Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.
Harva jos mikään runoilija maailmassa on kansalleen antanut niin
paljon ja kansaltaan saanut semmoista tunnustusta kuin Runeberg. Emme
liiottele, jos sanomme että hänen tapansa nähdä sekä ihmiselämää
että isänmaata on horjumattomimpia kulmakiviä kansamme koko
aaterakenteessa.
Mutta mikä on syynä siihen että Runeberg on saavuttanut semmoisen
aseman henkisessä kehityksessämme? Kuinka yksityinen ihminen saattaa
kohota niin paljon kaikkia muita korkeammalle, että häntä melkein
sopisi sanoa kansansa omaksitunnoksi?
Hän oli suuri nero, vastataan kai, ja ehkä lisätään että suuren neron
syntysanoja ei kukaan tunne eikä voi tuntea.
Vastaus on tavallansa oikea. Mistä tulee se kipinä, joka ilmaantuu
nerokkaassa ihmisessä, vaan ei tavallisissa, siitä emme tiedä mitään.
Mutta synnynnäisten lahjojen kehittämiseksi vaaditaan myöskin
edullisia oloja, muuten kipinä ehkä sammuu. Jos sitävastoin siitä
todellakin on syttynyt liekki, joka valaisee ja lämmittää tuhansia
ihmissydämiä, niin on kysyttävä: mitkä edulliset olot ovat olleet
siinä vaikuttamassa?
Ja tällä kysymyksellä ei ole ainoastaan tietopuolinen merkitys.
Jos suuri runoilija antaa kansalleen ja ihmiskunnalle paljon, niin
hän varmaan on niiltä paljon saanutkin. Jos siis oikein ymmärrämme
täten saatujen ja annettujen antimien vuorovaikutuksen, niin
runoilija esiintyy kansansa ja aikansa edustajana; me opimme hänessä
tuntemaan kansamme ja ihmiskunnan korkeimpia aatteellisia tarpeita ja
pyrintöjä. Ja silloin me samalla entistä selvemmin oivallamme oman
asemamme näihin pyrintöihin katsoen.
Tästä näkökohdasta lähtien yritetään seuraavilla lehdillä kuvailla
miten Runeberg on kehittynyt Suomen kansan runoilijaksi.
1.
Jos kohta emme tunne varsinaisten taidelahjojen syntysanoja, niin
huomaamme helposti että jo muut taiteilijan luonteenominaisuudet
paljon vaikuttavat näitten lahjojen muodostumiseen. Mutta kokemus
osottaa että luonteenominaisuudet usein ovat perittyjä, ja ensimäinen
kysymys on siis miten edelliset sukupolvet lienevät Runebergiin
vaikuttaneet.
Isänpuolisen sukupuun tarkastaminen antaa siinä kohden varsin
omituisia tuloksia.
Runoilijan isoisän isoisä oli _talonpojan_ poika Ruotsin Jämtlannin
Runneby'stä -- siitä nimi, joka aikaisemmin kirjotettiin ja kauan
äännettiinkin _Runneberg_ -- ja hän hukkui _vänrikkinä_ Norjan
tuntureilla, minne 1718 vuoden onneton sotaretki oli hänet saattanut.
Hänen avioliitostaan _luutnantin_ tyttären kanssa syntyi poika,
josta tuli _pappi_ Upsalan hiippakuntaan ja joka nai _vahtimestarin_
tyttären. Yksi näiden pojista tuli _maamittariksi_ ja muutti
noin neljäkymmenvuotiaana Suomeen, missä hän, elettyään useilla
paikkakunnilla, kuoli Vesilahdella 1803. Hänen vaimonsa oli _papin_
tytär, Ulrika Tengström, ja tästä avioliitosta syntyi runoilijan isä,
joka oli _laivuri_, muutti Pietarsaareen ja siellä nai _kauppiaan_
tyttären.
Niinkuin näemme vaihtaa suku joka polvessa ammattia ja asuinpaikkaa,
ja miltei säännöllisesti mies ja vaimo edustavat eri elämänpiirejä.
Jos tästä seikasta oletammekin vain kieltoperäistä vaikutusta
Runebergiin, niin tulos on sittenkin merkillinen. Arvattavasti hän
ei ollut perinnöksi saanut mitään semmoista lujasti juurtunutta
luonteenpiirrettä, mikä helposti syntyy suvussa, jonka jäsenet, asuen
polvesta polveen samalla paikkakunnalla, harjottavat samaa ammattia.
Mutta tästä taas seuraa, että yleisinhimillisyyteen tähtääville
taipumuksille suodaan luonteessa vapaa kehittymisen sija.
Äidinpuolisen sukupuun tarkastaminen taas näyttää ensi katsannolta
viittaavan vastakkaiseen suuntaan. Runoilijan isä, Lorens Ulrik
Runeberg, syntynyt 17 päivänä tammikuuta 1772, oli 1803 vuoden
alussa nainut Anna Maria Malmin, joka niinkuin sanottu oli kauppiaan
tytär. Ja sekä Malmit että Anna Marian äidin suku, Stenit, olivat
puhtaita kauppias- ja Pietarsaaren-sukuja, siis tavallansa suoria
vastakohtia Runebergeille. Kerrotaankin että rouva Runebergin
isoäiti, hänkin kauppiaan tytär, oli hallinnut sukuansa "niinkuin
keisarinna", josta saatamme päättää että suvussa oli vallitsemassa
lujia sukuperiaatteita.
Mutta toiselta puolen on huomioon otettava ensiksi että neuvosmies
Johannes Malm, rouva Runebergin isä, oli -- yksinäisenä poikkeuksena
koko suvustaan -- ollut ylioppilas, vieläpä harjottanut opintoja sekä
Upsalassa että Turussa, seikka mikä arvattavasti oli vaikuttanut
vapauttavasti hänen mielipiteisiinsä. Toiseksi on merkillistä että
hänen tyttärensä oli suvussaan tavallansa huonossa huudossa: hän
muka ei pitänyt taloudestaan niin tarkkaa huolta kuin oikealle
Malmittarelle olisi sopinut, vaan hänen sanottiin enemmän harrastavan
romaanien lukemista. Ja lopuksi on mainittava että neuvosmies vuonna
1792 oli mennyt toisen kerran naimisiin, ja ehkä sekin oli omiansa
irrottamaan Anna Marian suvustaan. -- Niin ei Runebergin äidinkään
suvun puolelta liene otaksuttavissa mitään yleisinhimillisyyttä
ehkäisevää vaikutusta.
Pikemmin voitaisiin määrääväksi perinnöksi sanoa kansallisuutta,
sillä Runebergin suonissa juoksi parhaasta päästä ruotsalaista
verta. Mutta ei kuitenkaan aivan sekaantumatonta: isoisän äiti,
tuo vahtimestarin tytär, oli ranskalaista sukuperää; hänen sekä
isänsä että äitinsä isät olivat Ranskasta karkotettuja ja Ruotsiin
muuttaneita hugenotteja. Mutta sen ohessa on muistettava että
Pohjanmaan ruotsia puhuvat asukkaat eivät ole luonteeltaan puhtaita
ruotsalaisia. Ainakin Topelius väittää maakunnan suomalaisen
kansanaineksen niihin tuntuvasti vaikuttaneen: ruotsalaisten
vilkkauteen, rohkeuteen ja yritteliäisyyteen on, sanoo hän, yhtynyt
suomalaisten vakavuutta, tyyntä kestävyyttä ja syvää jumalanpelkoa.
Ja se mitä Runebergin luonteesta tunnemme näyttää täydellisesti
vahvistavan tätä väitettä.
Jos meillä ei siis ole syytä runoilijan luonteessa olettaa mitään
perittyä jyrkkää ammatillista tahi kansallista piirrettä, niin
vanhemmatkaan eivät perinnäisesti eivätkä kasvatuksen kautta näytä
häneen millään tavalla tehneen yksipuolisuuteen suuntaavaa vaikutusta.
Laivuri Runeberg ei suinkaan ollut mikään "merikarhun" perikuva. Hän
oli kaunis ja uljas mies, tukka ruskea ja aaltoileva, ryhti reipas ja
sotainen. Hänkin oli ollut ylioppilaana Turussa ja aikonut papiksi,
mutta harjotettuaan viisi vuotta (1791--1796) opintoja, hän jätti ne
ja rupesi 1800 laivuriksi. Mutta koko elämänsä läpi hän harrasti
kirjallisuutta, oli lukenut paljon ja rakasti etenkin runoutta.
Äiti, syntynyt 7 p:nä helmikuuta 1782, oli kookas, solakka ja vähän
hintelä vartaloltaan, valkoverinen, kasvojen piirteet sangen kauniit,
silmät suuret, siniset. Että hän rakasti romaaneja on jo mainittu, ja
sitäpaitsi oli hänellä niin hyvä lauluääni, että oli hommattu hänen
lähettämistään Tukholmaan, jotta hän siellä saisi opetusta laulussa.
Mutta isän vähävaraisuuden takia ei aikeesta tullut mitään. --
Lisättävä on vielä että hänellä oli erinomainen kertomistaito.
Runoilija yleni siis kodissa jossa aatteelliset harrastukset
kohottivat mieltä jokapäiväisten askareitten ja leipähuolien
yläpuolelle. Mutta näitä askareita ja huolia ei silti saatu kokonaan
unhottaa. Päinvastoin täytyi tehdä ahkerasti työtä, ja siihen
poikakin sittemmin tottui.
Mutta luonnollista oli että vanhempien aatteelliset taipumukset
vaikuttivat kasvatustapaankin.
