seurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät
juttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan,
jotta vatsassa kurisi ja kivisti.
Lopulta nuo kaksi erosivat nauraen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta
luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen...
— No, Mikko herra, mitä nyt on tapahtunut aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vaan — vaan ilmoittaa, että minä olen ollut huolimaton
— niin huolimaton ja — hukannut arvostelukirjani.
— Hukannutko arvostelukirjan? Mitä hutiloimista se on! Mutta voithan
sinä löytää sen?
— Niin kyllähän minä voisinkin, — mutta...
— Minne sinä sen hukkasit? Tännekö, vai kotiisi?
— Kotonahan minä, mutta... — No, hae uudestaan kotoasi! sanoi
Svenningsen aikoen poistua. .
— Ei — se — ei sekään käy päinsä...
— Minne sinä, poika, olet sen hävittänyt sitten?
— On niin — niin ilkeä sanoa sitä...
— Mitä juttua se on! Minne sinä olet hukannut arvostelukirjan?
— Se — minulle kävi niin onnettomasti, että se — se putosi — lantaan.
— Minne — — —
Mikko Tiukkatuuli loi katseensa maahan. Svenningseniä nauratti:
— No, sitten olet oikeassa — ei sitä voi enää etsiä! Saat ostaa
itsellesi uuden.
— Saisinko nyt heti juosta kirjakauppaan?
— Minkä vuoksi nyt heti? Odota välituntiin
— On niin — niin ilkeätä, jos minun pitää kertoa siitä toisten kuullen
luokassa.
— No — niin, mene sitten!
Mikko Tiukkatuuli juoksi.
Kadulla tuntui maailma hänestä valoisammalta, ilma keveämmältä —
hurraa! nyt se oli kestetty!
Uuden puhtaan kirjan saatuansa juoksi hän takailin — raskas taakka oli
pudonnut hänen hartioiltaan, nyt oli alettava uutta -elämää koulussa,
kun oli saatu uusi, puhdas arvostelu kirja; niin hän päätti itseksensä!
Eihän tuo niin kovin vaikeaakaan ollut, piti vaan lukea ahkerasti
kotona.
Välitunnilla rehtori Holst puhutteli häntä:
— No, Mikko, mitä isäsi sanoi kirjeeni johdosta?
Mikko Tiukkatuuli punastui.
— Kyllä minä saan ottaa tuntia laskennossa, vastasi hän.
— Hyvä on. Koetappas nyt oppia se aine perinpohjin!
Päivänpaiste, jossa hän oli lämmitellyt aamusta saakka, hävisi äkkiä.
Rehtori taputti häntä mennessään olalle.
Oi, jos rehtori olisi tiennyt hänen valehtelevan, että kirje oli
poltettu, eikä isä saanut nähdäkään sitä!
Jos se tulisi hänen tietoonsa!
Jos rehtori sattuisi tapaamaan isän kadulla, ja tulisi puhe kirjeestä?
Mahdotonta.
Nyt ei auttanut muu, täytyi päntätä matematiikkaa päähän, jotta
luultaisiin hänen ottavan tuntia.
Taikka — sanoisiko hän isälle, että rehtori oli käskenyt sanomaan —?
Ei, se ei ollut viisasta. Silloin isä varmaankin puhuttelisi rehtoria
ja kirjejuttu vielä selviäisi.
Ei auttanut, täytyi ponnistaa ja tehdä työtä!
Taas Mikko Tiukkatuuli sai valoisampia mietteitä; hänen mielestään oli
kohtalo asettanut näin asiat, jotta hänen pitäisi pakostakin oppia
matematiikkaa.
Kirkasta auringonpaistetta, niin kuin aamulla, ei nyt enää tullut. Hän
tunsi rehtorin käden Olallansa kaiken päivää. Rehtori oli taputtanut
häntä ystävällisesti.
Kun hän valehteli!
* * * * *
— Sinä osaat, kun vaan tahdot, Mikko kulta!
