MIKKO TIUKKATUULI
Kertomus koulupojasta
Kirj.
BERNT LIE
Norjankielestä ("Svend Bidevind") suomentanut
Selma Andelin
Nuorten kirjoja I
Tampereella,
Wesanderin kirjakauppa, Arnold Öhrnberg,
1900.
SISÄLLYS:
Mikko Tiukkatuuli.
Petosta!
Tappelua.
Tutkinto.
MIKKO TIUKKATUULI
Luokan keskipaikkeilla istui Mikko Tiukkatuuli. Kuukaudesta kuukauteen,
kun numeroita annettiin tärkeimmissä aineissa, siirtyi hän paikkaa
ylemmäksi tai alemmaksi, keskivaiheilla hän pysyi.
Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hän ollut mitenkään
erinomaisempi muita, paitsi että hän puhui toista murretta kuin
kaupunkilaiset, ollen kotoisin eräästä eteläisestä pitäjästä, jossa r
äännettiin sorahtamalla. Hänen tapansa oli puhuessaan pitää päätänsä
kallellaan ja katsella puhujaa vaan oikealla silmällään; vasemmalla
katseli hän pitkin nenänsä vartta.
— Purjehditko sinä aina noin tiukassa tuulessa, Mikko ukkoseni? kysyi
opettaja Svenningsen eräänä päivänä, matkien häntä, — ja tästä hän sai
nimen Mikko Tiukkatuuli kaikiksi ajoiksi.
Muuten hän oli aivan tavallinen poika keskellä luokkaa, eikä häntä
huomattu enempää kuin toisiakaan taaempana olevia keskipenkkiläisiä,
noita vakinaisia keskitien purjehtijoita, jotka luovailivat
ääliömäisyyden — kuutosten ja selkäsaunain — ja päälläpäsmärien,
kilpailevien kumartelijain välillä. Oikeastaan eivät opettajat
suvainneet Mikko Tiukkatuulta. Jotakin siinä pojassa piili, ainakin
oli hän oikein paatunut laiskuri! Hänellä näytti kyllä olevan lahjoja
paljoa enemmän kuin keskinkertaisilla; se nähtiin paraiten, kun
tajuaminen oli kysymyksessä, eikä läksyjen lukeminen; se poika käsitti
nopeaan ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi noin vaan päällimmiten — ja
tuskin sitäkään.
— Sinulla, tuntuu olevan laivurin älyä, Mikko parka, sanoi Svenningsen,
— se olisi kyllä paikallaan perämieskoulussa, vaan täällä ei se kelpaa,
ystäväiseni!
Ja niin Mikko Tiukkatuuli sai tavallisen arvolauseensa 2,5 (Paras
arvosana on 1. Suom. muistutus.), mutta usein seurasi häntä äkäinen
pilkkasana, hänen palatessaan arvostelukirjaa noutamasta.
— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä nelonen, sillä ei sinun
menettelysi täällä kelpaa mihinkään!
Eniten heitä — opettajia — harmitti se, ettei Mikko Tiukkatuuli
koskaan suoraan myöntänyt, ettei hän osannut mitään. Ellei muu neuvo
auttanut, niin oli hänellä aina täysi varasto tekosyitä, jotka hän veti
esiin tarpeen tullessa järjestyksessä kuin sotapäällikkö väkensä aina
viimeiseen varamielieen. — Hän oli eilen sattumalta kuullut läksyn
väärin — joko juuri se lehti oli poissa hänen kirjastaan taikka hänellä
oli vanhempi painos, jossa oli toisella lailla, tai hän ja hänen
sisarensa käyttivät samaa kirjaa, se oli unohtunut tyttökouluun j.n.e.
— Jos sinä aina käyttäisit älyäsi läksyjen oppimiseen niin ahkerasti
kuin tekosyiden keksimiseen, niin pääsisit koko lailla pitkälle, sanoi
lehtori Bugge.