Johan Ludvig, syntyneenä 5 päivänä helmikuuta 1804, oli perheen
vanhin lapsi. Elämänsä alkuvuosina hän oli kivulloinen ja ruumiiltaan
heikko. Äiti silloin hellästi vaali häntä, isä taas oli poissa
pitkällä ulkomaan matkalla. Kummako että poikaa näin ollen vähän
hemmoteltiin. Niin hän esimerkiksi oli mielistynyt sokerin syömiseen
-- ehkä oli hänelle sitä annettu lohdutukseksi kun hänen oli pitänyt
niellä karvaita rohtoja. Kun hän sitten parani, niin äiti tahtoi
vierottaa häntä tuosta tavasta ja lupasi sentähden kerran että hän
saisi syödä vaikka koko topan sokeria, jos vain jaksaisi. Mutta
tuuma ei onnistunut. Poika ei, niinkuin äiti oli toivonut, pian
kyllästynyt, vaan jatkoi syöntiään niin urhokkaasti että äiti rupesi
pelkäämään hänen siitä sairastuvan. Hädissään hän ei keksinyt muuta
neuvoa kuin kurkistaa ikkunasta ja sanoa erään ankaran tädin, jota
poika kovin pelkäsi, olevan tulossa. Poika silloin hätimiten läksi
tätiä pakoon, ja äiti yhtä nopeasti korjasi sokerit pois. Eikä
yritystä uudistettu, ja Runebergilla oli koko elämänsä läpi sama
mieltymys sokeriin.
Paremmin onnistui isä samantapaisessa yrityksessä. Palattuaan
pitkältä matkaltaan hän huomasi hämmästykseksensä että kolmivuotias
poikanulikka -- poltti tupakkaa. Joku oli antanut hänelle pienen
piipun, ja uljaasti hän sitä käyttikin.
-- Vai niin, sanoi silloin isä, sinusta näyttää tulleen aika mies,
koska jo tupakkaakin poltat. Mutta aika miehelle ei sovi niin pieni
piippu, tästä saat minulta muhkeamman.
Ja niin hän pani isoimpaan piippuunsa ja antoi pojan tupakoida --
millä seurauksella on helppo arvata. Ja siitä hetkestä asti poika ei
koskaan enää tupakoinut.
Huomaamme näistä kahdesta samanlaisesta tapauksesta kuinka sekä isä
että äiti noudatti uudenaikaista menettelyä kasvatuksessa. Pojan
piti omasta kokemuksestaan, eikä vain vanhempain jyrkästä kiellosta,
oppia ymmärtämään minkätähden hänen oli välttäminen sitä tahi tätä.
Vanhempien tuli siis esiintyä lapsen hyväntahtoisina ohjaajina,
eikä sen ankarina hallitsijoina. Kummako siis että poika hellällä
rakkaudella liittyi vanhempiinsa, varsinkin äitiin.
Mutta samalla osottaa tupakoimisjuttu että isän luonteessa oli
koko joukko veitikkamaisuutta. Ja kun myöhemmin huomataan aivan
sama piirre pojassa, niin voimme päättää että hän oli perinyt sen
isältään; ja todennäköistä on myöskin että tämä luonteenominaisuus
oli jo kodissa kehittynyt isän esimerkin johdosta, sekä että isä oli
monasti nauranut hyväsestään, kun poikakin rupesi keksimään pieniä
kepposiaan isän malliin.
Äidiltään taas poika näyttää perineen toisen luonteenpiirteen:
hyväntahtoisuuden. Äiti oli tunnettu ilomieliseksi naiseksi, ja
ajattelematta omaa etuaan, säästämättä vaivojansa, oli hän aina altis
auttamaan puutteenalaisia missä vain voi. Mutta juuri sama mieliala
ilmenee jo varhain pojassa, vaikka se hänessä samalla esiintyy lujana
oikeudentuntona.
Kerran esimerkiksi hän pienenä poikana näki kuinka äiti ostaessaan
puolukoita mittasi niitä kukkuramitalla. Tämä oli pojan mielestä
vääryyttä köyhää myyjää kohtaan, hän pani pontevan protestinsa sitä
vastaan eikä hellittänyt ennenkuin äiti noudatti hänen tahtoaan. Että
äiti tämän teki, kuvaa sekin hänen ja pojan väliä.
Tämä varhain ilmenevä ihmisystävällisyys sopi varsin hyvin yhteen
veitikkamaisuuden kanssa, mutta se vaikutti että pojan keksimät
kepposet eivät koskaan olleet ilkeitä, vaan aina saivat alkunsa
suopeasta mielialasta. Ja samallaisena ystävällisten kujeitten
harrastajana esiintyy Runeberg sitten läpi elämänsä.
2.
Mutta nyt mainittujen luonteenominaisuuksien kehittämiseen ei
vaikuttanut yksistään koti, vaan se yhteiskuntakin, jossa runoilijan
lapsuudenpäivät kuluivat.
Runeberg on itse erittäin havainnollisesti kuvaillut
syntymäkaupunkinsa oloja, kertoessaan millaiseksi elämä syksyn tullen
muodostuu pienessä rantakaupungissa (Odottava, 1: 431-432).
"Silloin nähdään pyöreän raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja
merillä purjehtimassa, ja joka yritteliäissä aivoissaan hautoo tuumia
yhtä monen uuden rakentamisesta, juhlallisesti pistävän päänsä
ulos kaupungin pääkadun varrella olevan rihkamapuotinsa ovesta
tarkastaakseen naapurin tuuliviiriä ja milloin kiroavan itsepintaista
pohjatuulta, milloin riemuitsevan suotuisasta lounaasta, milloin
heittävän ilon tai suuttumuksen sanoja ohikulkevalle ystävälleen.
Silloin voi myöskin tapahtua, että merimiehen vaimoparka
pyhävaatteisiinsa puettuna tulee silmät täynnä kyyneleitä rikkaan
patruunansa luota ja valittaa, ett'ei vielä ole tullut mitään tietoja
siitä laivasta, jolla hänen miehensä purjehtii, tai rientää hän
kirkkain silmin ja kevein askelin kotiinsa kertomaan uteliaille
lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä, ja että isä kohta
tulee kotiin tuoden tullessaan Englannin nukkeja ja rusinoita.
Miehillä on laivoja, tavaroita ja ystäviä merellä, naisilla miehensä,
sukulaisensa ja poikansa. Rakkaudella, ystävyydellä, voitonhimolla on
aina jotain ajateltavaa, pelättävää tai toivottavaa; ja kun niissä
omituisissa patriarkaalisissa oloissa, jotka ihmisten kesken vielä
ovat vallalla pikkukaupungeissamme, ei kukaan voi pitää asioitaan
kokonaan erillään toisten asioista, vielä vähemmin pysyä niistä
tietämätönnä tai välinpitämätönnä, niin voi helposti ymmärtää, että
yhteisiä tuumia yhtä mittaa tuumitaan, että osanoton, surun ja ilon
tunteita vähä väliä vaihdetaan, että lyhyesti sanoen näissä pienissä
yhteiskunnissa alinomaa ilmaantuu aihetta juttuihin, nauruihin ja
itkuihin tänä vuodenaikana, jolloin muilla seuduin ja suuremmissa
kaupungeissa ihmiset sulkeutuvat omain seinäinsä sisälle ja
vetäytyvät omaan kuoreensa."
Silminnähtävää on että luonteella, jolla on synnynnäinen taipumus
ihmisystävällisyyteen, tämmöisissä oloissa on hyvä tilaisuus kehittää
tätä ominaisuuttaan, ja jos tämä luonne samassa on hilpeämielinen,
niin kasvaa ikäänkuin itsestään myöskin tunne toisten ihmisten
ystävällisyydestä. Veljellisyyden, yhteenkuuluvaisuuden tunteen
taimelle on näissä oloissa mitä suotuisin maaperä, ja koko Runebergin
elämä ja runoilijatoimi osottaakin kuinka tämä taimi on hänessä
versonut ja tullut reheväksi puuksi.
Mutta näitten pikkukaupungin olojen lävitse ja takana huomaamme
helposti yleisempiä syitä siihen että olot ja mielipiteet ovat juuri
tämmöisiksi muodostuneet. Koko yhteiskunnan olemassaolo perustuu,
niinkuin Runeberg huomauttaakin, yhteen elinkeinoon, merenkulkuun.
Ihmisillä on siis yhteiset pyrinnöt, ja nämä pyrinnöt vaativat
ahkerata, usein kovaa työtä. Säätyerotusta ei näin ollen voi
esiintyä juuri ensinkään: ainoa mahdollinen erotus on rikkaampien
ja köyhempien välillä; mutta kun rikkaammat välttämättä tarvitsevat
köyhempien työtä, niin tasa-arvoisuuden tunne helposti säilyy
valppaana ja voimakkaana -- ainakin enemmistössä, köyhemmissä. --
Ollaanhan sitäpaitsi Pohjanmaalla, jonka väestö on läpi vuosisatojen
ollut tunnettu kansanvaltaisista mielipiteistään, ja jossa aateli on
yhtä vähän viihtynyt kuin kravut. Mutta eletään lisäksi maassa
jonka valtiomuoto on ammoisista ajoista saakka tunnustanut
personallisen vapauden periaatteita, ja jossa eivät mitkään ulkonaiset
säätyaitaukset ole estäneet kyvykästä kansanlasta kohoamasta melkein
mihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä.
Niin voimme sanoa että poika, kehittyessään luonteensa mukaisesti
ja sopusoinnussa ympäröivien olojen kanssa, samalla kasvatettiin
edustamaan kansansa korkeimpia yhteiskunnallisia periaatteita. Ja
kun keskinäinen rakkaus, sopu ja auttavaisuus myöskin ovat tämän
kansan tunnustaman uskonnon päävaatimuksia, niin tässäkin kohden
kehitys mainittuun suuntaan samassa oli kasvatusta kansan pyhimpien
yleisinhimillisten periaatteiden edustamiseen.