Niin nyt äkkiä alettiin sanoa joka puolelta, koulussa opettajat, ja
kotona, kun hän tali päivälliselle, oli aina kerrottavaa ykkösistä
historiassa, maantiedossa, saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Uusi arvostelukirja oli tuonut tämän uuden elämän mukanansa.
— Otatko sinä nyt yksityistuntia? kysyi opettaja Lange; hän piteli
Mikko Tiukkatuulen vihkoa, jossa oli neljä esimerkkiä, kukin merkitty
sinisellä "0" ja viimeisen alla pitkä ykkönen.
— Otan, vastasi Mikko Tiukkatuuli painaen alas katseensa.
— Kuka sinua opettaa?
— Kandidaatti Winther.
— Hyvä on. Laskekaa vaan edelleenkin yhdessä esimerkit.
— Kyllä.
Uudessa elämässä ei ollut mitään vaikeuksia; arvostelukirja oli ne
tasoittanut. Kaikki viheliäisyys oli hävinnyt tuon vanhan, kurjan
kirjan mukana. Hän oli kerran valehdellut, eihän tuo nyt mitään
erinomaista ollut. Sitäpaitsi vaan Svenningsenille!
Mutta matematiikka ja "yksityistunnit", se oli jotakin toista ja paljoa
pahempaa. Sitä hän ei koskaan saanut mielestään; sinä hetkenä, jolloin
hän poltti rehtorin kirjeen, oli hän antanut kättä pahalle, joka ei
hellittänyt; se kasvoi!
Toinen seikka veti toisen mukanaan, — valhetta ja alituista pelkoa,
uusia valheita, suurempaa ja monipuolisempaa pelkoa! Aina lujemmin ja
pahemmin hän takertui, yhä kauvemmaksi hän joutui pelastuksen tieltä.
Matematiikkaa ei voinutkaan lukea itseksensä. Hänen ponnistuksensa —
teki asian vaan sekavammaksi, mahdotonta oli ymmärtää. Ja yhtä kaikki
piti hänen edistyä, aina vaan parantua Langen silmissä; Ottihan hän
yksityistuntia! Ja joka päivä oli se vaara tarjona, että rehtori
tapaisi isän, ja tulisi puhe kirjeestä. Asia oli kumminkin jo hiukan
vanhentunut. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos nyt Lange
kysyisi Wintheriltä esim. edistystä! Sehän voisi helposti tapahtua.
Hän oli eräänä päivänä nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla;
peläten kuin kuolemaa, pujahti hän erääseen porttikäytävään, ettei
häntä huomattaisi. Jos he olisivat hänet nähneet, olisi heti tullut
puheeksi yksityisopetus! Sen jälkeen hän pelosta vavisten lähestyi
jokaista kadun kulmaa...
Kaikki oli seurauksena kirjeen polttamisesta.
Se olisi kernaasti saanut olla tekemättä!
Mutta hän oli ollut niin kankeasti peloissaan silloin, eikä hän voinut
tietää, mitä siinä olikaan!
Pahinta oli se, että kotona laskettavien esimerkkien _piti_ olla
oikein joka kerta. Nehän opettaja Winther oli tarkastanut! Koulussa
suoritettavat esimerkit ja muut tehtävät ja jokapäiväiset läksyt kyllä
selviäisivät.
Laskentovihot tuotiin opettajalle perjantaina viimeisellä tunnilla.
Opettaja Langen tapana oli jättää vihot opettajain pöytälaatikkoon,
josta hän ne otti seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, kun
hänellä oli vapaatunti; sillä tunnilla hän korjasi virheet opettajain
huoneessa. Tällä lailla hänen ei tarvinnut roikottaa suurta vihkopinoa
kotiinsa joka perjantai.
Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun joka lauantaiaamuna 20 minuuttia vailla
kello 8. Hän toi pienen pullon mustetta kotoa tullessaan. Opettajain
pöytälaatikko ei ollut koskaan lukittu. Pinosta hän otti Antti Bechin
vihon; tulisessa kiireessä hän sitten jäljensi Antin laskut omaan
vihkoonsa — kello 8 oli kaikki valmiina ja molemmat vihot Langen
pinossa.
