen
ainesrunsaus, vaan pikemminkin sen sisällys. Sen rakenne vaati siinä
esiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistä
tunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita.
Jokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaa
tarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua tai
kaava-ihmisiä. On nyt kerta kaikkiaan tavallista, että paha on hyvän
varjostuksena ja että hyve saa elävimmän värityksen, jouduttuaan
ristiriitaan paheen kanssa. Ken on asettanut määräkseen kukistaa paheen
ja kostaa uskonnon, siveydensääntöjen ja yhteiskunnan lakien puolesta
näiden vihollisille, hänen täytyy paljastaa pahe kamalassa
alastomuudessaan ja näyttää se ihmiskunnalle koko summattomuudessaan,
-- hänen täytyy itse tarpeen tullen käydä läpi sen öiset sokkelolinnat,
-- hänen täytyy osata pakoittautua mielentiloihin, joiden
luonnonvastaisuutta hänen sielunsa kammoaa.
Tässä tuodaan esiin pahe koko sisäisine rakenteineen. Fransissa se
purkaa omantunnon sekasortoiset kauhut voimattomaan järkeilyyn,
näivettää tuomitsevan tunteen ja lyö ilveilyksi uskonnon vakavan äänen.
Ken on ehtinyt niin kauas (jota kunniaa me emme häneltä kadehdi), että
teroittaa järkeään sydämensä kustannuksella, hänelle pyhinkään ei ole
enää pyhää, -- hänelle ei ihmisyys, ei jumaluus merkitse mitään,
kumpikin maailma on tyhjää hänen silmissään. Olen koettanut hahmoitella
tällaisesta epäihmisestä sattuvan, elävän muotokuvan, jakaa osiinsa
hänen palojärjestelmänsä täydellisen koneiston -- sekä koetella sen
voimaa totuutta vastaan. Missä määrin se on sille onnistunut, sitä
tarkattakoon tämän tarinan edistyessä. Arvelen tavanneeni
luonnontotuuden.
Hänen rinnallaan seisoo toinen, joka saa ehkä montakin lukijoistani
hämilleen: henki, jota pahin rikollisuus houkuttelee vain siihen
liittyvän _suuruuden_ vuoksi; sen vaatiman voiman takia; siitä
johtuvien _vaarojen_ tähden. Merkillinen, arvokas luonne, joka on
saanut osakseen voiman kasvaa välttämättömästi siihen suuntaan, minkä
se voima saa, kasvaa joko Brutukseksi tai Catilinaksi. Onnettomat
asianhaarat määräävät hänet jälkimäiseen suuntaan, ja vain hirveän
harhakierroksen tehtyään hän pääsee edelliselle tielle. Väärien
käsitysten toiminnasta ja vaikutuksesta, kaikkien lain rajojen yli
tulvivan voiman ylenpalttisuuden piti luonnonpakosta pirstoutua
porvarillisia olosuhteita vasten, ja näihin haltioituneisiin unelmiin
suuruudesta ja elämäntyöstä tarvitsi liittyä vain katkeruutta
ihanteetonta maailmaa kohtaan, niin oli valmis se kumma Don Quixote,
jota me rosvo Moorina kammoamme ja rakastamme, ihailemme ja
säälittelemme. Toivoakseni minun ei tarvitse edes huomauttaa, että yhtä
vähän kuin espanjalaisen ivaromaani suomii vain ritareita, yhtä vähän
minä näytän tätä kuvastinta yksinomaan rosvoille.
Nykyään on myös ylevänä muotina antaa älynsä loistaa uskonnon
kustannuksella, niin että tuskin enää käy nerosta, ellei laske
jumalatonta pilkkaansa pahnailemaan sen pyhimpiä totuuksia. _Raamatun_
jalo yksinkertaisuus saa sietää, että sitä jokapäiväisessä
seuraelämässä niin sanotut älypäät repeloivat ja naurettavaksi
vääristelevät; sillä mitä pyhää ja vakavaa ei vääntelemällä ja
kääntelemällä saa naurunalaiseksi? -- Toivoakseni en ole hankkinut
uskonnolle ja todelliselle siveydelle kovin arvotonta hyvitystä,
jättäessäni nämä nenäkkäät Sanan-halveksijat riettaimpien rosvojeni
hahmoissa alttiiksi ihmisten ylenkatseelle. Mutta vielä enemmän. Näiden
moraalittomien luonteiden, joista edellä oli puhe, täytyi loistaa
eräiltä puolilta, useinpa korvatakin älyllään se puutos, mikä heillä
oli sydämessä. Tässä kohden olen vain ikäänkuin sanallisesti kopioinut
luontoa. Jokaiseen, konnaankin, on painettuna jonkin verran näkyviin
jumalankuvan tuntomerkki, ja ehkäpä suuren rikollisen ja suuren
vanhurskaan välillä ei ole välimatkaa niinkään paljoa kuin jälkimäisen
ja pienen syntisen välillä; sillä siveellisyys kasvaa yhtä rintaa
voimien kanssa, ja kuta laajemmat lahjat, sitä laajempi ja kauheampi
niiden harhautuminen, ja sitä suuremmaksi syyksi luettava niiden
väärinkäyttö.
