Ei ollut mitään joka olisi voinut vietellä häntä toiselle uralle:
ei yhteiskunnallisia harrastuksia, eikä tietopuolisiakaan. Sillä
kouluopetus antoi hänelle suureksi osaksi vain kuivia muistitietoja
tahi muodollista harjotusta. Ainoa oppiaine, joka saattoi häneen
syvemmin vaikuttaa, oli latina, tämänaikaisen kouluopetuksen
keskus ja kaikki kaikessa. Mutta tämäkin johti häntä suoraa tietä
runouteen, ei ainoastaan Vergiliusen kautta, mutta sitenkin, että
Roomassa olivat eläneet nuo Deciuset ja muut hyveen esikuvat, joista
kustaviaanit niin mielellään lauloivat, ja jotka olivat yleisen
runollisen harrastuksen esineinä.
Lopuksi on muistaminen että Runebergin vanhemmatkin edistivät hänen
runollisia taipumuksiaan ja odottivat hänestä paljon. Isä, jota 1821
kohtasi halvaus, vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin eikö hän
tahtoisi päästä elämän vaivoista ja kivuista: kyllä, mutta tahtoisin
sentään mielelläni nähdä mitä Ludvigista tulee. Äidistä taas
kerrotaan että hän, taikauskoinen Pohjanmaan tytär kuin oli, vahvasti
luotti vanhan eukon hänelle jo varhain kertomaan uneen. Pietarsaaren
kaupunginportin päällä oli ollut kultainen kruunu, ja kaikki Malmin
suvun pojat sitä tavottelivat; mutta ainoastaan Janne Runeberg oli
sen saavuttanut. Mutta millä muulla alalla kuin runouden olisi köyhä
nuorukainen voinut siihen aikaan kunnian kruunun saavuttaa?
7.
"Kahdeksantoistavuotiaana jätin minä koulun ja kirjotettiin
ylioppilaaksi Turun yliopistoon, jonne saavuin vieraana,
saatuani viimeisen apurahan joka oli odotettavissa vanhemmiltani
ja sukulaisiltani, tuon melkoisen summan noin kuusikymmentä
paperiruplaa. Näine rikkauksineni alotin hilpeästi urani ja jatkoin
sitä, kunnes liian pian kassaani tarkatessani huomasin itselläni
olevan jäljellä vain viidenkymmenen kopeekan setelin. Erinomainen
onnen sattuma oli että juuri samana päivänä, jona tämän huomasin,
sain vastaanottaa opettajantoimen eräässä yksityisessä perheessä,
josta sain viisitoista ruplaa kuukaudessa. Tämä palkka ei ollut
suuri, mutta elin sillä kuitenkin yliopistokaupungissa yli
vuoden, jonka jälkeen minun oli pakko vetäytyä Hirvenhiihtäjieni
kotiseudulle, päästäkseni siellä, niinikään kotiopettajana, vähän
paremmille tuloille."
Näillä sanoilla Runeberg itse kuvailee kolmea ensimäistä lukukautta
yliopistossa (kirjeessä Grotille vuodelta 1839), eikä meillä ole
paljon siihen lisättävää hänen ulkonaisesta elämästään. On jo
mainittu että halvaus vuonna 1821 kohtasi hänen isäänsä, ja perheen
varat, jotka jo ennen olivat niukat, hupenivat nyt niin pieniksi että
ainoastaan sukulaisten ja ystävien avulla saatiin kokoon mainittu
apuraha, nykyisessä rahassa noin seitsemänkymmentä markkaa. Lokakuun
3 päivänä 1822 hän tuli ylioppilaaksi ja pohjalaisen osakunnan
jäseneksi. Kotiopettajan toimi, josta hän mainitsee, oli filosofian
(sittemmin teologian) professorin A.J. Lagusen perheessä, ja samaan
aikaan pääsi hän myöskin tuntiopettajaksi erääseen yksityiseen
tyttökouluun. Kesän 1823 oleskeli hän Liedon pitäjän pappilassa
Lagusen luona, jonka palkkapitäjä Lieto oli.
Seuraavan syyslukukauden kuluessa Runeberg sitävastoin joutui
ahtaalle: kuuteen, seitsemään viikkoon hänellä ei ollut edes leipää,
vaan hänen täytyi tyytyä takkavalkean tuhkassa paistettuihin
perunoihin, suolakalaan ja voihiukkaseen; vain joskus hän saattoi
hankkia itselleen maitoa. Sen ohessa hänen kotoa tuodut vaatteensa
kuluivat pahanpäiväisiksi. Ei siis muuta neuvoa ollut kuin ottaa
vastaan tarjottu kotiopettajanpaikka Saarijärvellä. Hänen isänsä
oli kyllä huolissaan siitä että tämä viivyttäisi hänen lukujaan, ja
hyväntahtoinen Lagus sanoi hänelle: olette laiska, herraseni; jos nyt
lähdette Saarijärvelle, niin tulette niin tyhmäksi kuin sikäläiset
tukit. Mutta ei auttanut, Runeberg lähti kuin lähtikin Saarijärvelle.
Siellä hän asui vuorotellen kruununvouti Danielssonin ja kapteeni
af Enehjelmin perheissä. Kumpaiseenkin kuului kaksi poikaa, joita
Runebergin piti opettaa, ja jotka aina seurasivat häntä siihen
perheeseen, jonka luona hän kulloinkin oli. Vuonna 1825 Danielssonin
pojat tulivat Vaasan kouluun, jonne Runeberg heitä saattoi, ja
samalla matkalla hän kävi kotonaan, missä nyt viimeisen kerran näki
vanhempansa. Senjälkeen hän muutti Enehjelmien kanssa Ruovedelle,
josta kapteeni oli ostanut pienenlaisen mutta kauniin maatilan,
Ritoniemi nimeltään, lähellä pitäjän kirkkoa. Täällä hän vielä
yhden lukukauden ajan jatkoi opettajantointaan, mutta palasi vuoden
1826 alussa Turkuun. Lähteissään oli hän jäänyt velkaan, varsinkin
tarvittavista uusista vaatteista, ja Saarijärveltä hän oli lähettänyt
kotiin rahaa -- joka oli hyvin tervetullut, kun "kukkaro oli typö
tyhjä", niinkuin äiti kirjottaa. Sittenkin hän oli ollut niin
säästävä, että, vaikka vuosipalkka oli vain 250 riksiä, hänellä
kuitenkin Turkuun palatessaan, oman kertomuksensa mukaan, oli rahaa
"kuin roskaa".
Nyt ryhtyi Runeberg tarmokkaasti lukemaan tutkintoa varten,
jättäen ennen pitkää sen opettajantoimen, joka hänellä alussa oli
arkkipiispa Tengströmin perheessä. Kevätlukukauden lopussa hän
suoritti stipendiaattitutkinnon ja vuotta myöhemmin filosofian
kandidaattitutkinnon, jonka jälkeen hän 10 päivänä heinäkuuta 1827
seppelöitiin filosofian maisteriksi. Kesän vuonna 1826 oli hän
ollut Paimiossa, taas Lagusen luona, joka nyt oli saanut Paimion
palkkapitäjäkseen; ja kesän 1827 hän oleskeli arkkipiispan luona,
jolla oli Parainen palkkapitäjänä.