Näin suoritettiin kotilaskut.
Mutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu
uudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!
Hän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna
tuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen
kopioimassa hänen vihostaan.
— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!
— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.
— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi
voinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin;
tuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon
tuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi
hänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen,
suora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä,
valheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.
Yksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli
tavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada
rehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen
jälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja
vilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja
puhe ollut kirjeestä.
Joka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos
rehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta
ja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen
vuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko...
Hän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli
se tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa
myötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!
— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä,
äiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.
— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti.
Erittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?
— On, vastasi Mikko — varsinkin se.
— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset
päällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!
Isä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä
hänelle ja iloinneetkin hänestä!
— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.
Kyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko
kurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto
hänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa
hänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!
— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!
— E — enhän minä!
-- -- - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti
Bech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän
tapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech:
Huomenna aamulla, jos sinulla olisi apua minun esimerkkieni
jäljentämisestä, on ainoastaan laskuesimerkit vihkoon merkitty.
Laskujen suoritus on irtonaisella paperilla, jonka olen pannut lehtien
vähin. Minulla on huomenna kello 10:ltä vapaata laulusta; silloin
kirjoitan ne vihkoon, näetkös — eilen ei ollut aikaa. Varmuuden vuoksi,
jos Lange olisi katsonut, tahdoin panna lapun mukaan, ettei hän saisi
sanoa minun jättäneen laskematta! Mutta muista olla varovainen, ett'et
hukkaa lappua!
— Se on tietty, totta kai.
Seuraavana aamuna istui Mikko Tiukkatuuli yksin luokassa, kirjoittaen
Antin vihosta. Oli vaan kaksi esimerkkiä; ne olivat pian kirjoitetut.
Kun kaikki oli kirjoitettu, läjähytti hän vihkonsa kokoon ja pisti sen
keskelle Langen vihkopinoa laatikkoon. Mutta samassa, kun hän aikoi
panna irtonaista paperia Antin vihkoon, kaatoi hän mustepullonsa — ja
niin sikamaisen pahasti, että muste vuoti lapullekin ja töhri sen niin,
ettei ollenkaan voinut lukea. Se olikin lyijykynällä kirjoitettu...
Hän seisoi hetkisen neuvottomana. Nyt hän oli tuhrinut Antti Bechin
lapun, josta toinen juuri oli varoittanut!
No, ei ollut muuta neuvoa, täytyi kirjoittaa uusi lappu ja panna se
Antin vihkoon vanhan, hävitetyn sijaan. Hän sai käsiinsä paperiliuskan
ja lyijykynän ja kaivoi pöytälaatikosta laskuvihkoaan.
Kun hän istui kirjoittamaan, huomasi hän saaneensa kiireessä Simo
Selimerin vihon, eikä omaansa.
No, sehän oli yhdentekevä, tietysti! Oli kiire, eikä hän joutunut enää
etsimään omaa vihkoaan!
Niin nopeaan, kuin kynästä irti pääsi, jäljensi hän, ja ennen kuin
kello löi kahdeksan, oli kaikki valmiina, uusi lappu Antin vihossa
ja molemmat, Simo Selmerin ja Antin, vihot tallessa opettajan
pöytälaatikossa.
Kello kymmeneltä oli laulutunti; Mikko Tiukkatuuli näki Antin ottavan
laskuvihkonsa laatikosta. Kello yhdeltätoista olivat he taas yhdessä
norjankielen tunnilla. Mikko Tiukkatuuli oli hiukan jännityksessä.
Mutta Antti Bech ei sanonut mitään; niin ei luultavasti huomannutkaan,
että lappu oli uudistettu, luuli vaan omakseen!
Oli keskiviikko, kello 9. Kello 9—10 oli matematiikkaa, ja opettaja
Lange tuli.
Heidän piti saada takaisin kotilaskunsa heti tunnin alussa. Mikko
Tiukkatuuli oli aina keveämmällä mielellä, niistä päästyään, ilman
pitkiä puheita.