Mutta kaikki nämä taipumukset eivät pojassa kehity järkiperäisen
mietiskelyn kautta, vaan reippaassa, luontevassa elämässä
vertaistensa kanssa. Oltuaan, niinkuin äsken kerrottiin, ensimäisinä
elinvuosinaan heikko ja kivulloinen, hän pian vahvistui ja varttui,
ja hän saattoi siis innokkaasti olla mukana kaupungin lapsilauman
leikeissä ja huvituksissa. Mieluisimpia niistä olivat ne, joihin
meri kesänaikana kutsuu nuorisoa: soutaminen, purjehtiminen,
kalastus, vesilintujen ampuminen. Talvella taas tietysti mäenlasku,
luistelu, hiihtäminen; sopivissa tilaisuuksissa pallonlyönti ja muut
juoksuleikit; luultavasti oltiin myöskin sotasilla, riehuihan sota
kun Runeberg oli neljän vuoden vanha ja hän muisti elävästi nähneensä
Döbelnin rintamansa edessä valmiina peräytymismatkaan kaupungista.
Taivihuveihin kuului myöskin joulutähden näytteleminen siihen
liittyvine lauluineen, josta, Runebergin oman kertomuksen mukaan,
kertyi hänelle rahoja runsaasti.
Aivan varmana voimme pitää että nämä leikit ja huvitukset, samalla
kun ne karaisivat ruumista, myöskin monella tapaa vaikuttivat
kehittävästi luonteeseen. Toiselta puolen yhdessäolo muitten
lasten kanssa kasvatti yhteis- ja oikeudentuntoa, toiselta puolen
oleskeleminen luonnon helmassa avasi tulevan runoilijan silmät
näkemään sen ihanuutta.
Tottuneena tämmöiseen elämään poika ei alussa juuri ollut mielissään
kun hänet vietiin pikkulastenkouluun, jossa hänen tuli oppia lukemaan
ja tuntemaan mitä silloin katsottiin tärkeimmäksi pikkulastenkin
tuntea: uskonnon tietoperäiset alkuperusteet. Koulua pidettiin
ahtaassa ullakkokamarissa, jossa hallitsi ja vallitsi ankarannäköinen
vanha mummo "Westmannin muori". Nurkasta, missä muori istui, hän
pelotti lapsia, kun eivät läksyjänsä osanneet, kopauttamalla pitkää
vapaa seinään heidän päittensä kohdalla, mutta itse lapsiin hän ei
koskenut. Tämmöisiin oloihin siirrettynä Janne-poika -- tällä nimellä
häntä lapsuudessaan nimitettiin -- ikävystyi aikojansa, ouoksui
elämätänsä ja -- lähti pois koulusta. Mutta ei auttanut, täytyi
palata ja perehtyä uusiin oloihin. Pian hän rupesi edistymäänkin ja
tottui säntilliseen huolenpitoon läksyistänsä. Kahdeksanvuotiaana
hän siten oli tutustunut sekä aapiskirjaan että raamatun historiaan,
mutta etenkin katkismukseen, jonka hän osasi ulkoa kannesta kanteen
raamatunlauseineen ja virsineen. Mitä hän kaikesta tästä todella
käsitti, siitä ei välitetty.
Koulunkäynti ei kuitenkaan ollut lapsuudeniloa hävittänyt, sillä
kirjailija Saara Wacklin kuvailee häntä kahdeksanvuotiaana
seuraavasti:
"Rohkeutta ja hillitsemätöntä vilkkautta loisti hänen suurista
sinisilmistään, ja ne välkkyivät lapsellisen veitikkamaisesti, kun
hänen pienet kepposensa ja aikeensa onnistuivat. Terveyden ruusut
hymyilivät avonaisilla kasvoilla, joita kähärä tukka ympäröitsi,
"kahvinruskea, kun vaan
oon kermaa hiukan siihen pannut.
"Sanalla sanoen hän oli mitä kauneimpia, reippaimpia ja vallattomimpia
poikia ja kaikkein suosikki."
Syystä siis Runeberg myöhemmin ylisti sitä ikää, jolloin "ajan
helmasta kukkina lapsutpäivänsä poimii".
3.
Mutta koitti aika jolloin poika oppi tuntemaan myöskin sitä mikä
erottaa ihmisiä toisistaan.
Hänellä oli setä tullinhoitajana Oulussa. Tämä oli mieltynyt
vilkkaaseen veljenpoikaansa ja tarjoutui, lapseton kuin oli, pitämään
huolta pojan kouluttamisesta. Vanhemmat suostuivatkin mielihyvällä
siihen, koska pojan joka tapauksessa täytyi lähteä toiseen
kaupunkiin, jos mieli jatkaa koulunkäyntiään, sillä Pietarsaaressa
ei ollut mitään korkeampaa koulua. Sitäpaitsi oli perhe lisääntynyt,
Jannelle oli syntynyt kolme sisarusta; mutta varoja oli vähänlaisesti.
Näin poika syksyllä vuonna 1812 tuli Ouluun ja pääsi sikäläisen
triviaalikoulun toiselle luokalle.
Mutta samalla hän oli myös siirtynyt aivan toisellaisiin oloihin.
Hänen setänsä oli joulunaattona 1809 mennyt toisen kerran naimisiin,
ja hänen rouvansa oli Oulun maaherran Carl Henrik Ehrenstolpen tytär.
Tämä maaherra, ensimäinen uuden hallituksen Ouluun määräämä, oli
kovin ylpeä asemastaan; juttu kertoo hänestä että kun hän käveli
Oulun kaduilla, niin piti kaikkien vastaantulijoiden paljastaa
päänsä, ja sitä varten kävi maaherran edellä lakeija, joka muistutti
kansaa tästä velvollisuudesta, ja sillä joka ei heti totellut
oli korvapuusti tiedossa. Tähän maaherran ylpeään käytökseen
oululaiset suuttuivat, niin että kun perustettiin seurusteluklubi,
maaherraa ei siihen kutsuttu. Vastaukseksi Ehrenstolpe kielsi
klubin kokoontumasta, ja siitä seurasi pitkät rettelöt, niin että
ainakin 1810 maaherran perhe ei seurustellut muitten kanssa kuin
lääninkamreerin ja tullinhoitajan.
Tosin emme tiedä eikö tullinhoitaja Runeberg sentään asettunut
toiselle kannalle tavallisiin ihmisiin nähden. Mutta varmaa on
että hänen rouvansa monella tavalla osottautui kuuluvansa kaikkein
hienoimpaan piiriin ja että hän antoi Jannenkin sitä kokea. Rouva,
hänen äitinsä maaherratar ja hänen sisarensa -- niitä oli kolme --
koettivat kaikki parastansa täyttääkseen niitä hirveitä aukkoja,
jotka he pian huomasivat Jannen sivistyksessä. Hän ei edes osannut
kumartaa hienon maailman vaatimusten mukaisesti, ja sentähden hänet
lähetettiin tanssikouluun. Mutta käytyänsä sitä kuusi viikkoa hän
kumarsi vielä hullummin ja sai lopettaa koulunsa. Samaten hänen
nimensä Janne oli hienoista naisista liian jokapäinen, ja hänestä
tuli siis nyt Ludvig, minkä nimen hän sittemmin sai pitää --
arvattavasti ainoa pysyvä tulos korkeasukuisten suosijattarien
ponnistuksista.
On hauska nähdä kuinka poika ikäänkuin vaistomaisesti tajusi
että täällä vaara uhkasi hänen omaa itseään, hänen suoraa
teeskentelemätöntä luontoaan. Mutta vielä hauskempaa on nähdä miten
hän ei ainoastaan "mahdottomuudellaan" puolustautunut, vaan teki
hyökkäyksiäkin vihollisen leiriin. Jos hän oli liian "sivistymätön"
kelvatakseen jalosukuisille tädeille, niin tädit sitävastoin olivat
hänestä liiaksi hienostuneita. Hän huomasi esimerkiksi että he
olivat hyvin herkkiä menemään tainnoksiin vähimmästäkin syystä --
tämä todisti siihen aikaan muka että nainen oli tuntehikas. No hyvä,
Ludvig kiipesi tuolille tahi pöydälle ja oli romahtavinaan sieltä
suinpäin lattialle. Aivan oikein: tädit pyörtyivät toinen toisensa
jälkeen, kuitenkin vaarinottaen että oli pehmeä tuoli, jonka syliin
kukin saattoi vaipua, ja että oli saapuvilla joku joka hajuvedellä
vähitellen herättäisi heidät. Tämäpä vasta oli pojasta hauskaa
katsella!