Syksyksi 1827 hän oli saanut edullisen kotiopettajanpaikan
kauppaneuvos Julinin perheessä Turussa. Mutta samana päivänä jona
hän tuli sinne, 4 päivänä syyskuuta, alkoi tuo hirveä tulipalo,
joka hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, eikä asiain näin
ollen koko aiotusta toimesta tullut mitään. Sensijaan hän taas
muutti Paraisiin arkkipiispan luo, joka palon tähden jäi sinne
asumaan, ja jonka vierasvaraisessa pappilassa suuri joukko hänen
sukulaisiaan sai turvapaikan. Runeberg opetti siellä talven aikana
muutamia arkkipiispan lastenlapsia, ja jäi vielä seuraavaksi kesäksi
asumaan Paraisiin toiseen paikkaan. Syksyllä 1828 hän sitten muutti
Helsinkiin, jossa yliopisto silloin jälleen avattiin.
Niinkuin nähdään ei Runebergin ulkonainen elämä näinä vuosina juuri
millään muotoa eronnut siitä elämästä jota moni muu ylioppilas ja
maisteri siihen aikaan sai kokea. Että ylioppilas oli köyhä, vieläpä
joskus sai tyytyä hyvin yksinkertaiseen ruokaan, ja että hänen täytyi
hankkia elatustaan kotiopettajana, tämä oli peräti tavallista:
olihan itse arkkipiispakin alkanut uransa samalla tapaa. Eikä edes
Runebergin menestys opinteillä alussa ollut juuri loistava.
Päinvastoin: jo ensimäistä askelta ottaessaan hän sai kokea ettei hän
enää, niinkuin koulussa, ollut "ensimäinen vertaistensa joukossa".
Ylioppilaskokelaiden tutkimisen toimitti siihen aikaan yksi ainoa
mies, filosofisen tiedekunnan dekanus. Tässä toimessa oli silloin
itämaisten kielten professori Fattenborg, ja tämä ei viitsinyt
vaivata itseänsä tarkemmin tutkimalla kokelaita, vaan antoi heille
kaikille saman, korkeinta lähimmän arvosanan ("juvenis bonae spei",
hyviä toiveita herättävä nuorukainen; paras oli "optimae spei",
parhaita toiveita herättävä). Tästäpä Runeberg, oikeuden harrastaja
kun oli, hirveästi suuttui, ei kuitenkaan vain omasta puolestaan;
mutta tutkittavien joukossa oli muitakin eteviä nuorukaisia, muun
muassa Oulusta tullut Johan Vilhelm Snellman.
Kun sitten tuli stipendiaattitutkinto, niin sama professori oli
tutkijana niissä tieteissä joita Runeberg parhaasta päästä oli
lukenut, ja silloinkin hän antoi Runebergille alhaisen äänimäärän.
Nyt Runeberg rupesi tuumimaan, eikö hänen pitäisi jättää koko
kandidaattitutkinto sikseen, sillä Fattenborg oli myöskin kreikan
kielen professorin sijaisena -- vakinainen professori Bonsdorff
oli valtiollisten ja uskonnollisten mielipiteidensä vuoksi saanut
alituisen virkavapauden! -- ja kreikan kieli ja kirjallisuus oli
Runebergin pääaineena. Mutta odottamatta kutsuttiin Fattenborg
jäseneksi erääseen komiteaan, joka kokoontui Pietariin, toinen
sijainen määrättiin, ja Runebergin toverit kehottivat häntä
koettamaan valmistua seuraavan vuoden maisterin vihkiäisiin.
Varsinkin nuorukainen Johan Jakob Nervander, johon Runeberg oli
likeisesti tutustunut, ajoi innokkaasti tätä asiaa, ja kun heidän
tuli suorittaa tutkintoja yhdessä, niin Nervander lupasi "ladata"
Runebergin luonnontieteillä, joissa hän oli heikko, mutta jotka taas
olivat Nervanderin pääaineita. Siihen aikaan näetten suoritettiin
filosofian kandidaattitutkinto kaikissa tiedekuntaan kuuluvissa
aineissa, luvultaan yksitoista.
Mutta Nervanderin toveruus ei aina voinut auttaa Runebergia. Kemiassa
esimerkiksi annettiin hänelle joukko kysymyksiä, joihin hänen tuli
kirjallisesti vastata. Istuessaan yksin professorin kamarissa hän ei
alussa tiennyt miten suoriutua noista kemian ongelmista. Mutta pian
hän keksi keinon: annetaan professorillekin ongelmia. Hän kirjotti
siis vastaukset jotka muodoltaan olivat kaksipäisiä. Professori
palasi, luki ja joutui vastauksista aivan ymmälle. Täytyi kysyä mitä
tutkittava oikeastaan oli tarkottanut, ja kysymyksistä Runeberg
sitten ymmärsi mihin päin hänen oli selitettävä vastauksensa.
Professori tyytyi kuin tyytyikin selityksiin, mutta lausui lopuksi:
"Teille näyttää olevan hyvin vaikeata lausua ajatuksenne".
Filosofiassa taas oli Nervander hänelle suorastaan haitaksi. Runeberg
oli tarkasti lukenut saksalaisen Gerlachin kirjottaman kurssikirjan,
josta tavallisesti saatiin kaksi ääntä. Mutta Nervander, joka oli
kuin kotonaan missä tieteessä hyvänsä, ilmotti lukeneensa muun muassa
erästä Hegelin teosta, joka oli ihka uusi, ja johon hän oli vain
vilaissut. Mutta tutkijakin, professori Avellan, oli vastikään saanut
sen käsiinsä, eikä ollut ehtinyt siihen oikein perehtyä, varsinkin
kun hän oli oikeastaan historioitsija, eikä Hegel ole mikään helppo
ymmärtää. Eihän kuitenkaan käynyt päinsä osottaa tietämättömyyttään,
ja sitäpaitsi Avellan todellakin harrasti filosofiaa, vaikkei
oikein pystynyt sen syvyyksiä tajuamaan. Siitä seurasi kummallinen
kaksintaistelu hänen ja Nervanderin välillä: kumpikin koetti
ylenpalttisen tieteellisyyden hämärään verhota tietämättömyyttään,
mutta professori ihastui tuosta syvämietteisestä keskustelusta, ja
Nervander sai korkeimman arvosanan -- jonka hän jo muutenkin olisi
hyvin ansainnut. Runeberg taas joutui siitä kärsimään, sillä kun joku
kohta oli käsitelty Hegelin kannalta, niin Avellan kysyi häneltä:
mitä Gerlach tästä asiasta sanoo? Ja vaikka Runeberg aina vastasi
oikein, niin professori puolestansa aina vastauksille naureskeli
alentavasti: mitäpä tuollainen vanhanaikainen viisaus oli Hegeliin
verrattuna! Ja seuraus oli ettei Runeberg saanut kuin yhden äänen.
Ei siis hänen kandidaattitutkintonsa ollut ensinkään loistava:
hänellä oli kolme ääntä kreikassa, kaksi latinassa, historiassa ja
fysiikassa, mutta muissa seitsemässä vain yksi. Yhteensä hän siis
kolmestakymmenestä kolmesta äänestä sai vain kuusitoista, Nervander
taas sai kolmekymmentä -- loistavin kandidaattitutkinto mikä Turun
yliopistossa koskaan oli suoritettu. Ja heidän yhteinen julkinen
kandidaattitutkintonsa oli samalla viimeinen Turussa. Yhdessä kohden
kuitenkin Runebergkin oli kunniaa niittänyt: hänen latinaisesta
kirjotuskokeestaan annettiin korkein arvosana, mikä muuten harvoin
tapahtui siihen aikaan.