Opettaja Lange oli tänään kovin totinen. Pojat pitivät hänestä paljon;
hän oli niin kaunis ja nuori, kovin suora ja hyvä mies. Mutta tänään,
niinkuin sanottiin, oli hän kovin vakava.
Hän seisoi hetken ääneti, korkea vihkoröykkä oli pöydällä hänen
edessään.
— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.
Söyrinki Miehentappaja nousi seisomaan kaikkein viimeisimmältä paikalta.
— Minä olin.
— Tule tänne, Söyrinki!
Söyrinki tuli — vavisten. Pikku Söyrinki Miehentappajan asiat olivat
aina hiukan hullusti, siihen oltiin jo totuttu.
— No, Söyrinki — onko kukaan ollut laskentovihkoja kourimassa täältä
laatikosta lauantaina?
Tämä herätti huomiota. Tiesiväthän useimmat pojat laskuvihkojen
olevan siellä niin mukavasti saatavina lukitsemattomassa laatikossa
lauantaisin.
Keskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se
oli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti
sukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.
— Vastaa nyt, Söyrinki!
— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.
— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se
tietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet
siitä vastuussa.
Tätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään Antti
Bechiin ensimäisellä rivillä.
Söyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan.
Vitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.
Äkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen
tapansa — melkein uhallisesti:
— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.
Opettaja Lange puri huultaan.
— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi,
Söyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut.
Kaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.
— Mitä sinulla siellä oli tekemistä?
— Minä en kerinnyt perjantaina kirjoittamaan muuta kuin laskuesimerkit.
Laskujen suorituksen olin minä kirjoittanut paperilapulle, joka oli
vihon sisässä. Laulutunnilla, jolloin olin vapaa kaulatautini vuoksi,
kirjoitin minä laskut puhtaaksi vihkoon.
Opettaja Lange katsoi melkein synkästi ja vakavasti Anttiin. Sitä kesti
hetkisen. Sitten hän sanoi:
— Sen, että sinä olet kerran alentunut petokseen, Antti Bech, voisin
sinulle anteeksi antaa, niin reipas poika kun muuten olet, mutta siksi
rehellisenä miehenä olen sinua pitänyt, etten luullut sinun tahtovan
pelastua siitä valheella.
— Se ei ollut petosta! sanoi Antti Bech, hypähtäen tuoliltaan.
Opettaja Lange katsoi halveksien häneen — samalla surkutellen. Hän otti
kaksi laskentovihkoa.
— Katsokaa, tässä on kaksi laskunsuoritusta. Toinen on Simo Selmerin
ja toinen Antti Bechin. Simo Selmer on kirjoittanut toisen tehtävän
väärin vihkoonsa. Hän on kirjoittanut 3 x, kuu hänen piti kirjoittaa 5
x. Saman esimerkin olet sinä, Antti, kirjoittanut oikein. Mutta sinun
suorituksesi ja vastauksesi on ihan sama kuin Simo Selmerin. Sinä olet
koko laskussa, kauttaaltansa, käyttänyt 3 x, vaikka esimerkissä olit,
aivan oikein, kirjoittanut 5 x; kuinka tämä on ymmärrettävä? Antti Bech
ei vastannut. Pojat, hänen takanansa luokalla, istuivat niin hiljaa,
että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. He näkivät Antti Bechin
niskan punastuvan kutrisen tukan varjossa.
Opettaja Lange jatkoi:
— Sinä itse tunnustat kirjoittaneesi laskusi lauantaina täällä — kun
vihot olivat tuodut perjantaina Sinä olet jäljentänyt laskun Simo
Selmerin vihosta. Sinä olet harjoittanut petosta. Äläkä sinä yritäkään
pelastua valheella. Sinun ei olisi siihen pitänyt ryhtyä. Ole hyvä,
tässä on vihkosi. Minä olen antanut sinulle 6 petoksesta. Muuten tahdon
puhutella rehtoria, mitä vielä on tehtävä. Ellet sinä olisi valehdellut
olisin minä päästänyt sinut kuutosella.
Opettaja Lange tarjosi vihkoa pöydän ylitse. Antti Bech ei ottanut sitä.