Mutta kumma kyllä: samaan aikaan kun sukulaiset pitivät häntä
aliluokkaan kuuluvana, katsottiin häntä toisella taholla ylhäisön
jäseneksi. Itse hän mielellään myöhemmin kertoi kuinka hän kerran
Oulussa oli kunnostanut itseään, jouduttuaan pahaan pulaan. Eräänä
päivänä -- hän oli silloin yhdeksän vuoden vanha -- käveli hän pitkin
Oulujoen rantaa, missä toisella puolella oli korkea aitaus. Hän
kohtasi silloin katupojan, joka oli häntä paljoa vanhempi ja joka
nuorasta talutti vihaista koiraa "koko kaupungin suurinta", jopa se
oli "suttakin pahempi". Sivuutettuaan Runebergin ja ehdittyään
kappaleen matkaa etemmäksi poika irrotti koiran ja usutti sen
herraspojan kimppuun. Mitä tehdä, kun pakeneminen oli mahdoton joen
ja aitauksen takia? Ei muuta neuvoa kuin katsoa vaaraa silmiin. Siis
Runeberg sieppasi tienpuolesta nyrkinkokoisen kiven, ja kun hirviö
tuli aivan lähelle häntä, sai se kiven semmoisella vauhdilla otsaansa,
että pyöri pökerryksissä muutamia kertoja ympäri ja sitten nolona
palasi taluttajansa luo. Sanaa ei kummaltakaan puolelta lausuttu,
mutta kuohuipa Ludvigin viha tuota roikaletta vastaan, joka käyttäytyi
niin kurjasti pienempäänsä kohtaan. Ja vielä vanhoilla päivillään
Runeberg tätä kertoessaan harmistui pojan käytöksestä. Sitävastoin
voimme olla varmat siitä ettei poikakaan, yhtä vähän kuin vanhus,
katsonut tätä tapahtumaa minkään säätyluokkien ristiriitaisuuden
merkiksi.
Sielunsa pohjasta Runeberg siis varmaan yhä edelleen oli vähäväkisten
puolella sortajia vastaan, kuuluivatpa sortajat sitten mihinkä
luokkaan hyvänsä. Mutta kuka tietää eikö hänen nuori sielunsa
olisi voinut taipua toiseen katsantotapaan, jos hän olisi jäänyt
kauemmaksi aikaa ylimyksellisten vaikutteiden alaiseksi. Vastaiselle
kansanmieliselle runoilijalle siis varmaan oli eduksi se, mikä
silloin pikemmin näytti suurelta onnettomuudelta: setä, jonka
"silmäteränä" hän oli ollut, kuoli 2 päivänä huhtikuuta 1815, ja
poika palasi kohta sen jälkeen kotiin. Ja epäiltävältä näytti saisiko
hän ensinkään jatkaa koulunkäyntiään; olihan hänen Oulussa ollessaan
perhe lisääntynyt vielä yhdellä lapsella.
Aluksi Ludvig siis jäi kuin jäikin kotiin, vaan alkupuolella vuotta
1815 hänet kumminkin saatiin Vaasan triviaalikouluun; mutta hän ei
päässytkään korkeammalle luokalle kuin toiselle, samalle jolla hän
Oulussa oli ollut. Siihen aikaan oltiin aina kaksi vuotta samalla
luokalla, ja poika olisikin päässyt kolmannelle, jos hän olisi
Oulussa suorittanut toisen luokan koko kurssin. Ihmetellä täytyykin
että hän lähetettiin kotiin kohta sedän kuoleman jälkeen, vaikka
tämä tapahtui vasta huhtikuussa. Oli miten oli, Vaasan koulua hän
täten tuli käymään kahdeksatta vuotta. Ja tämä aika oli hänen
kehitykselleen hyvinkin tärkeä.
Muutamat opettajat olivat sangen ankaria, jopa julmiakin;
pienimmästäkin väärästä vastauksesta saatiin kämmenille. Mutta
semmoisessa oppilaassa kuin Runebergissa, joka jo aikaisemmin
oli tottunut kouluvelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen,
tämmöinen ankaruus vaikutti vain että tarkkuus yhä enemmän juurtui.
Runeberg kirjottaa itse neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ollessaan
virsikomitean jäsenenä, että jos hän ulkonaisessa täsmällisyydessä
voittaa komitean muut jäsenet, niin on hänen siitä kiittäminen
erästä entistä opettajaansa (toisella luokalla) "nykyistä provasti
Sadelinia, joka sen ajan tapojen mukaisesti sydämen innosta patukalla
opetti minua olemaan virka-asioissa minuuttia laiminlyömättä.
Kauhu on jäänyt minuun, vaikk'en juuri tarvitse pelätä samanlaisia
kouraantuntuvia nuhteita nyt, kun ensi maaliskuussa tapaan hänet
Turussa... Varmaa on, että jos minulla ei ole silloin työni
valmiina, hän ainakin sydämessään ajattelee niitä sanoja, jotka
hän ennen muinoin sadat kerrat ääneen minulle lausui: mitä sinulla
nyt taas on ollut tehtävää, poika, kun olet täällä hutiloimassa?
Sanat itsessään eivät olleet niin vaaralliset, mutta sitä enemmän
niiden tahti, sillä se merkittiin aina pontevalla täsmällisyydellä
kämmenparkaani."
Jos opettajia kohtaan täytyi alistua ja olla ahkera, niin ei
toverienkaan parissa toimeentuleminen alussa näyttänyt helpolta.
Vanhemmat niistä ja varsinkin ylimmän luokan oppilaat, "rehtoristit",
harjottivat pienempiä kohtaan paljon mielivaltaisuutta ja sortoa,
n.s. pennalismia. Mutta tässä kohden Runeberg ei tahtonut alistua,
sillä tuo sorto loukkasi syvästi hänen tasa-arvoisuuden tuntoaan.
Olihan hän vapaa pohjalainen niinkuin kuka muu tahansa! Kun siis
kerran eräs pitkä rehtoristi aikoi kurittaa häntä jostakin muka
laiminlyödystä velvollisuudesta yläluokkalaisia kohtaan, niin
Runeberg hädässään otti koulun ovenavaimen, joka oli suuri kuin
kirkonavain, ja linkosi sen tuon pitkän hyökkääjän otsaan, sillä
seurauksella että tämä pyörtyi. Siis, niinkuin näemme, jotakin
samantapaista kuin se, mitä hän jo Oulussa oli tehnyt. Vieläpä hän
uhkasi iskeä puukollaan sitä joka ei jättäisi häntä rauhaan.
Samallaista mielenpikaisuutta Runeberg myöhemminkin useat kerrat
osotti. Se näyttää ensi katsannolta kummalliselta, kun perussävy
hänen luonteessaan kumminkin oli tyyni hyväntahtoisuus toisia
kohtaan. Mutta jos ottaa huomioon että tuohon pikaisuuteen yhtyy
pikaneuvoisuuskin, niin olisi taipuvainen otaksumaan että tämä
ominaisuus on perinnäistä. Olihan hänen isänsä merimies, ja
merielämä vaatii tyyntä kestävyyttä, mutta myöskin välistä pikaista
tointa. Ja Runeberg onkin kertomuksessa Salakuljettaja suurella
myötätuntoisuudella kuvaillut vanhan merikarhun pikaneuvoisuutta.
Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Runebergin kerrotaan
pikaisesti suuttuneen, huomaamme että suuttumuksen syynä on joku
hänen mielestään kehno teko ja varsinkin väkevämmän osottama
vääryys tahi sorto heikompaansa kohtaan. Niin oli laita äsken
kerrotussa tapauksessakin, ja samaten tiedetään että Runebergin
mieli joutui kuohuksiin kun hän vain kuuli jonkun opettajan liian
kovasti rankaisevan pientä oppilasta -- ja sitä hänen täytyi joka
päivä kuulla, sillä koulun kaikki luokat lukivat samassa isossa
salissa, niinkuin kuvataan Tulipalossakin. -- Samoin Runeberg,
ehdittyänsä itse ylimmille luokille, koetti yksissä neuvoin muutamien
samanmielisten toverien kanssa lieventää pennalismia.
Tätä asiaa hän sitä paremmin saattoi harrastaa, kun hänellä oli
tavallansa johtava asema. Ahkeruudellaan ja tarkkuudellaan hän jo
toisella luokalla pääsi ensimäiseksi, "primukseksi", ja sama asema
oli hänellä muillakin luokilla ollessaan. Hän siis kauan aikaa oli
luokkansa, ja ylimmällä luokalla ollessaan koko koulun edustajana
niissä tapauksissa, jolloin toverikunnan ja opettajien mielipiteet
joutuivat vastakkain, mikä siihen aikaan varmaan usein tapahtui. Ja
luultavaa on että hänen silloin useammankin kerran täytyi panna oma
personansa alttiiksi, niinkuin kenraali Tulipalossa tekee, vaikka
toivottavasti paremmalla menestyksellä. Sillä ainakin ylimmällä
luokalla hän oli päässyt rehtorin erityiseen suosioon, vaikka hän
uskalsi tehdä kaikenlaisia kepposia itse herra rehtorillekin; niin
hän esim. kesytti hiiren ja antoi sen juoksennella opettajan eteen
j.m.s. Mutta rehtorilla olikin paljoa leppeämpi luonne kuin muilla
opettajilla.
Miten Runeberg taas tiesi pitää toverikunnan puolta opettajia
vastaan, kun nämä poikkesivat siitä mikä hänestä oli oikein, se näkyy
seuraavasta tapahtumasta.
Kun Runeberg oli koko koulun primuksena, niin neljännen luokan
opettaja, konrehtori, kerran kahden kesken kehotti häntä pitämään
silmällä toverien käytöstä sekä koulussa että muualla, ja jos jotakin
merkillisempää tapahtuisi, niin pitäisi hänen siitä antaa tieto
konrehtorille. Pojalla oli heti vastaus valmiina:
-- Voidakseni noudattaa herra konrehtorin kehotusta täytyy minun
ensin antaa tovereilleni siitä tieto.
-- Saat mennä, vastasi konrehtori, eikä tuosta vakoilemisesta
tietysti tullut mitään.