Runeberg ei alussa aikonut ottaa osaa juhlallisiin
maisterinvihkiäisiin, sillä yleensä hän ei prameilemista rakastanut,
ja sitäpaitsi juhla tuli kalliiksi, kun tarvittiin siihen erityinen
juhlapuku. Mutta toverit kehottivat häntä innokkaasti tulemaan mukaan
ja hankkivat hänelle mikä minkin tarvittavan vaatekappaleen lainaksi.
Maisterinsormuskin oli lainattu ja niin pieni että se mahtui menemään
vain ensimäisestä sorminivelestä. Viime tingassa hän sittenkin
valmistui lainattuihin höyheniinsä: kun hän saapui yliopistoon,
marssivat muut kandidaatit jo juhlakulkueessa saliin, ja hätimiten
hän etehisessä sieppasi laakeriseppeleen tynnyristä, missä ei enää
ollut jäljellä kuin kaksi jotensakin huonoa seppelettä, ja niin hän
seurasi muita "Parnasson kukkuloille". Seuraavana päivänä "jatkuivat
-- hänen oman muistiinpanonsa mukaan -- pidot kello yhteentoista
illalla"; ja kolmantena päivänä "nukuin laakerieni päällä".
Kaikki tämä näyttää meidän aikamme katsojasta jotensakin
koulumaiselta. Ja yliopistonuorison elämäntavoista voi sanoa aivan
samaa. Noustiin kello neljä aamulla, luettiin joskus oikein urakalla.
Kun Runeberg luki ranskaa stipendiaattitutkintoa varten, niin tämä
aine ei häntä ensinkään huvittanut. Mutta oli sekin luettava, ja
silloin hän muutamaksi päiväksi sulkeutui huoneeseensa ja luki vain
sitä. "Mutta niin tiukuinkin minä, kun taas tulin ulos, pelkkää
ranskaa", kertoi hän itse myöhemmin.
Iltasin taas tapahtui välistä että joku toveri tuli kehottamaan
häntä ulos "tappelemaan". Silloin kuljeskeltiin ympäri kaupunkia
tahi mentiin semmoisiin paikkoihin joissa ennakolta tiedettiin
mellakkaa olevan odotettavissa. Jos silloin ottelu jo oli syntynyt,
sekaannuttiin siihen kysymättä edes mistä se oli aiheutunut.
"Toisinaan saatiin selkään, toisinaan annettiin, pääasia oli että
tappelu syntyi."
Eikä asiain näin ollen voi tulla kysymykseenkään että olisi herännyt
syvempää tieteellistä harrastusta, varsinkaan kun Turussa tähän
aikaan ei ollut yhtään semmoista opettajaa, joka olisi kohonnut
keskinkertaisuuden yläpuolelle. Ainoa filosofisen tiedekunnan
silloisista professoreista, joka on saavuttanut suuremman
tieteellisen maineen, oli Hällström, mutta hän opetti fysiikkaa, siis
ainetta joka oli kaukana Runebergin harrastuksista. Sitävastoin on
omituista että opetus historiallis-kielitieteellisissä aineissa oli
juuri silloin suureksi osaksi väliaikaisella kannalla: seitsemässä
semmoisessa aineessa oli Runebergia tutkimassa ainoastaan yksi omaa
tiedettään edustava professori (Pipping oppineisuuden historiassa),
mutta kuusi sijaista!
Luonnollista siis oli että Runebergin opinnot keskittyivät niihin
aineihin, joita hän jo koululaisena oli enimmän harrastanut --
silloin siitä syystä että ne olivat koko kouluopetuksen keskustana.
Latinan lukemista jatkettiin, mutta enimmän kiintyi hänen
harrastuksensa kreikan kieleen ja kirjallisuuteen. Koulussa oli
luettu vain uutta testamenttia kreikaksi, nyt avaantui Runebergille
se ihanuuksien maailma, joka ilmenee Homeron runoissa ja Sofokleen
ja muiden tragedioissa. Täten hänen runollinen näköpiirinsä laajeni,
hänen käsityksensä runouden tehtävistä syventyi, ja nähtävästi hän
sittemmin pääasiassa tutki vanhojen kansojen kirjallisuutta enemmän
runoudelliselta kuin kielitieteelliseltä kannalta. Eikä hän siinä
kohden ensinkään jyrkästi poikennut ajan yleisestä tieteellisestä
suunnasta. Päinvastoin: hänen molemmat tutkijansa Kreikan ja Rooman
kirjallisuudessa, Sjöström ja Linsén, harrastivat lukuisissa
akatemiallisissa väitöskirjoissaan pääasiallisesti vanhojen
runoilijain teosten ruotsintamista, eivätkä juuri sanottavasti
tieteidensä kielellistä puolta.
Mutta vaikka Runeberg muista tieteistä nähtävästi sai vain
alkeellisia tietoja -- muuhan ei ollut mahdollistakaan, kun aineita
oli niin monta -- niin epäilemättä oli hänelle hyödyksi ettei
hän jäänyt vieraaksi yhdellekään yleissivistykseen kuuluvalle
tieteelle. Tämä seikka varmaan helpotti yleisen maailmankatsomuksen
muodostamista, ja että hänellä siinä kohden oli apua tuosta
vanhanaikaisesta Gerlachin kirjastakin, saamme vastedes nähdä.
8.
Jos siis järkiperäiset tieteelliset tutkimukset jäivät Runebergin
harrastusten ulkopuolelle, niin hän sensijaan näinä vuosina ahkerasti
tutkiskeli luonnon ja ihmiselämän suurta kirjaa.
Topelius on lyhyin mutta sattuvin piirtein kuvaillut niitä
vaikutteita, jotka Runeberg on maamme eri luonnonmuodoista
vastaanottanut.
Luonnon vaikutukset esiintyvät runoilijan itsensä kuvaamina runossa
Laulaja: taivaan, meren ja jylhien metsien hiljainen suuruus,
joukkonsa syvyyteen hautaavien vuorten sisäänpäin kääntynyt voima,
pimenemättömän yön lempeä ihanuus, nopeasti katoovan kevään tyven
kieltäymys, silmänkantamattomien erämaiden suljettu mietiskelevä
luonne. Tämä on kaikki pohjoismaista. Liitä tähän maa semmoinen
kuin meidän, jonka syleily on niin kova, joka niin ankarasti vaatii
poikiensa koko tarmoa, niin usein koettelee heidän rohkeutensa
voimaa, heidän taistelunsa kestävyyttä, ja meillä on edessämme
suomalaisen kotiseudun suuri kasvatuslaitos niille hengille, jotka
se kutsuu esiin. Yhtä mahdotonta kuin olisi että Skandinavian Edda
olisi voinut syntyä maassa jossa ei ole tuntureita, tahi että Tasso
olisi voinut laulaa ilman Italian hehkua, yhtä vaikea olisi Kalevalan
tahi Runebergin esiintyminen muualla kuin tässä, tahi ainakin
pääpiirteiltään tämän kaltaisessa maassa.