— Minä en huoli Teidän kuutosistanne. Minä en ole tehnyt petosta. Minä
— minä olen ehkä erehdyksestä kirjoittanut laskussani — 3 x...
— Lörpötystä, poika! sanoi Lange ja heitti vihon hänen eteensä
pöydälle. — Istu.
— Minä en valehtele! huusi Antti Bech. Hänen laskentovihkonsa putosi
lattialle.
Opettaja Lange otti kaikki vihot, nousi ja astui levollisesti alas
paikaltaan. Hän pysähtyi Antti Bechin eteen ja sanoi vakavasti:
— Minä koetin kauan olla uskomatta. Minusta oli kovin ikävää, että
sinä Antti olit käyttänyt Simo Selmerin vihkoa — mutta kun sinä nyt
valehtelet, on se minusta paljon, paljon ikävämpää. Istu, poikaseni!
Sitten Lange jakoi vihot kaikille ympäri luokkaa. Ja jokaiselle,
kellä vaan virhe oli, osoitti hän sen ja selitti. Hän ei enää ollut
huomaavinaan Antti Bechiä, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta
ja istui tarkastamaan omaa laskuaan.
Opettaja Lange puhui levollisella äänellä, kulkien paikasta paikkaan
pitkin luokkaa. Mutta pojat olivat ihan toisissa ajatuksissa; vähä
väliin täytyi opettajan muistuttaa:
— Kuuntele tarkoin, poika!
Hiukan alempaa, noin keskeltä luokkaa kuului:
— Onhan näillä sinun koti- ja koululaskuillasi, hyvä Mikko, yhä
edelleenkin suuri ero. Nämä ovat nyt aivan oikein. No — ei sinun
tarvitse olla niin — niin häpeissäsi siitä! Olenhan minä sanonut,
että antaisit herra Wintherin tarkastaa kotilaskujasi. Minä tarkoitan
vaan, että sinun pitäisi suuremmalla tarkkuudella suorittaa koulussa
laskujasi! Ovathan ne useimmiten samanlaisia tehtäviä.
Mikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin
käsin. Ohimot kuumottivat.
— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä!
Kyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan
olet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin
voit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun
tarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi
häilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen
hänelle.
— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä
itsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!
Opettaja Lange poistui.
Mikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin
kalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui
kumartuneena katsellen vihkoansa.
Kun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän
kuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.
Simo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat
huomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän
kysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.
Antti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli
pannut kiinni.
Taaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti
lakkaamatta — Antti Bechin selkään.
Tunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.
Kun soitettiin, menivät pojat kovin sävyisästi ulos. Antti Bech kulki
muiden keskellä, mutta toiset ikäänkuin väistyivät hänen tieltään.
Samoin koulun pihalla. Hän yritti olla niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, puheli ja nauroi. Mutta toiset vetääntyivät pois.
Eivät he millään muotoa tahtoneet osoittaa hänelle halveksimista tahi
mitään sellaista. Ei — tämä oli vaan niin tykkänään käsittämätöntä,
ihan mahdotonta uskoa. He oudoksuivat tätä, — eivät mitenkään voineet
selvittää.
Antti Bech jäi yksin seisomaan.
Sitä useampi kerääntyi Simo Selmerin ympärille, joka seisoi toisella
puolella koulunpihaa. Hän puhui hyvin innokkaasti; pojat seisoivat
hänen ympärillään kuunnellen.
Luokassa oli kaksi puoluetta, toinen oli Antti Bechin ja toinen Simo
Selmerin; vanhoista ajoista oli ollut niin. Tietysti oli luokalla
sellaisiakin, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. Noilla
kahdella oli kumminkin joukkonsa.
Antin oli pienempi. Hän oli pohjaltaan ylpeä, Antti Bech. Ainakin oli
hyvin vaikea saada häntä myöntymään petoksiin tai muihin sellaisiin.