Mutta vaikka Runebergilla täten oli edustava asema, niin ei siitä
syntynyt mitään paremmuuden tunnetta muita tovereita kohtaan. Sillä
hän oli koko ajan vaarassa menettää tämän asemansa, kun hänen
vierustoverinsa Ahlstubbe oli teräväpäinen ja oppi läksynsä paljoa
helpommin kuin hän. Mutta Runeberg päätti itsekseen ettei hän
pääsisi astumaan tuota yhtä askelta hänen ohitsensa, ja sitkeällä
ahkeruudellaan hän puolusti asemaansa. Eikä Runebergillä muutenkaan
ollut epäämätöntä päällikkyyttä toverikunnassa. Kerrotaan että
mielipiteet nuorison keskuudessa olivat jakaantuneet kahtia: siinä
oli vanhoillisia ja vapaamielisiä -- mihin kysymyksiin nähden, sitä
ei tiedetä. Jälkimmäisen ryhmän luonnollinen johtaja Runeberg kyllä
oli, mutta vastustustakin hän sentään sai kokea.
Näemme siis kuinka Runeberg nuoruudessaan yhä selvemmin kehittyi
edustamaan sitä pientä yhteiskuntaa, jossa hän eli, sen siveellisiä
käsitteitä, ja ennen kaikkea sen yhteis- ja yhdenvertaisuuden tuntoa.
Mutta tämä edustaminen tapahtui siten ettei hän tuntuvasti
eronnut vertaisistansa eikä kohonnut heidän yläpuolelleen. Ja
edustaessaan tätä pientä yhteiskuntaa hän samalla edusti ja puolusti
yleisinhimillisiä pyrintöjä, etenkin heikon oikeuksia väkevämpäänsä
kohtaan.
Mutta tätä tehdessään hän samalla kehittää yksilöllistä luonnettaan,
hänellä on omat selvästi esiintyvät luonteenpiirteensä, hän on
Runeberg, eikä mikä koulupoika hyvänsä.
4.
Samallaiseen tulokseen johti häntä elämä koulun ulkopuolella.
Tavoiltaan hän ei millään muotoa eroa kumppaneistaan. Hän asuu
yhdessä muutamien muitten koululaisten kanssa, eläen suureksi osaksi
niistä ruokavaroista, joita kukin oli kodistansa tuonut mukanaan:
palvattua lihaa, perunoita ja suolakalaa. Herkkuna pidetään sitä
ohraryynipuuroa, jota heidän talouttaan hoitava eukko, "Dahlströmin
musteri" kaksi kertaa viikossa pojille keittää, ja välitunneilla
Runeberg, kun asutaan likellä koulua, pistäytyy kotiin ja pyytää
musteria kellarista noutamaan panemaansa oivallista kaljaa. Kun
sitten musteri palaa kellarista, täysi kaljakauha kädessä, niin poika
ottaa pientä solakkaa eukkoa vyötäisistä ja lykkää hänet koulun
portaille asti, jossa kauha sitten riemuiten tyhjennetään. Ja silloin
poika ehkä vielä kerran, niinkuin usein ennen, saa kuulla eukon
mielilauseen hänestä: "onpa hänellä kyllä älyä, mutta hän ei tahdo
sitä käyttää".
Muitakin kujeita eukkoa kohtaan syntyy ehtimiseen poikien
kekseliäissä aivoissa; mutta rakas oli musteri sentään kaikille. Ja
kun pojat lähtivät Vaasasta pois, niin annettiin hänelle muistoksi
ja kiitollisuuden osotteeksi kultasormus. Mutta oliko se oikeata
kultaa? Tuskin luultavaa, kun pojat niin usein muuten olivat häntä
petkuttaneet. Täytyi kysyä kaupungin kaikilta kultasepiltä, mutta
kun ne todistivat että sormus todellakin oli kullasta tehty, niin
musterin ilo tuli sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän oli poikia
epäillyt.
Muissakin kohdin Runeberg on toveri toverien joukossa. Yleinen
mielipide vaatii että kelpo koululaisen tulee pureskella mälliä,
vaikka se on kuin onkin koulussa kielletty. Runeberg niinkuin muut
oppii sen, ja opetusta varten on kehittynyt varsin perusteellinen
menettelykin: alotetaan pitämällä veskunaa suussa, kastetaan sitten
mälli veskunaliemeen j.n.e., kunnes vihdoin on totuttu oikeaan
mälliin. Samaten, kun pilkkaan sylkeminen on mieliurheiluna koulussa,
niin Runebergkin sitä oppii, vieläpä saavuttaa siinä mestaruudenkin
ja harjottaa tätä jaloa urheilua toisinaan tunneilla.
Mutta toiselta puolen hän koulun ulkopuolellakin on valmis
puolustamaan heikomman oikeutta. Asuen varakkaan porvarin talossa
hän kerran näkee talonisännän palvelijoitten pihalla lajittelevan
perunoita, erottaen mädänneet tuoreista.
-- Mihin niitä käytetään? kysyy hän, osottaen mädänneitä.
-- Ne myydään köyhille, on vastaus.
Vai köyhille! Miksei niitä voi käyttää toisellakin tapaa? Tuleehan
siellä juuri talonisäntä juhlavaatteissaan mennäksensä hautajaisiin.
Silmänräpäyksessä poika on siepannut muutamia mädänneitä perunoita
ja pommittelee niillä itse herra mestaria. Tarkka silmä, tarkka käsi
juhlapuku on pilattu, hautajaisiin menosta ei tule mitään. Mutta
jälestäpäin poika pelästyy ja pakenee kaupungille, palataksensa vasta
pimeän tultua.
Samalla tapaa hän kerran uskalsi lumipalloilla ahdistaa kaupunkiin
sijotetun venäläisen rykmentin rumpumajuria -- muuten Runebergin
mielestä kelpo mies, mutta liian ylpeä komeasta vartalostaan.
Hyökkäys häntä vastaan oli vähällä päättyä turmiollisesti pojalle,
kun rumpumajuri rupesi ajamaan häntä takaa; mutta poika pääsi pakoon
ahtaasta solasta kahden rakennuksen väliin, mistä paksu vihollinen ei
mahtunut pujahtamaan niinkuin hän.
Jo nuorena siis Runeberg ahdistaa ei ainoastaan itsekkäisyyttä vaan
itserakkauttakin.
Vihamielisyys ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan saanut pysyväisempää
jalansijaa hänen sielussaan. Pikemmin hän yhä edelleen nautti niitä
vaatimattomia iloja joita elämä hänelle tarjosi.
Varsinkin hän nyt niinkuin ennen viihtyi luonnossa. Lukukausinakin
sinne pyrittiin milloin vain voitiin, ja tavallisten juoksuleikkien
ja sotaharjotusten ohessa harrastettiin ahkerasti linnunpyyntiä.
Tässäkin urheilussa Runeberg vähitellen kehittyi mestariksi. Mutta
pääasia ei hänelle ollut mitä saatiin, vaan kuinka saalis saatiin.
Kun osasi lintuun luodilla tahi hauleilla, niin koetti osata siihen
kivenheitännällä, ja kun oli tottunut pyytämään jotakin lintulajia
paulalla, niin koetti yllättää sitä paljaalla kädellä. Välistä kun
oli vihdoin onnistunut hyvin vaikeassa tämänlaatuisessa tehtävässä,
hän iloisena siitä kohta antoi saadulle linnulle vapauden takaisin.
Vaan ei siinä kyllin. Usein hän otti huostaansa orvoksi jääneitä
linnunpoikia, hoidellen niitä mitä hellimmin; välistä hän nousi
keskellä yötä antaaksensa suojateilleen ruokaa. Toisiakin eläimiä hän
kesytti ja piteli niitä aina hellästi.
Näemme siis että hän osotti samaa hyväntahtoisuutta eläimiä kuin
ihmisiä kohtaan, ja turvan hankkiminen heikoille oli hänelle tässäkin
kohden pyhänä velvollisuutena. Siten heräsi ja kehittyi hänessä
vähitellen tunne koko luomakunnan yhteenkuuluvaisuudesta; kaikki
luodut ansaitsevat osakseen samaa rakkautta.
Ja kun hän välistä seisoo tuntikausia liikkumatonna, kärsivällisesti
odottaen sitä silmänräpäystä jolloin saattaa äkkiä heittää ansan
linnun kaulaan, niin ilmenee tässä vielä selvemmin se piirre jota
olemme otaksuneet perinnäiseksi. Mutta väijyen tällä tapaa lintuja
tai muita otuksia on hänellä samalla oivallinen tilaisuus ottaa
tarkasti vaarin pienimmätkin vivahdukset luonnon elämässä.
Ihmiselämäänkin katsoen voimme huomata samallaista halua tarkkaan
tutkimiseen. Useat hänen kujeensa tarkottavat saattaa ihmisen
semmoiseen tilaan, jossa hän osottaa jotakin omituista luonteen
puolta. Seuraava juttu on siinä kohden hyvin kuvaava.
Käydessään muutamien koulutoveriensa luona Runeberg usein tapasi
erään nahkurin, nimeltään Grönstrand, joka jo oli vanhanpuoleinen,
ja joka ei koskaan väsynyt kertomasta kuinka hän ennen muinoin
kisällivaelluksillaan oli Potsdamissa nähnyt Fredrik Suuren
katsastelevan neljääkymmentätuhatta miestä yhtaikaa. Sama mies
oli hyvin halukas koettelemaan voimiansa painiskelussa ja kävi
Runeberginkin kimppuun sekä voitti hänet alussa. Mutta kun
Runeberg oli vahvemmaksi varttunut, niin hän yhä useammin sai ukon
kumoon. Korvataksensa tappiotaan ukko silloin aina maassa maaten
ärjäsi: oletko nähnyt Fredrik Suurta, sinä tuhannen pentele? Poika
puolestansa, kun oli saanut vastustajansa tähän, piti voittoansa
täydellisenä ja auttoi ukkoa pääsemään taas jaloilleen.