Runebergin synnyinseutu Pohjanmaan rannikolla on kallioiden ja
karien seppelöimää alankomaata. Pietarsaaren ympäristössä näkee
peltomaita, niittyjä ja vierinkiviä, vuoret ovat vaipuneet maan
sisään, pieni puropahanen siivilöi vettänsä hiekkaisen maaperän
läpi. Voi ymmärtää miten nämät aavat tasangot saattoivat luoda
katseen kauasnäkeväksi, mutta täytyy kysyä miten oli mahdollista
että suuret, rohkeat, myrskyiset aatteet saattoivat siellä
kehittyä. Meri vastaa kysymykseen: suuruus ei ollut kaukana eikä
kätkettynä. Tämä välkkyvä, voimakas, myrskyinen Pohjanlahti, missä
merimiehen poika aikaisin oppii hoitamaan purjeitaan kuohukoissa,
oli Runebergin runouden ensimäinen kehto. Sitten hän tuli nuorena
Ouluun, jossa mahtavat kosket häneen vaikuttivat. Sieltä Vaasaan,
lainehtivien viljavainioiden luo, mutta tie sinne kulki vielä
veristen taistelutannerten halki. Näitä vaikutteita seurasi Turku
luonnonihanine, rikkaine saaristoineen, sen jälkeen pohjoinen Häme,
jossa erämaa loisti siinä suuressa yksinäisessä rauhassa, joka on
suomalaiselle kangasmaalle ominaista.
Ja niinkuin Runeberg täten jo nuoruudessaan oli oppinut tuntemaan
isänmaamme luonnon kaikki päämuodot, samaten on hänen kokemuksensa
ihmiselämän eri muodoista ihmeellisen monipuolinen.
Ensimäisen lapsuuden aika kuluu ihmisten parissa, jotka
ahkerasti työskentelevät hankkiakseen elatustansa: merimiehiä,
kalastajia, kauppiaita. Oulussa hän joutuu piiriin joka on niin
ylimyksellinen ja virkavaltainen kuin maassamme suinkin saattaa
olla; mutta ihanteellisuutta siinä on niin vähän, että Franzénin
syntymäkaupungissa hän kyllä kuulee puhuttavan sen nimisistä
rikkaista kauppiaista, mutta ei runoilijasta. Sitten Vaasaan, jossa
ilma on täynnä oppia ja latinaa, mutta jossa koulupoikien kesken
eletään vapaasti, vaikka ruokalista onkin niukka. Sen jälkeen
ylioppilaan kamarielämä, ja pian taas tutustuminen professori- ja
pappisperheisiin, jopa maan korkeimpaan henkiseen pylvääseen,
arkkipiispaan. Siitä jälleen yksinäiseen elämään varsinaisissa
maalaisperheissä, joista toinen on hallinnollisen virkamiehen, toinen
soturin. Ja Saarijärvellä retkeilyssään hän saa tilaisuuden tutkia
maalaiskansan oloja, jopa nähdä aivan toista kansallisuutta kuin se
mihin hän itse kuuluu. Lopuksi hän Ruovedellä tutustuu alempaankin
soturiin; tunnettua on että hän siellä tapasi vastaisen "Vänrikin"
esikuvan.
Mutta samoinkuin luonto kaikissa eri muodoissaan kuitenkin on Suomen
luontoa, samoin esiintyvät kansan eri ainekset yhtenä kansana.
Kaikkialla hän saa osakseen hyväntahtoisuutta, ja siinä kohden
kuvastavat hänen elämänkokemuksensa taas merkillisellä tavalla
silloisia yleisiä oloja.
"On maamme köyhä", ja tämä köyhyys vaikuttaa että hyvin monet ovat
avun tarpeessa. Luonnollisesti silloin annetaan apua etupäässä
sukulaisille. Niin näemme kuinka Runeberg koko nuoruudenaikansa
oli sukulaistensa suojattina. Huolimatta ylhäisestä vaimostaan
tullinhoitaja ottaa veljenpoikansa luokseen. Vaasassa on isän serkku
Tengström kirkkoherrana ja tarjoaa köyhälle sukulaiselleen joka
sunnuntai päivällistä. Turussa on arkkipiispa samoin isän serkku, ja
luonnollista on että hänkin pitää nuorukaista silmällä ja koettaa
auttaa häntä.
Toisena ihmisiä yhdistävänä siteenä ovat yliopistolliset
harrastukset. Ylioppilaat ovat köyhiä, mikä on siis luonnollisempaa
kuin että yliopiston opettajat koettavat heitä auttaa? Kerrotaankin
että Lagus välistä antoi useain ylioppilaiden yht'aikaa opettaa hänen
lapsiaan, voidaksensa jokaiselle antaa vähän palkkaa. Ja varsinkin
kesäaikana on pappilassa ruokaa yllin kyllin, eikä juuri paljon
tilaisuutta sitä myydä. Luonnollista on siis että talvisaikainen
kotiopettaja seuraa perhettä maalle suveksi.
Saarijärvellä taas sattuu niin että molemmat emännät ovat Vaasan
tienoilta kotoisin. "Maisteri" on siis heidän "maanmiehensä",
sillä onhan Pohjanmaa asukkaittensa mielestä erikoisisänmaa, ja he
ovat likempänä toisiaan kuin muita Suomen lapsia. Sentähden rouva
Danielsson pitääkin äidillistä huolta opettajasta. Talvivaatteita
tämä kyllä on itselleen hankkinut ennen Turusta lähtöään, mutta
kesän tullen tarvitaan ohuempia. Mitäs muuta; kun Danielssonin
pojat saavat uudet kesävaatteet, niin teetetään opettajallekin puku
samasta kankaasta. Eräänä päivänä ei maisteri kuitenkaan enää sitä
käytä. Miksi? -- sitä ei kukaan saa tietää, eikä kysytäkään. Mutta
syksympänä löytää joku silloin jo poislähteneen opettajan kesätakin
mädänneenä metsästä. Hän oli joskus metsäretkillään riisunut ja
unohtanut sen sinne, ja turhaan sitä etsittyään hän ei ollut
kehdannut kertoa asiata emännälle.
Rouva Enehjelm taas kertoo eräänä päivänä, että taloon oli tullut
ennustaja-akka, joka oli hyvin omituinen ja oli ennustanut hänelle
merkillisiä asioita. Eikö maisteri tahtoisi antaa povata itselleen;
akka ei vaadi siitä muuta palkkaa kuin viinaryypyn, jonka emäntä
kyllä toimittaa. Miksei -- akka tulee saliin, missä maisteri
viinapulloineen häntä odottaa, ja ryypättyänsä hän ryhtyy povaamaan.
Mutta sen kestäessä maisteri saapi ihmeekseen kuulla paljon aivan
yksityisiä seikkoja omasta entisestä elämästään. Kummastellen sitä
hän tarjoaa vielä viinaryyppyä, joka menee yhtä helposti kuin
edellinenkin akan kurkkuun. Vasta kun Runeberg päivällispöydässä
kertoo akan kummallisista tiedoista, hän huomaa että veitikka piilee
emännän suupielissä, ja silloin hän ymmärtää että itse kapteenin
rouvahan se oli pukeutunut akaksi ja ryypiskellyt -- vettä.
Mutta on toinenkin syy minkätähden kotiopettaja mielellään otetaan
vastaan maalaisperheeseen. Onhan säätyhenkilöiden luku semmoisella
paikkakunnalla kuin Saarijärvellä hyvin rajotettu, siis myöskin
sivistynyt lisä siihen sangen tervetullut, varsinkin kun maisteri
on hyvä oppilailleen eikä ainoastaan pidä huolta heidän luvuistaan,
vaan hankkii heille huvitustakin. Ja kun pojat salaa kertovat että
maisterilla on ullakkokamarinsa pöytälaatikossa sinikantinen vihko,
jonka hän on heiltä ostanut, ja johon hän on kirjottanut runoja, niin
silloinpa vasta naisten kiintymys häneen kasvaa yhä suuremmaksi.