Simo Selmer, lukujuhta, "Kilvoittelija", ei ollut ensinkään sen
tapainen, joten hänen "puolueensa" oli suurempi. Simo Selmer auttoi
paljon lapuilla kirjoituksissa ja laskuissa; mutta hän otti aina maksun
siitä. Söyrinki Miehentappaja piti hänet rusinoissa ja luumuissa; hänen
isällään oli siirtomaatavaroiden kauppa. Otar Ingebrigtsen varasti
omenia isänsä puutarhasta ja toi niitä kouluun; hän maksoi kaksi omenaa
Simo Selmerille kustakin latinan kirjoituksesta. Ja vielä muutakin.
Muuten oli vanha juttu, että Wilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simo
Selmerille 10 äyriä laskento-esimerkistä.
Näin kilpailivat Antti Bech ja Simo Selmer ensimäisestä sijasta
luokalla. Useimmiten Simo oli voitolla. He olivat vihamiehiä monella
tavalla.
Nyt Simo Selmer seisoi joukkonsa keskellä kerskaillen, että Antti Bech
oli harjoittanut petosta, jäljentäen hänen laskujaan.
Antti Bech katsahti ympärilleen koulun pihassa. Kaukana toisista,
voimistelusalin edessä näki hän vihdoin Mikko Tiukkatuulen, joka
myöskin oli aivan yksin, Antti meni hänen luokseen.
— Mikko!
— No, mitä?
— Hyvä mies, älä nyt noin kauhistu! Kai sinä tiedät, etten minä ole
pettänyt ja jäljentänyt — Kilvoittelijaa!
— No, sitä ei kukaan usko!
— Kyllä he uskovat. Minä aijon puhutella rehtoria. Kuuleppas, minun
piti kysyä sinulta jotakin: Käytitkö sinä minun lappuani lauantaina?
— En.
— No, onhan se hyvä tietää.
Seuraava tunti oli lehtori Sömmen, norjankieltä. Sitten tuli latinaa,
lehtori Buggen tunti. Molemmat, Sömme ja Bugge olivat merkillisen
juhlallisia. Ei kumpikaan kysynyt Antti Bechiltä, mutta he katsoivat
häneen vähä väliin.
Tämä synnytti tuskallista juhlallisuutta luokalla. Kaiken tämän alla
tuntui olevan jotakin kytemässä — kun rehtori edes tulisi, jotta se
leimahtaisi ilmi, saisi lopun ja tulisi päätös.
Kolmannella tunnilla oli Svenningsenillä saksaa.
Hän asettui paikalleen ja katseli ensityökseen halveksuen Antti Bechiä.
Sitten hän tarkasti päiväkirjaa.
— Opettaja Lange on antanut sinulle, Antti Bech, 6 petoksesta, kuulin
minä, mutta sitä ei olekaan päiväkirjassa.
— Ei se sinne tulekaan! vastasi Antti Bech levollisesti.
— Vai niin!
— Sillä minä en ole harjoittanut petosta.
— Minä tahdon huomauttaa sinulle, sinä olet rohkea, rakas Antti Bech.
Kai sinä tarkoitat, että opettaja Lange on valehdellut syyttäessään
sinua?
— Minä tarkoitan, että tämä on erehdys.
— Vai, niin! Pikkunen erehdys! Kun sinä teet väärin, niin se on
"erehdys", sinun mielestäsi! Niin, niin — rakkaalla lapsella on monta
nimeä. Sellaisia erehdyksiä arvostellaan, huolimatta henkilön arvosta,
tässä koulussa 6:n numerolla.
Opettaja Svenningsen antoi Simo Selmerin kääntää. Hän oli erittäin
laupias Simo Selmeria kohtaan. Äkkiä keskeytyi hiljaisuus, ovelta
kuului pari lyhyttä kopausta, -ja rehtori astui sisään; hän oli
mietteissään ja tavallista vakavampi. Hän astui vitkaan opettajain
istuinta kohti, josta Svenningsen väistyi, antaen tilaa hänelle.
Ensiksi hän kuiskasi pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi samoin
kuiskaten kiivaana; samalla lie molemmat katsoivat Antti Bechiin.
— Antti Bech! sanoi rehtori.
Antti nousi seisomaan.