Tämä Runebergin halu tutkia ihmisten omituisuuksia oli nähtävästi
syynä siihen että hän kerran kun näyteltiin seuranäytelmää Vaasassa
onnistui erittäin hyvin räätälin osassa, jonka esittämisessä hän
herätti katsojain makeata naurua lisäämällä osaan omia keksimiään
hullunkurisia kohtia. Tämä hänen onnistumisensa oli katsojille
varmaan sitä odottamattomampaa, kun hän muuten suuremmissa seuroissa
oli ujo ja vierastava. Varsinkin kaikki sievisteleminen oli hänelle
yhä edelleen vastenmielistä, ja hän joutuikin välistä pahaan pulaan,
kun vaadittiin "hienoa" esiintymistä.
Seitsemäntoistavuotiaana hän oleskeli kesällä kotona, ja eräänä
päivänä oli hän kalastusmatkalta palannut kovin nälkäisenä.
Ruokasalissa hän paraikaa valmisti itsellensä aimo voileipää, kun
tuli sanoma että vieraita oli saapunut, vieläpä niin kaukaa kuin
Turusta: isän serkun, kamreeri Tengströmin rouva ja hänen tyttärensä
Fredrika, joka oli oleskellut vuoden päivät Pietarsaaren tienoilla.
Nuorukainen tahtoi paeta, sillä hän oli paljain jaloin eikä hänen
kalastuspukunsa ollut juuri hienointa laatua. Mutta päästäkseen
vierashuoneeseen täytyi tulijoiden mennä ruokasalin kautta, eikä
siitä ollut pääsöä toiseen huoneeseen. Runeberg meni oven taakse
piiloon, mutta unhotti että hänen paljaat jalkansa siten tulivat
näkyviin oven alta. Täytyi siis tulla sievästi tervehtimään, mutta
luultavasti hän sitten niin pian kuin mahdollista vetäytyi pois hänen
mielestään liian hienosta seurasta. Tuosta silloin neljäntoista
vuotiaasta tytöstä tuli sittemmin hänen vaimonsa.
Mutta siihen aikaan hallitsi hänen sydämessään toinen Fredrika,
Vaasan kappalaisen ja sittemmin Kruunupyyn kirkkoherran Juveliusen
tytär, häntä neljä kuukautta vanhempi. Hän oli solakka, pitkä ja
sinisilmä tyttö, hyvin tuntehikas ja runollinenkin, ja hänelle omisti
Runeberg muutamia varhaisimpia runojaan.
Mutta ennenkuin niistä lähemmin puhumme tulee meidän kääntää
huomiomme niihin vaikutteihin, joista Runebergin runollisten
taipumusten aikaisin kehitys on riippunut.
5.
On jo mainittu että isä ja äiti molemmat harrastivat kirjallisuutta.
Isä lauloi pojalle Franzénin lauluja, joita Runeberg siis oppi
tuntemaan jo ennenkuin hän tiesikään Franzénin olevan niiden tekijän.
Äiti taas oli nuorena tyttönä tutustunut runoilija Choræuseen, joka
jonkun ajan oli kotiopettajana Pietarsaaressa. Ja kun Choræusen
kootut runoelmat ilmestyivät 1815, niin hän ahkerasti niitä luki ja
lauloi.
Vaasassa Runeberg samaten kohtasi runollisia harrastuksia niissä
perheissä missä hän enimmiten liikkui, isänsä serkun, kirkkoherra
Tengströmin ja erään kauppias Granbergin. Ja todellakin kummalliselta
kuuluu tieto siitä että samat koulupojat, joiden mieliurheiluna
oli mällien pureskeleminen ja pilkkaan sylkeminen, säännöllisesti
kokoontuivat laulaaksensa Bellmanin lauluja ja lukeaksensa Leopoldin,
Kellgrenin ja Lidnerin teoksia. Mutta asia on helppo selittää: olihan
koko aikakausi samallaista runollista harrastusta täynnä.
Kustaa III:nnen aika oli Ruotsin valtakunnalle ollut runouden
kukoistusaika. Kuningas oli osottanut kirjallisuudelle mitä
lämpimintä suosiota, ja yleisö oli laajoissa piireissä alkanut
innostua runouteen. "Nerokuninkaan" kuoltua olot tosin monessa
kohden tulivat runoudelle paljoa epäsuotuisemmiksi, ja mainioimmat
runoilijat, Bellman, Kellgren, Lidner, seurasivat jo ennen pitkää
kuningastaan hautaan. Mutta olihan jäljellä ainakin kaksi suurta
neroa, rouva Lenngren ja Franzén, ja nämä edustivat runouden laatua,
joka oli omiansa leviämään mitä laajimpiin piireihin. Puhdas
siveellinen henki vallitsi heidän runoissaan, aiheet olivat usein
otetut semmoisista elämänpiireistä, joita jokainen tunsi, esitystapa
oli luontevaa ja korutonta, mutta nerokasta ja tunteellista. Saatamme
sanoa että tämä runous oli etupäässä keskisäädyn runoutta, ja
Choræuskin edusti aivan samallaista suuntaa.
Tähän tuli lisäksi, että ajan yleinen luonne ikäänkuin ajoi ihmiset
runouden helmaan. Kustaa IV Adolfin hallitus oli ahdasmielinen,
ja yhä enemmän supistettiin julkisen keskustelun vapautta. Ulkona
Europassa oli tapahtunut Ranskan vallankumous kauhutöineen ja
suurine mullistuksineen. Mielet pelästyivät; ne toiveet, joilla
moni valistunut oli alussa tervehtinyt vallankumousta, näyttivät
pettäneen, ja tämä pettymyksen tunne vaikutti runouteenkin, varsinkin
niin että ylistettiin hetken nautintoa, jossa voitiin unhottaa ajan
kauhut ja ilkityöt. Niin syntyi joukko seuralauluja, joita laulettiin
varsinkin päivällispöydässä. Mutta samaan suuntaan vaikuttivat
nekin runoelmat, joissa rauhallista, sopusointuista kotielämää
ylistettiin. Ja tämän lajisia runoelmia sepitettiin ja sävellettiin
hyvin ahkerasti: ilmestyipä muun muassa laajoja mutta helppohintaisia
kokoelmia sävellettyjä lauluja, jotka täten musiikin siivillä
levisivät ympäri valtakuntaa.
Nämä runolliset harrastukset pysyivät elinvoimaisina vielä senjälkeen
kun Suomi oli eronnut Ruotsista. Ajan tapahtumat olivat usein niin
odottamattomia, ettei alussa edes voitu varmuudella tietää, tuliko
ero olemaan pysyväinen. Ensimäisenä vuosikymmenenä eron jälkeen
oli sentähden henkinen elämä maassamme ikäänkuin horroksissa; ei
ilmestynyt yhtään kirjaa joka olisi näyttänyt yleisiä harrastuksia
olevan olemassa, ja maan ainoa sanomalehti oli virallinen.
Napoleonin kukistumisen jälkeen taas vallitsi koko Europassa ankara
taantumus; valtiaat käsittelivät kansojansa kuin holhonalaisia
lapsia -- kuinka olisi sitten Suomessa voinut syntyä vilkkaampaa
yhteiskunnallista harrastusta?
Niin jäi kuin jäikin runouden ala ainoaksi, jolla aatteelliset
pyrinnöt saattoivat pysyä vireillä. Mutta merkillistä kyllä tälläkin
alalla elettiin yhä edelleen vanhoilla säästöillä. Franzén julkaisi
1810 runokokoelman, ennenkuin hän muutti Ruotsiin, ja näyttää
siltä kuin olisivat useimmat pitäneet tätä kokoelmaa runouden alan
rajapyykkinä. Ruotsissa alkoi kyllä 1809 vuoden jälkeen versoa
uusi runous, joka monessa kohden suuresti erosi vanhasta, mutta
siitä näyttää Suomen ruotsia puhuva sivistynyt sääty hyvin vähän
välittäneen. Runeberg kertoo itse että hän vasta yliopistoon
tultuaan oppi tuntemaan tätä uutta suuntaa, eikä ole olemassa mitään
merkkiä siitä että hänen muistinsa olisi tässä kohden pettänyt.
Päinvastoin: vielä samana vuonna jolloin hän tuli ylioppilaaksi,
1822, hän itse sepitti runon Kaitselmuksesta, joka runo käy aivan
siihen vanhaan suuntaan, jota uudistajat Ruotsissa olivat jo enemmän
kuin vuosikymmenen aikaa tarmonsa takaa alentaneet ja pilkanneet.
Runomittakin on aleksandriinisäe, josta Runeberg itse kymmenen vuotta
myöhemmin lausui ehdottomasti hylkäävän tuomion.
Kun siis on selvää että Runeberg on käynyt tuon vanhan suunnan
koulua, niin kysykäämme mitä hän on saattanut siitä oppia.
Ensiksi, mitä muotoon tuli, tarkkuutta ja selvyyttä lausumistavassa.
Runeberg itse kehuu myöhemmin kirjotuksessa rouva Lenngrenista
vanhaa suuntaa juuri tästä ja huomauttaa kuinka tämän suunnan ja
vanhan klassillisen ajan hengen välillä on tässä kohden olemassa
suuri yhtäläisyys. Ja varmana voimme pitää että hänen isänsä asettui
juuri tälle kannalle, kun hän, niinkuin kerrotaan, tarkasti pojan
ensimäisiä runokokeita ja muistutti niissä esiintyvistä virheistä.
Mutta vielä tärkeämpää oli että Runeberg noissa vanhan suunnan
teoksissa kohtasi aaterakenteen, joka soveltui hyvin yhteen hänen
omien taipumustensa kanssa.