Mutta tähän yleiseen ihmisystävällisyyteen ovat historialliset
syytkin olleet vaikuttamassa, varsinkin siihen suuntaan ettei
säätyerotusta paljon tunnu. Kotimaista hallitsijaa ei ole,
korkeimmat hallinnolliset piirit ovat kaukana Helsingissä, aateli
on köyhä. Virkaylimystöä hän nuoruudenaikanaan näkee yhtä vähän
kuin pohattamaisuutta. Kaikki sivistyneet kuuluvat tavallansa
yhteen luokkaan: kirjamiesten, ja tässä luokassa on kyky ainoana
arvon määrääjänä. Teollisuutta ei tähän aikaan ole olemassa juuri
nimeksikään, eikä siitä johtuvaa jyrkkää erotusta työnantajain
ja työntekijäin välillä. Päinvastoin: yhteinen taistelu hallaa
vastaan on maalaisväestössä kehittänyt sitä auttavaisuutta, jota
Runeberg niin ihaili, ja virkamiehetkin ovat hyvin suureksi osaksi
(papit, soturit, useat yliopiston ja koulujen opettajat) samalla
maanviljelijöitä, heillä on siis yhteisiä taloudellisia harrastuksia
talonpoikien kanssa. Olivathan pääasiallisesti kirjamiehet olleet
perustamassa "Suomen huoneenhallituxen seuraa" ja Runebergin
isä pyytää häneltä samassa kirjeessä runoja, -- "jotka ovat minun
nautintonani" ja -- Siperian omenapuun siemeniä, joita arkkipiispa
kai voi hankkia, koska hän on talousseuran "pää".
Siis Runeberg, samalla kun hän tutustuu isänmaan luonnon ja kansan
eri muotoihin, saapi niistä yhteisvaikutuksen joka, samoinkuin
kotiseudusta saadut kokemukset, vain vahvistaa ja laajentaa hänen
synnynnäistä ihmisystävällisyyttään. Vähät siitä että hänen täytyy
alistua muitten palvelijaksi saadakseen elatuksensa, näkeepä hän
kaikkien muidenkin, tavalla tai toisella, palvelevan lähimmäisiään.
Ja niin hän saattoi myöhemmin (1832), kirjottaessaan sanomalehteensä
kotiopettajantoimesta, lausua nämät sanat:
"En voi lopettaa tätä kirjotusta muistamatta ilon ja kiitollisuuden
tunteella sitä aikaa, jolloin minäkin olin yksityisopettajana ja sain
kokea kuinka hyvää tekee saada osanottoa ja ystävällisyyttä niiltä,
joista jossakin kohden luulee olevansa riippuvainen. Ja minun tulee
totuudenmukaisesti lausua, että suurin osa niitä nuorukaisia, jotka
lähtiessään yliopistosta ruvetaksensa kotiopettajiksi mielipahalla
ajattelevat että heidän täytyy aineellisen toimeentulonsa tähden
syrjäyttää sisäinen tieteellinen kehityksensä, palatessaan voivat
asettaa saavuttamansa edut menettämiensä rinnalle. Moni jolla
jättäessään yliopiston oli vain kuolleita kirjatietoja ja joka
maailmaan tottumatonna arasti katseli sen oloja, tuo palatessansa
mukanaan yhteiselämään soveltuvaa sivistystä, luottamusta ihmisiin,
iloista tulevaisuuden toivoa ja muistoja joita hän koko elämänsä ajan
voipi pitää kalliina ja rakkaina."
Sentähden hän äskenmainitussa kirjeessä Grotille sanookin
mielialastaan näinä vuosina:
"Älkää paheksuko että viivähdän näissä vähäpätöisissä seikoissa.
Ne saattavat minua aina ajattelemaan nuorukaisiän onnellisuutta,
jolloin näkee tulevaisuuden aamuruskon-värisenä ja jolloin toivo
nostaa mielen korkealle hetken pienten huolien yli. Minussa ei siihen
aikaan koskaan herännyt epätoivon ajatus, ja olen sittemmin, kun
kokeneempana olen katsellut taaksepäin silloista tilaani, monesti
suuttunut huolettomuuteeni, mutta sitävastoin monesti ilolla tullut
siihen päätökseen, että ihminen elää todellisimmasti, kun hän
vähimmin antautuu huolien valtaan."
9.
Tämmöisellä mielellä Runeberg tietysti saattoi katsoa luontoa
ja ihmiselämää yhtä lempein silmin kuin ennenkin. Varmana sopii
pitää että luonto yhä enemmän hänelle, kuten hän myöhemmin sanoo,
"avasi ihanuutensa", ja että hän jo Saarijärvellä syvästi tajusi
niiden luonnon erilaisuuksien merkityksen, joita hän sittemmin niin
nerokkaasti kuvaili kirjotuksessaan "Muutamia sanoja luonnosta,
kansanluonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä". Mitä
ihmisiin taas tulee, osottavat muutamat jutut miten hän yhä edelleen
ikäänkuin teki kokeita, saadakseen eri henkilöitä paljastamaan
omituisia luonteenpuolia.
Lagusen luona esimerkiksi hänen täytyi usein mennä kävelemään
professorin kanssa, ja silloin hän oli pakotettu kuuntelemaan
pitkäpiimäisiä filosofisia luentoja mitä jokapäiväisimmistä asioista.
Kolmantena noilla kävelyretkillä oli pieni porsas, josta Lagus oli
pitänyt hellää huolta, ja joka sentähden aina seurasi isäntäänsä.
Runebergia taas ei tuo kumppani liioin huvittanut, ja kerran, kun
mentiin joen yli kapeata porrasta myöten, professori ensin, Runeberg
sitten ja porsas viimeisenä, hän antoi seuraajalleen salaisen potkun,
niin että porsas putosi veteen ja oli pakotettu uimaan rannalle.
Runeberg oli ehkä toivonut täten voivansa johtaa professorin
ajatusjuoksun pois entisestä, mutta siinä hän pahasti pettyi:
palkinnoksi kujeestaan hän taas sai kuulla pitkän luennon
elukkaraukasta, jolla ei ollut sen vertaa älyä, että se olisi
ihmisen tavoin tietänyt mihin astua.
Arkkipiispakaan ei säästynyt hänen kepposiltaan. Ukko oli harras
kalastaja ja koki kesäaikana itse joka päivä koukkujaan. Runeberg
oli myöskin eräänä aamuna ollut kalastamassa ja saanut suuren hauen,
ja sen hän kiinnitti arkkipiispan koukkuun, mutta -- pyrstöstä. Ja
siitäkös hauska tuli, kun hän kuuli ukon koettavan selittää syytä
tuohon omituiseen sattumaan.
Mutta osottihan Runeberg ihmisille luontaista hyväntahtoisuuttakin.
Saarijärvellä tapahtui että saatiin kiinni suurvaras, josta jo kauan
oli kerrottu merkillisiä juttuja. Sanottiin että hän otti rikkailta
ja antoi köyhille, ja kerrankin hän oli tuntematonna yhtynyt rouva
Enehjelmiin maantiellä, mutta oli käyttäytynyt hyvin ritarillisesti
häntä kohtaan. Runeberg, joka jo kouluaikanaan oli innokkaasti
lukenut romaaneja jaloista rosvoista, halusi nyt nähdä tuon
merkillisen miehen, jolle oikeus jo oli ehtinyt tuomita neljäkymmentä
paria raippoja. Käytyään hänen luonaan vankilassa Runeberg
arvattavasti huomasi hänet yhtä "älykkääksi mieheksi" kuin varkaat
Hirvenhiihtäjissä ovat Aaron mielestä, ja siksi hän päätti koettaa
lievittää sankarin tuskia ja hankki hänelle, samana aamuna jolloin
rangaistus oli toimeenpantava, salaa pullollisen viinaa. Mutta
tämä ei ollut onneksi raippojen saajalle: hänen rohkeutensa kasvoi
viinasta niin, että hän viimeisen lyönnin saatuaan antoi piiskurille
pari korvapuustia, väittäen että tämä oli "lyönyt kehnosti". Seuraus
siitä oli taas että jonkun aikaa myöhemmin piiskuri sai uudestaan
koettaa voimiansa varkaan selkään, ja silloin tämä arvattavasti
tyytyi saamaansa osaan.
Tämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen
kaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.
Mutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti
tutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan
jotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä
"lämpimistä muistoista", jotka hänen mielessään olivat säilyneet
niin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta
vakavista ja sydämellisistä ihmisistä. "Ruotsalaisten siirtolaisten
jälkeläisenä" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia
sisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he
joskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina
ja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. "Patriarkaalinen
yksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä
katse elämän sisäisimpiin oloihin" -- siinä ne ominaisuudet, jotka
hän sanoo huomanneensa suomalaisissa.
Tämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän
huomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen
esiintymisensä mukaan, niin hän vastedes -- niinkuin hänen runoistaan
näkyy -- yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä
puolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta,
jopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi
ne "tosi hädän" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän
itsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut
kuuluvansa "aliluokkaan". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin
verrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana
näki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee
pirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja
kaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:
-- Mitäs tuo on?
-- Hyvä herra, siitä tulee leipää.
Sen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan
äänessä soi yhtaikaa "etkö sitä tiedä?" ja "sinä et sitä tiedä".
Tuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä
kertoo että se oli "sydäntä särkevä". Miksi hän siis koskaan itse
valittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?
Samaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän
Ruovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen
soturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja
molemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja
kasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.
Sitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun
kansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi
yläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis
muistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.
Kerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli
maksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja
viidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat
ulos luukusta ärjäisten:
-- Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.
-- Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas,
singahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni
matkoihinsa.
Toisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka
kopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa
reessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti
sen kohti lääkäriä -- osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti
hevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.
-- Heitittekö sen tahallanne?
-- Heitin.
-- Miksi?
-- Koska olette niin kopea.
Tämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko
asian sikseen.
Vielä yksi tapaus.
Ruovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm.
Vierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen
ajuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon
väkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti
suorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja
Runebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä,
emäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin
kuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies
talonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin "maisteri" antoi hänelle
kunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa
jalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.
Siitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia!
Rouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi
katkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla
seikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että
kuritus oli hyvin ansaittu.
Me näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman
mukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa
ylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.
Niin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka
perustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija
kun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin
päätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa
ulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi
siis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset
toistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen
runoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.
Mutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi
selkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä
sielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut
alkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi
sisällistä kehitystaisteluaan.
Sentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa
hän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa
mieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun
vuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui
muutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi
runoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten
vuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään
lykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo
Tidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan
luona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään
Tegnér -- mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut
auringolle.
Sittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota
pitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin
totiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas,
niin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin
ehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja,
joita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset
hiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun
niitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja
erittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja
sytyttää sydämiä.
Mutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi
ja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi
kaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti
heitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin
salissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja
turkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli
arkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää,
aukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:
-- Mitä tämä tietää?
-- Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset
ihastuksissaan.
-- Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg
oli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi
myöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon
suusta saanut kuulla.
Kun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset
ympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia
satuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin
lausetta: "ja kuu oli verisen punainen". Mutta silloin tiesivätkin
lapset että sadusta kohta tulisi loppu.
Talvielämää taas hän itse kuvailee sisarelleen seuraavalla tavalla:
"Toivoisin että äiti ja sinä saisitte pistäytyä tänne muutamaksi
tunniksi näkemään minua mielityössäni, kun minä koko lapsiliuta
perässäni lasken mäkeä pitkin Paraisten törmiä ja sitten lasten
kanssa veljellisesti ja'an arkkipiispan rouvan nuhteet, kun joko
olemme huutaneet ja räyhänneet liian paljon, tai tulemme takaisin
vaatteet repaleisina ja märkinä. 'Että hän jaksaa ja viitsii lennellä
noin lasten kanssa' on eukolla tapana silloin sanoa ja minä vastaan
ettei hän voi uskoa, kuinka hupaista se on".
Aikaihmistenkin kanssa Runeberg Paraisissa joutui vilkkaampaan
seurusteluun, varsinkin Turun palon jälkeen, jolloin pitäjään muutti
paljon turkulaisia, etenkin yliopistoon kuuluvia perheitä. Yhteinen
onnettomuus lähensi ihmiset toisiinsa, mutta nuorison joustavat
mielet työnsivät huolet luotaan: kokoonnuttiin milloin mihinkin
perheeseen leikkimään ja huvittelemaan, ja runoudella oli näissä
seurusteluissa tärkeä sija. Kun vielä muistamme että arkkipiispa
itse oli nuoruudessaan tullut runoilijana tunnetuksi, että näissä
piireissä vilkkaasti keskusteltiin Ruotsin uudemmasta runoudesta,
että Paraisissa lyhyemmän tahi pitemmän ajan oleskelivat myöskin
Nervander, Fredrik Cygnaeus ja Snellman, joilla kaikilla oli
runollisia harrastuksia -- Snellmankin kirjotti nuoruudessaan runoja
-- niin on helppo ymmärtää että Runeberg jo ulkoapäin sai paljon
yllykettä runoilemiseen.
Vain hyvin vähän voidaan kuitenkin varmuudella sanoa noista ulkoapäin
tulleista vaikutteista, varsinkin siitä syystä että harva hänen näinä
vuosina sepittämänsä runo on päivätty tahi nyt jälkeenpäin enää
päivättävissä. Arveluja on sensijaan runsaasti tehty etenkin Ruotsin
uuden runouden vaikutuksesta häneen, mutta viisainta lienee siinä
kohden tyytyä välttämättömimpään. Olemme jo nähneet että Runebergin
runollinen kehitys alkoi sisältäpäin ja että hän ainoastaan muotoon
katsoen nojautui valmiisiin esikuviin. Ja samaa osottaa selvästi
hänen jatkettu runoilijatoimensakin. Päätehtävänämme on siis saada
mahdollisimman selväksi juuri tuo hänen sisällinen kehityksensä.
Mutta siinäkin on monta hämärää kohtaa, ja pyydän siis lukijaa
muistamaan että alempana annettu kuvaus sekin perustuu osaksi
arveluihin, joita ehkä vastedes saadut tarkemmat tiedot voivat
jossain määrin oikaista.
10.
Muistamme kuinka Runeberg runossaan Naisen luominen lausuu että
nainen, kun mies kuuntelee intohimon tulikieltä, palauttaa hänet
hyveen ja totuuden teille. Nähtävästi hän tällä tarkottaa Fredrika
Juveliusta, sillä samansuuntaisia ajatuksia esitetään kahdessa
muussa, nimenomaan hänelle omistetussa runossa: toinen niistä
(Jäähyväiset Friggalle) on luultavasti kirjotettu Runebergin
lähtiessä yliopistoon, toinen (Friggalle) arvattavasti myöhemmin.