Klopstockin Adramelech herättää meissä tunteen, missä ihailu sulaa
inhoon. Miltonin Saatanaa me seuraamme vavisuttavalla hämmästyksellä
läpi eksyttävän kaaoksen. Vanhojen näytelmärunoilijain Medea jää
kammottavaisuudestaan huolimatta sentään suureksi, ihanaksi naiseksi,
ja lukija ihailee Shakespearen Rikhardia aivan yhtä varmaan kuin hän
vihaisikin häntä, jos tuo konna seisoisi hänen edessään päivän valossa.
Kun siis määränäni on esittää _kokonaisia_ ihmisiä, niin minun täytyy
ottaa kuvaan myös heidän oivalliset puolensa, joita ei kurjimmastakaan
täydelleen puutu. Jos tahdon varoittaa tiikerin vaarallisuudesta, niin
en silti saa kieltää sen kauniin täplätaljan komeutta, jottei
kaivattaisi tiikeriä tiikerissä. Eikä ihminen, joka on pelkkää
konnuutta, kuulu ensinkään taiteen maailmaan; hän vain työntää luotaan,
vaikka hänen päinvastoin pitäisi kiinnittää itseensä yleisön huomio.
Hänen puhuessaan käännettäisiin heti lehteä. [On otettava huomioon,
että tämä esipuhe on kirjoitettu näytelmän ensi _painosta_ varten.]
Jalo sielu sietää jatkuvaa moraalista epäsointua yhtä vähän kuin korva
veitsen raaputusta lasiin.
Mutta juuri sen vuoksi tahdon itse olla neuvomatta tämän näytelmäni
esittämiseen näyttämöllä. Jo muutenkin vaaditaan molemmilta, niin
runoilijalta kuin hänen lukijaltaankin, suhteessaan siihen vissi määrä
hengenvoimaa: edelliseltä, ettei hän _kaunistele_ pahetta,
jälkimäiseltä, ettei hän salli jonkin kauniin puolen lahjoa itseään
pitämään arvossa myös rietasta pohjaa. Minuun nähden ratkaiskoon asian
joku kolmas -- mutta lukijaini pätevyyttä siihen en pidä aivan
taattuna. Roskaväki, jolla en suinkaan tahdo tarkoittaa yksinomaan
kadunlakaisijoita, roskaväki on (meidän kesken sanoen) levittänyt
juurensa lavealle joka suuntaan, ja onnettomuudeksi se -- johtaa
yleistä mielipidettä. Ollen liian likinäköinen käsittämään teokseni
_kokonaisuutta_, liian ahdasmielinen ymmärtämään sen _suuruutta_, liian
ilkeä ottamaan huomioonsa sen _hyvyyttä_, se tulee, pelkään, ehkä
tekemään tyhjäksi tarkoitukseni, luulee ehkä löytävänsä tässä
puolustuskirjan paheelle, jonka minä kuitenkin tuomitsen tuhoon, ja
vaatii oman yksinkertaisuutensa korvausta runoilija-poloiselta, jolle
tavallisesti tapahtuu kaikkea muuta paitsi oikeus.
Abdera ja Demokritos palaavat ikuisesti uudelleen esille, ja
kunnon Hippokratestemme täytyisi käyttää avukseen kokonaiset
pärskäjuuri-istutukset, jos heidän mieli päästää meidät parantavilla
lääkekeitteillään pahasta. Liittykööt vain niin monen monet totuuden
ystävät opettamaan kanssaihmisiään saarnatuoleista ja näyttämöiltä:
roskaväki pysyy iäti roskaväkenä, vaikka aurinko ja kuu muuttuvatkin ja
maa ja taivas vanhenevat kuin vaate. Ehkä minun olisi pitänyt,
heikkosydämisten iloksi, noudattaa vähemmän uskollisesti luontoa; mutta
vaikka se kovakuoriainen, jonka me kaikki tunnemme, kaivaakin lantaa
eroon helmistä, vaikka onkin saatu kokea tulen polttavan ja veden
hukuttavan, -- niin onko sen vuoksi helmi, tuli, vesi pantava
takavarikkoon?
Uskallan lukea näytelmäni, sen merkillisen ratkaisun takia, täydellä
syyllä kuuluvaksi siveellisiin kirjoihin; pahe kehittyy siinä
arvoiseensa päätökseen. Hairahtunut palaa lakien viittaväylälle. Hyve
perii voiton. Ken suhtautuu minuun vain niin kohtuullisesti, että ottaa
lukeakseen teokseni kokonaan ja tahtoakseen ymmärtää minua, hänen voin
odottaa -- en ihailevan minua runoilijana, vaan kunnioittavan minua
rehellisenä miehenä.
Kirjoitettu pääsiäisenä 1781.
_Julkaisija_.