Kahdeksannentoista vuosisadan runoilijat ja aatteenmiehet yleensä
jakaantuivat kahteen suureen ryhmään, joilla kuitenkin oli paljon
yhteistä keskenänsä. Toinen ryhmä oli niin sanotun valistusfilosofian
miehet. Nämä harrastivat etupäässä järkiperäistä mietiskelyä:
"terveen järjen" kannalta he arvostelivat ympäröiviä oloja ja
edellisiltä sukupolvilta saatuja periaatteita, ja sitä mitä terve
järki ei hyväksynyt, katsoivat he ennakkoluulojen tahi ilkeyden
ja vallanhimon synnyttämäksi epäkohdaksi. Ranskalainen kirjottaja
Voltaire oli tämän aatesuunnan lipunkantaja, ja hänen oppilaitaan ja
hartaita ihailijoitaan olivat Ruotsissa Kellgren ja Leopold.
Toisen ryhmän profeetta oli taas ranskalainen Rousseau, joka
etupäässä ylisti tunnetta ja luontoa. Mitä likempänä luontoa ihminen
oli, sitä paremmaksi häntä katsottiin; sivistys taas oli monessa
kohden vienyt ihmisiä harhaan. Tätä suuntaa edustaa Ruotsissa muitten
muassa Lidner.
Mutta vaikka lähtökohdat olivat erilaisia, niin tultiin muutamissa
kohden samallaisiin tuloksiin. Järki kiinnittää yleensä huomionsa
esineitten yhtäläisyyksiin; kun ajattelemme, niin muodostamme
käsitteitä, ja käsitteen muodostamisessa jätetään lukuunottamatta
joukko eroavaisuuksia esineitten välillä. Jos nyt järki siis esim.
käyttää käsitettä _ihminen_, niin tämä merkitsee ettei oteta lukuun
eri ihmisten eroavaisuuksia säätyyn, kansallisuuteen, uskontoon
y.m.s. katsoen. Täten on selitettävissä, että valistusfilosofia yhä
enemmän ja enemmän rupesi halveksimaan semmoisia eroavaisuuksia, piti
niitä vain haitallisina terveen järjen valtaan pääsemiselle.
Mutta luontoa ihaellen voidaan helposti tulla aivan samaan
päätökseen. Nuo eroavaisuudet ovat sivistyksen synnyttämiä, luontoa
lähemmin elävillä niitä ei ole. Tältäkin kannalta siis voitiin vetää
se johtopäätös, ettei semmoisia eroavaisuuksia pitäisi oleman. Ja
tunne julisti yhteydessä tämän käsityksen kanssa kaikki ihmiset
veljiksi, samoinkuin järki katsoi kaikki tasa-arvoisiksi. Molemmista
lähtökohdista oli siis luonnollista vaatia kaikille ihmisille
vapautta.
Täten oli näitten mahtavien aatevirtausten tuloksena suuren
vallankumouksen ohjelma: vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.
6.
Siitä mitä ennen on sanottu Runebergin luonteenlaadusta ja
kokemuksista johtuu luonnollisesti että hän oli valmis kannattamaan
tätä ohjelmaa, milloin se kohtasi häntä runoudessa. Mutta yhtä
luonnollista on, ettei tämä ohjelma hänelle esiintynyt valtiollisena
vaatimuksena, ensiksi koska silloin ei ollut valtiollisia
harrastuksia Suomessa, toiseksi koska ne yhteiskunnalliset olot,
joissa hän eli, eivät aiheuttaneet mitään vapauden vaatimuksia;
olihan Franzénkin 1795 Parisissa ollessaan laulanut, että
ranskalaisten etsimä vapaus oli Pohjoismaiden asukkaille vanha
tuttu: hän tarkotti tietysti personallista vapautta. -- Sen sijaan
Runeberg, niinkuin olemme nähneet, harrasti tasa-arvoisuutta ja
veljeyttä, varsinkin jälkimmäistä, ja veljeyttä etenkin Lidner
ylisti. "Spastaran kuolemassa" hän sanoo varsinkin jokaista
onnetonta, "viheliäistä", veljekseen, eläköön tuo veli sitten
Novaja Semljan tuntureilla tai Ceylonin kuumissa laaksoissa. Ja
kuullessaan onnettoman kohtalosta hän "kyyneleillä suorittaa sen
velan, joka tulee maksaa kaikkien äidille, luonnolle". -- Mutta
tiedetään että Runeberg vielä nuorena ylioppilaana suuresti ihaili
Lidneriä ja etenkin Spastaran kuolemaa, jota hän mielellään ja
innokkaasti lausui, kun vain sai kuulijoita. Ja samasta runosta on
Kaitselmuksessa niin selviä jälkiä, että vertailu ikäänkuin itsestään
tarjoutuu.
Lidner oli kuvaillut kuinka viaton Spastara oli kuollut, kun hän
maanjäristyksessä koetti pelastaa lapsensa. Sen johdosta runoilija
nostaa kysymyksen, oliko oikeudellista että Jumala siten antoi
viattoman kuolla, kun niin moni "tiranni", niin moni "tiikerisydän"
saa rankaisematta rehennellä ja tehdä lähimmäisiänsä onnettomiksi.
Runeberg ottaa runonsa lähtökohdaksi samallaisen kysymyksen. Hän
tunnustaa että Jumalan olennon jälkiä näkyy kaikkialla luonnossa,
mutta mitä on Jumala meille? "Oletko sinä se tiranni, joka
tiikerisydämisenä käsket ihmisen repiä sydämen veljensä rinnasta,
jollei tämä tunne sinua?" Silloin "murjo tämä rinta, sillä se kiroo
sinut, siinä asuu tunne, joka vastustaa semmoista käskyä".
Ei, semmoinen ei Jumala ole, hän on oikeudellinen isä kaikille. Hän
kurittaa, kun sitä tarvitaan, mutta ei pyydä parempaa kuin heittää
vitsan pois ja jälleen suudella lastaan. Totta on: "olen joskus
nähnyt myrskyn, raesateen tuhoavan viljaa, jota peltomiehen hiki oli
kastellut ja jota hänen käsiensä olisi pitänyt saada korjata. Mutta
tunteeko se olevansa onnellinen, joka näkee paljasta onnea? Ja eikö
kahdenkertaisesti lumoava ole vainio, jolle, talvisen lumen sulettua,
kevään kauneus antaa värinsä?"
Jumala on siis aina hyvä ja viisas, ja se kuolevainen on harhaan
joutunut, joka tästä armaasta isästä tekee tirannin, ja joka sanoo
pakana-veljelleen: sinä joudut ikuiseen onnettomuuteen, sillä sinä et
usko niinkuin minä uskon. Seis! muista Titusen sielua ja Deciusten
lujuutta; heissä oli avuja, joita Luojankin täytyy ihaella. He
eivät tunteneet häntä, eivätkä toivoneet palkkaa; kuinka puhdas
oli heidän hyveensä, kuinka kaunis heidän toimintansa! Jos heidät
olisikin tuomittu ikuiseen piinaan, niin olisi heidän lohdutuksenaan
heidän sydämensä: hornan kuilussa heillä olisi taivas rinnassaan.
Mutta Jumala... voisiko hän, kaikkein hyveiden lähde, kaiken hyvän
alkuperä, antaa heidän kärsiä; mitä hän voi mieluisemmin nähdä kuin
kaikkein lastensa onnea?
"Niin, veljet, kuulkaamme siis järjen ääntä ja tuntekaamme sitä
isällistä Jumalaa, joka taivaan suojassa avaa sylinsä yhtä lempeänä
pakanalliselle kuin kristitylle hyveenystävälle!"
Semmoinen on tämän merkillisen nuoruuden runon pääsisällys. Helppo
on huomata että tällöin jo itää aatteita, joita Runeberg sittemmin,
osaksi paljoa myöhemmin, runollisina kuvina esittää. Runo viittaa
näetten jo sekä Saarijärven Paavoon että Krysantoseen. Mutta samalla
näemme yhtä helposti että runoilija tarkasti astuu sekä Lidnerin
että valistuksenharrastajain jälkiä, perien heiltä suvaitsevaisuuden
suuren aatteen ja koristaen runonsa, niinkuin he olivat tehneet,
roomalaisten hyveenesimerkkien nimillä. Eikä hän vetoa yksistään
järkeen, eikä yksistään tunteeseen, molemmat ne hänelle julistavat
samaa oppia hyvästä isästä.
Tässä kohden hän taas lähenee Franzénia. Franzén oli hänkin ollut
samojen opettajain oppilaana, ja hänkin oli nuoruutensa runoudessa
astunut Lidnerin jälkiä. Mutta hän oli ollut muidenkin vaikutteiden
alaisena ja jo varhain löytänyt oman alansa. Ja siten oli hän
osannut luoda runollisia kuvia, jotka eivät olleet ainoastaan
aatteellisia, vaan ihanteellisiakin. Se on: nämä kuvat osottivat
lukijalle todellisuutta semmoisena kuin se oli, mutta niin että
ylevä aatteellinen katsantotapa kuultaa näitten kuvien läpi. Ja
tässä katsantotavassa voidaan huomata ihmeteltävä järjen ja tunteen
sopusuhtainen yhdyntä.
Suoranaisimmin tämä Franzénin katsantotapa ilmenee semmoisissa
runoissa kuin "Ihmisen kasvot". "Ajan kuudes päivä" koitti,
luomistyö oli muuten täytetty,
korkein kauneus vain puuttui
luonnossa, kun vielä puuttui
kruunu luomisen,
kunnes kasvot kauniit hohti,
silmä kirkas päivää kohti
aukes ihmisen.