Edellisessä Frigga on runoilijalle esimerkkinä, joka voi vahvistaa
hyveen tunnetta hänen rinnassaan, jälkimäisessä taas kerrotaan että
"itävät himot" erottavat hänet Friggasta. Molemmissa epäillään tokko
heidän yhtymisensä tulee mahdolliseksi ennenkuin vasta taivaassa,
vaikka kuitenkin puhutaan siitäkin, että runoilija voisi jo elämässä
saavuttaa mielentilan jossa hän voisi jälleen yhtyä Friggaansa.
Silminnähtävää on siis että Runeberg ensimäisinä ylioppilasvuosinaan
on joskus tuntunut olevansa himojen vallassa, vaikka hän jo alusta
pitäen on niitä vastaan taistellut. Ja hyvin luultavalta näyttää että
näitä himoja on synnyttänyt joku uusi valtaava rakkaus, jonka tieltä
vienomman tunteen Friggaa kohtaan on täytynyt väistyä. Runeberg on
itse kertonut kiintyneensä Friggaan noin viisitoistavuotiaana ja
tytön hallinneen hänen sydäntään seitsemän vuotta, siis noin vuoteen
1826 asti. Mutta mistä syystä heidän välinsä höltyivät, siitä ei
tiedetä mitään.
Sensijaan Runeberg myöhemmin, niinkuin tiedetään, vähitellen
oppi enemmän tuntemaan ja rakastamaan toista "Friggaa",
Fredrika Tengströmiä. Mutta he lähenivät toisiaan tiettävästi
vasta Paraisissa, ja vuonna 1826 Fredrika kirjottaa eräälle
ystävättärelleen: "minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka
saattaa olla (pikku)serkkuni, herra Runebergin, morsian". Tämä näyttää
vahvistavan sitä tarua, joka kertoo että Runeberg Saarijärvellä
oleskellessaan on ollut kihloissa jonkun Rautalammilla asuvan tytön
kanssa. Ja tämä tyttö se siis arvattavasti herätti nuorukaisen
sielussa intohimon myrskyn.
Samaan päätökseen voipi tulla parista Runebergin runostakin.
Runo Rakastava kuvailee tyttöä, joka täynnä intohimoa odottaa
rakastajaansa, ja semmoisen tytön perikuvaksi ei tahtoisi otaksua
kumpaakaan Friggaa. Mutta tälle tytölle hän antaa nimen Selma,
ja hänen painamattomien runojensa joukossa on eräs, jossa kaksi
rakastajaa kilvan kiittävät lemmittyjänsä, toinen Selmaansa, toinen
Minnaansa. Kun siinä Selma kuvataan Rakastavan Selman kaltaiseksi,
ja Minna taas muistuttaa Mustasukkaisuuden öiden samannimistä
sankaritarta -- jonka esikuvaksi ensimäinen Frigga on otaksuttava --
niin tämäkin seikka viittaa samaan suuntaan.
Voimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja
ensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden
vaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään
tyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki
ensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille
aloille.
Oli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä
vuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun
muassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa
"pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä,
lohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen
myrskyisiä tunteita".
Verrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous
selvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta
ja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on
nyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen
hyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita;
Jumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa
rakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan
ruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, "lohdu, vapiseva
henkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän
jätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa."
"Vaikka kokee eipä hylkää Herra" -- tämä ajatus, joka jo
Kaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena.
Mutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi
muodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä
"Jam moesta quiesce querela", joka latinaisenakin oli vanhassa
ruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin
kuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä
merkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan
kuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on
voittanut kuolemankin.
Ja vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei
ensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden
voimaa.
Täten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt
ja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut
järkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.
Ja tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava
vastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista
järkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet
runoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon
tulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta
kieltä.
Runeberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien
runoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat
"mieltä kiinnittävimmät". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon
jälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että
myöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa,
Lauralle -- Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa
Franzénia (Kotona oleville).
Sitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.
Vuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän
27 päivänä tammikuuta -- siis keskellä tutkintokiireitään -- osti
Stagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä
riksiä -- varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli
ilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia.
Mahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan,
ainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta.
Mutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden
muistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin
tapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää
kuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi
kuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19
päivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.
Mutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen
runoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen
sielussaan.
Sitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin
Runeberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli
kuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät
esikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen
useat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella:
Tuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä
Vanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen
vaikutuksen jälkiä.
Nämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä
taistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut
samallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä,
ja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta,
Jumalasta ja kuolemasta.
Mutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken
tunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla
väreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä
niin että sekin esiintyy melkein nautintona.
Että Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä
vähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan
runoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin
koetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus
tunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat
arvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät
Odottava ja Levottomuudelle.
Mutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle
kuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin
silloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.
Tunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan
kaikkialla taistelua, joka osottaa että "mitä korkeampi elämä
on, sitä suurempi on tuska". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän
on harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan
synneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis
taistelkokaan kohtaloansa vastaan; "pienin kukkakin luotiin
kärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön
temppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan
alttarin juureen."
Päätös on siis: "älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten
kidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva
taivaallisena kultaviljana".
Runebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo
runoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin
Syysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa
edustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli.
Varsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon,
sillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin
runossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? -- Ja
niinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja
parempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.
Mutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen
johtopäätökseen kuin Stagnelius.
Luonto opettaa hänelle että "kukkia ja kuolla" on "tomun _lempeä_
laki". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on
maallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava,
se on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä
Kaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun
oikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee
iäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä,
jonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran
valon isänmaasta katseleva hautaa.
Tämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että
"rakkaus valvoo korkeudessa": mutta samalla se edellyttää himojenkin
voittamista, jonka kautta henki "kirkastuu".
Samaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle
on tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema
hiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän
ristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan
ulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se
voi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa
runoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu "pakoss' orastamaan".
Mutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, "ja ma
uskoa voin, tuen toivoni suo". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka
Runeberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.
Toisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon
valoisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa
ihmisten sieluihin kätketyn "jalon" maan soran saastasta ja vie sen
sovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.
Mutta vielä on astuttava yksi askel.
Vuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan.
Jo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä,
vilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi
runokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata
Tegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista
sepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin
luultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on
saanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on
hänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että
Stagneliusen mukaan -- mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri
sitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.
Ja taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.
Tegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta
muuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa
sen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla
"sielulle". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden
tuloa ja puhuttelee lopuksi "rientävää henkeä". Täten hänen runonsa
on yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin.
Ja molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa
kauneudessa.
Tärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius -- johon Runeberg
lähimmin liittyy -- lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka
ihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella
löytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta
onnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät
keväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja
kotimaassa vallitsee luonnon rauha, huolettomuus ja rakkaus, joka
unhottaa että tie oli pitkä. Sama onni on rientävälle hengelle suotu,
eikä sen kotimaa siis ole haudan toisella puolella, vaan iloisessa
pyrkimyksessä rakkauteen, luonnollisuuteen ja sopusointuun.
Täten on Runeberg, huolimatta siitä että hän ajaksi on nojautunut
toisten runoilijain esikuviin, osottautunut olevansa kylliksi
omintakeinen voidaksensa elämän ristiriidoista kehittyä sopusointuun.
Mutta nähtävästi hän tässä sisällisessä kehitystaistelussaan on
saanut apuakin kahdelta taholta. Ensiksi rakkaus yleväluontoiseen
naiseen, toiseen Friggaan, on vahvistanut hänen alkuperäistä uskoaan
rakkauden jalostavaan voimaan. Ja toiseksi hän varmaan on paljon
nojautunut Franzéniinkin.
Vuonna 1824 alkoi Franzén julaista koottuja runoelmiaan ja
ensimäisessä osassa oli muun muassa runojakso Selma ja Fanny.