Ihmisen kasvoissa heijastuu ikuinen kauneus, ne jotka huutavat ettei
luomisessa ole mitään sielua, ne astukoot vain lähteen reunalle,
katselkoot kuvaansa vedestä. Muuta ei tarvita: aatteellisuutta
nähdään, eikä todisteta.
Että Runeberg on itselleen omistanut saman ihanteellisen
katsantotavan, näkee selvästi hänen runoelmastaan Naisen luominen,
jonka hän luultavasti kirjoitti vähän jälkeen Kaitselmusta.
Tämä runo on ikäänkuin jatkoa Ihmisen kasvoihin. Tässäkin puhutaan
"ajan kuudennesta päivästä", mutta se on jo kulunut, ihminen on
luotu. Vaan hän on vieras luontokappalten joukossa, sillä ei ole
ketään joka hänen kanssaan katsoisi taivaaseen ja Jumalaan. Silloin
hän lähettää rukoilevan huokauksen Luojalle. Antaen sille elonkipinän
ja ihmismuodon, Herra loi naisen, näki tekonsa ja näki että kaikki
oli sangen hyvää.
Tämä nuoren runoilijan ajatus on sekin merkillinen. Ihminen ei
Jumalaa palvellenkaan voi olla onnellinen, jos hän on yksin. Ja
toiselta puolen: se tunne, joka yhdistää miehen ja naisen, se on jo
tässä ylevämpää laatua: rakkaus on alusta pitäen yhteistä Jumalan
palvelemista. Nämäkin aatteet esiintyvät myöhemmin, niinkuin vastedes
saamme nähdä, Runebergin runoudessa, mutta silloin syventyneinä ja
kirkastuneina.
Näemme siis kuinka jo Runebergin ihan ensimäisissä runoelmissa
taipumus yleisinhimilliseen katsantotapaan selvästi ilmaantuu.
Mutta samassa voimme huomata että hänen lausumansa aatteet ovat
lähteneet personallisesta tarpeesta. Runossa Kaitselmuksesta hän
kääntyy "veljiensä" puoleen, kehottaen heitä yhtymään hänen
katsantotapaansa. On hyvinkin luultavaa että äsken mainittu
erimielisyys Vaasan koululaisten välillä koski juuri kysymyksiä
semmoisia kuin pakanain autuutta, ja että siis Runeberg tässä
esiintyy "vapaamielisten" äänenkannattajana.
Naisen luomisen taas hän lopettaa seuraavasti:
"Taivaan ihme, nainen, sinä teet koko maan kukkatarhaksi
surumieliselle miehelle. Sinun katseessasi kirkastuu toivon taivas,
kun hän kärsii, kohtalon salamat eivät osaa hänen sydämeensä, kun se
sykkii sinun sydäntäsi vasten.
"Hyvä henki, pelkkien tunteiden luoma, sinä saat miehen innostumaan
hyveeseen ja totuuteen, kun hän villiytyneenä kuulee vain intohimon
kuumaa tulikieltä. Ja alituisesti koettaen löytää lääkkeitä toisen
haavoille, näet hellän elämäsi kuluvan ainoana kyyneleenä."
Näissä viimeksi mainituissa ajatuksissa ei ole enää paljo mitään
Franzénilaista. Nainen esiintyy kyllä Franzénillekin puhtauden
vartiana intohimoja vastaan, mutta luonteensa mukaisesti Franzén
esim. ylioppilaslaulussaan laulaa siitä kuinka vastaisen viattoman
puolison uneksittu kuva voi varjella nuorukaisen tulista tunnetta,
niin ettei hän menetä nuoruuden ruusuja poskiltaan. Runebergille
taas esiintyy nuorukainen jo intohimon vallottamana. Ja että hän
tässäkin nähtävästi puhuu omasta kokemuksestaan, selvenee Fredrika
Juveliuselle omistetuista runoista, joista myöhemmin tulee puhetta.
Mutta näissä runoissa edustettujen virtauksien rinnalla esiintyy
vielä yksi ja näennäisesti niille vastakkainen, mutta sekin nojautuen
vanhempien runoilijain antamiin esikuviin.
Choræus oli Pietarsaaressa oleskellessaan sepittänyt joukon
pilarunoja, jotka kaupungissa tietysti olivat jääneet muistiin.
Niiden malliin rupesi Runeberg, kilpaillen erään tuttavansa Berghin
kanssa, runoilemaan kunnon vaasalaisista ja heidän omituisuuksistaan;
valitettavasti ei kuitenkaan ole näistä runoista mitään säilynyt.
Mutta niiden sanotaan olleen Runebergin ensimäisiä kokeita
runouden alalla, ja Choræusen otti Runeberg esikuvakseen koska
hänen runonsa näyttivät helpommilta jäljitellä kuin kenenkään
muun. Samaten kerrotaan että kun koululaisten sotaharjotuksissa
eräs poika oli osottautunut aivan mahdottomaksi ja sen johdosta
saanut eron "pataljoonasta", niin hän oli antanut Berghin kirjottaa
häväistysrunon noista harjotuksista. Koululaiset närkästyivät siitä
pahasti ja tahtoivat antaa toverillensa selkään, mutta Runeberg
ehdotti että vastattaisiin samalla tapaa, ja niin hän puolestansa
kuvaili toverin äkseerausta runossa, joka kuitenkin on sekin
kateeseen joutunut.
Sensijaan on meille jäänyt runo jonka aiheena on kouluelämä, vaikka
mahdollista on että säilynyt muodostus on ylioppilasvuosilta. Ja tämä
Koulu-runo on selvä todistus niistä vaikutteista, joita Runeberg
on saanut Bellmanilta, jonka lauluja koululaiset, niinkuin jo on
kerrottu, keskuudessaan ahkerasti lauloivat -- tietysti ajan tavan
mukaan yksiäänisesti ja tarkasti alusta loppuun, eikä vain yksi tahi
pari värssyä, niinkuin niitä nykyään on tapa laulaa. Ja varmana
voidaan pitää että kaikki näitten runojen törkeydetkin täydellisesti
oivallettiin. Niin Runebergin koululaulukin, joka on kirjotettu
aivan Bellmanin tapaan ja laulettava eräällä hänen käyttämällään
nuotilla, antaa muutamissa kohden hyvinkin räikeän kuvan silloisten
koulupoikien tavoista. Mutta samalla esiintyy runossa se mikä
on Bellmaninkin runouden eittämättömänä ansiona: todellisuuden
luonnollinen ja elävä kuvaileminen.
Ja lopuksi on mainittava että Runeberg, kerran kun hänen toverineen
täytyi majatalossa kauan odottaa hevosia, rupesi, koulussa luetun
Vergiliusen mukaan, sepittämään kuusimittaista leikillistä runoa
sudenajosta, josta hän oli kuullut kerrottavan.
Nyt kuvailtu runoilemisen alku osottaa jo selvästi muutamia
Runebergille omituisia piirteitä.
Lähtökohtana on hänellä se mitä hän itse on nähnyt ja kokenut --
aivan luonnollista, kun hän elää tasaista ja sopusointuista elämää,
jossa hyvin viihtyy, eikä hänen siis ole tarvis etsiä erityistä
pilventakaista mielikuvituksen maailmaa. Eikä Suomessa tähän aikaan
ole olemassa vilkkaampaa runollista tuotteliaisuutta, josta hän olisi
voinut saada yllykettä muodolliseen kilpailuun ilman vastaavata
sisällistä tarvetta -- Ruotsin uudemmasta tuotannosta taas hän ei
tiedä mitään. Sentähden muodon valintakin jää hänelle toisarvoiseksi;
hän ottaa muotonsa valmiina mistä vain löytää jotakin joka vastaa
hänen tarpeitaan. Ja hän alkaa siitä tehtävästä, joka näyttää
helpoimmalta.
Samoin hänen runonsa ovat suureksi osaksi kirjotettuja muitakin
varten, eivätkä yksistään hänelle itselleen; muistakaamme siinä
kohden Kaitselmus-runoakin. Mutta noille muille hän kuvailee
etupäässä elämän iloisia puolia, ja siihen hän hyvin pystyy,
nojautuen omaan iloiseen luonteeseensa ja haluunsa hankkia muille
iloa. Ja tämä tehtävä vahvistaa taipumuksen kuvailla todellisuutta
semmoisena kuin se on, mutta katsottuna iloisilla silmillä.
Vaan samalla on hänellä omat syvät vaikuttimensa runoilemiseen.
Kaksi tärkeätä runollista kysymystä on hänelle esiintynyt: kysymys
Jumalasta ja kysymys rakkaudesta. Luonto vielä jää syrjään, mutta
varmaan hän jo Lidnerin kanssa tunnusti sitä kaikkien äidiksi,
samoinkuin Jumala hänelle oli kaikkien isä.
Siis hänellekin niinkuin Laulajalle "suurta piili pieneen maailmaan".
Ja hänen omintakeiseen runolliseen keskukseensa liittyivät mitä
monipuolisimmat vaikutteet edellisestä runoudesta. Ne edistivät
nuoressa runoilijassa tarkkaa todellisuuden kuvailemista,
järkiperäistä mietiskelyä, tulista tunteen ilmaisemista, ylevän
sopusointuisen katsantotavan harrastamista. Ne edustavat edellisen
vuosisadan merkillisimpiä aatevirtauksia ja runouden suuntia, mutta
niiden ohessa myöskin vanhan ajan runoutta. Ja Franzénin kautta
olivat nämä näennäisesti niin erilaiset ja vieraat virtaukset
jo yhtyneet kansalliseen pohjasävyyn, säilyttäen kuitenkin
yleisinhimilliset tarkotuksensa.