Selmalaulut Runeberg ennaltaan tunsi, mutta Fannylaulut olivat
uusia. Ja mikä oli Syysillan runoilijaa lähempänä kuin kertomus
ihmislapsesta, jolla oli heikko rinta ja joka yhäti ajatteli kuolemaa?
Näissäkin lauluissa huomaamme alituista luonnon ja ihmiselämän
vertailemista. Fanny kasvaa kukkana ja tyytyy kohtaloonsa, mutta
kauniimpia ovat taivaan kukat. Pääskynen elää iloisena kesäaikansa,
vasta "kun kaikk' on täällä tehty", on aika ikävöidä toista maailmaa.
Kaunis on yleensä maa, jos kohta taivas on kauniimpi. Ja se uusi
Eden, joka meitä odottaa, se avautuu kun ihmisen tahdon puhdas lähde
voipi heijastaa Jumalaa.
Niinkuin näemme on Franzénin elämänkatsomus pääpiirteissään sama
kuin Runebergin. Mutta Franzén oli kolmekymmentä vuotta vanhempi,
hän esittää Fannyssaan voittoa, mutta ei taistelua. Runeberg ei
voinut tyytyä vain omistamaan itselleen toisen voittoja, hänen
täytyi runollisesti ilmaista ja kirkastaa omaa sieluelämäänsä. Ja
sen hän lopullisesti teki ensimäisessä suuremmassa runoelmassaan,
Mustasukkaisuuden öissä.
11.
Kesällä 1828 oli Runeberg toiselle Friggalle jo selittänyt tunteensa
ja päässyt selville hänen tunteistaan. Kun nyt Mustasukkaisuuden yöt
tiettävästi ovat suurimmaksi osaksi, ehkä kokonaankin, myöhemmin
kirjotetut, niin ne nähtävästi, kuvaillessaan lemmen ailueita, eivät
enää, niinkuin äsken mainitut runot, ilmaise samanaikaisia tunteita.
Eikä edes ole varmaa että Runeberg koskaan itse olisi kärsinyt juuri
mustasukkaisuuden tuskia. Sitävastoin runossa kuvatut tunnelmat
ovat likeistä sukua niille joista äsken on puhuttu, mutta niiden
kehittyminen ja lopputulos nähdään tässä vielä selvemmin.
Runon sankari, mustasukkainen, joka melkein läpi koko runon
esiintyy puhuvana, pyytää aluksi yötä kuulemaan "valitusta kurjan,
onnen-orvon epätoivoa". Parempana hetkenä hän kerran oli toivonut
että järki puhuisi rauhaa kapinoiville intohimoille. Järki olikin
niitä puhutellut sydänlinnan portilla. Mutta itse linnassa uinuu
mustasukkaisuus, lemmen ja vihan tytär; se herää puheesta, ja sen
mukana siskosjoukko, kalvas kipu, tuska kamala, kaipaus, kateus ja
kiukku, ja nämä syöksyvät taisteluun järkeä vastaan.
Ja nyt, sä vieno säen, luojan laina,
valoisa enkeli, sa päivänpaiste
eloni kevään, järki, mik' on osas?
Kitua orjuudessa öisten peikkoin,
rotkoissa sydämeni tuskan syömän,
nukahtaa pyövelies räyhätessä,
ja havahtaa taas kahlees kalinaan.
Eikö tämä selvästi viittaa siihen kantaan, jolla Runeberg vielä
Kaitselmuksessa oli, hän kun kehotti siinä veljiänsä järjen
ääntä kuuntelemaan? Mutta kun intohimot ovat heränneet (niinkuin
Friggarunoissa), niin järki on voimaton, ja mustasukkaisen täytyy
muilla keinoin etsiä rauhaa.
Ensin hän tahtoo "päivän virvotettavaksi uskoa sydämensä erämaan". Se
Jumala joka luontoon luo elonsa, auvonsa, "se vaalija mun lapsuuteni
taimen mua hylkää ei". Mutta kun päivä nousee ja koko luonto
riemuitsee, niin hänen sydämensä on tyhjempi kuin kuolo, hänellä ei
ole edes huokaustakaan liittääksensä luonnon iloon. -- Aivan samalla
tapaa runossa Odottava intohimo tekee rakastajan kuuroksi luonnolle:
Ma tässä varron -- vaiti te metsän latvain
livertäjättäret; teit' en kuulla kaihoo.
Lohduttomana siis mustasukkainen muistaa mitä hän on kadottanut ja
kuinka hänen Minnansa on tullut toisen omaksi. Hän etsii lepoa, mutta
turhaan, ja hän pakenee erämaahan, samoinkuin ihmiset häntä pakenevat.
Toisessa yössä kuvaillaan tälle vastakohdaksi unta, jossa hän vielä
kerran nauttii kadonnutta onneaan. Hän herää.
Vaan valhe autuuden, ah iät kaiket
mun olla suo sun sulokahlees vanki!
Todellisuuden armolta en kerjää
ma riemua, mi saajan käsiin lahoo.
Haaveilun varjokuviin tyydyn, kunhan
miss' iät hetki vain se näkyy, hetki
mun autuuteni, vaikka petetyn.
Silloin hän saapi aina nähdä Minnan nuorena, autuaana sylissään ja
kuolemankin jälkeen,
kun tähtivalkamoill' on vapaa henki,
silloinpa ikivalon, luojan luota
ja enkeleiden, taivaan tarhoist' ennän
viel' unen siivin Minnan huulten hurmaan.
Samalla kun siis intohimoinen rakkaus yhä edelleen pitää häntä
vankinaan, alkaa mustasukkaisuus, pelkästi itsekäs tunne, väistyä
siten että hänen rakkautensa tyytyy mielikuvituksen luomiin kuviin.
Kolmantena yönä hän näkee päivän muuttuvan yöksi ja päättää siitä
että sama ikuinen laki vallitsee luonnossa ja ihmisrinnassa.
Sen kirjain muuttumus, elo sen henki.
Rauha on muuttunut kolkoksi aavistukseksi: hän kuulee laulua ja näkee
ihmisolennon, joka on Minnan näköinen. Niin, se on Minna, mutta --
mielipuolena.
Hän etsii armastaan, mutta ei tunne häntä enää, vaan tahtoo lähettää
hänelle tervehdyksen. Itse hän on lohduton. Ihmiset olivat sanoneet
ettei lempi ole luotu maata varten, että on väärin valittaa, kun
lemmen taimi täällä kuihtuu. Uskomatta tätä hän oli lähtenyt
onnellisen lemmen etsintään, mutta ei sitä löytänyt. Kyyhkysparista
vei haukka toisen, mutta kun haukka oli jakanut saaliinsa naaraksensa
kanssa, pamahti laukaus, ja toinen kaatui. Itse oli Minna tallannut
perhosen, joka kuollessaankin oli kiinni kukassa, jota eläessään oli
lempinyt.
Tähän vastaa mies, että perhosen kuolo oli lemmen voittoriemu,
perhonen kun kuoli kanssa armaansa. Niin käy enkelikin elon erämaita,
temmaten armaan armaalta, mutta ei saaliinhimoisesti, vaan hellästi.
Hän miettii:
viel' itkettyäs kotvan korjaan Sunkin,
sa kaihoon jäänyt, kyynel-laaksostas,
kuss' yksin kuljet.
Tuo enkeli on Kuolo. Minna luulee häntä itseään kuoloksi ja pyytää
häntä viemään "valjun liljan" luojan luo.