Muutoin poika koetti monella lailla tehdä tiettäväksi, että hän
oikeastaan osasi erittäin hyvin — nyt sattui vaan niin perin — helkk.
— sikamaisen huonosti, että häneltä juuri nyt pääsi unohtumaan! Niin,
kaikkea muuta heidän piti uskoa, vaan ei suinkaan puhtainta, ainoata
mahdollista, pysyvää totuutta, ettei hän ollut kotonaan katsonutkaan
läksyään!
Useimmiten oli hänen tapansa arvata, ja siinä hän oli oikea mestari.
Kun hän huomasi tunnin kuluessa sen vaaran uhkaavan, että häneltä
kysyttäisiin, — opettajan alettua esim. nimiluettelon mukaan määrätyssä
järjestyksessä; taikka kun oli hänen vuoronsa kuukauden kuluessa
tapahtuvien kuulustelujen mukaan tulla kyseltäväksi, — alkoi Mikko
Tiukkatuuli salavihkaa ja ahkerasti hommata paikallansa. Hän pinosi
kirjoja eteensä pöydälle koko röykkiön suojatakseen itseään ylhäältä
tulevilta tutkivilta katseilta. Kirjapinon takana voi hän hiukan
avata läksykirjaa kurkistaakseen sinne. Ja sitten hän tarkisteli,
vahtien alituiseen opettajaa, juuri sitä kohtaa sivulla, johon luuli
sen oppilaan pysähtyvän, jolta sillä hetkellä kyseltiin. Jos opettaja
onnettomuudeksi sattui kävelemään luokan edessä tai penkkirivien
välissä, eikä kirjamuurista enää ollut hyötyä, pisti hän äkkiä kirjan
poveensa jonakin sopivana hetkenä, istui hiukan aikaa ja nousi sitten
pyytäen:
— Saanko minä mennä pihalle? No, eihän sellaista juuri voinut kieltää,
mutta jos nyt kumminkin niin kävi, istui Mikko Tiukkatuuli hetken
levottomana ja uudisti sitten pyyntönsä surkealla ja rakoilevalla
äänellä.
Näin sai hän viisi tai seitsemän minuuttia aikaa lukea häiriöttä.
Koko läksyä ei hän usein tällä tavalla ennättänyt oppia ja
kuulusteltaessa tuli varastettu tieto piankin ilmoille. Varoen
hän sitten sanoi sanan tai kaksi, lauseen alun, joka saattoi olla
todenmukainen — varovasti onkien opettajalta kehoittavaa päännyökkäystä
todistamaan hänen olevan oikealla tiellä, auttavaa sanaa, johon
edelleen voisi nojautua. Usein meni hyvin. Oli yhtä ja toista, josta
tarkkaava korva saattoi tehdä todenmukaisen johtopäätöksen, kun vaan
sai alun; tappelun seuraus, tekosanan taivutus joko säännöllisesti
tai säännöttömästi, myöntävä tai kieltävä vastaus kysymykseen — jo
kysymyksen muodosta saattoi paljon arvata! Mutta saattoi käydä niinkin,
että kaikki meni hullusti, päin seiniä. Kun hän oli saanut opettajalta
kehoittavia päännyökkäyksiä ja ystävällisiä avunsanoja: juuri niin
oikein Mikko — — presens parti — niin particip — —! — silloin paljasti
joku hurjasti väärin arvattu sana sen tietämättömyyden kuilun, jonka
äyräällä Mikko Tiukkatuuli oli huojunut, ja nyt hän sai kestää vihan
myrskyn, joka vyöryi hänen ylitsensä entistä rajumpana ja tuimempana!
— Kyllä minä tiedän, sinä poika koitat hävyttömästi arvaamalla päästä
eteenpäin! Kyllä sinut opetan! Luuletko hyödyksesi vetäväsi minua
nenästä, kelvoton? Siinä sinä suuresti erehdyt.
Sitten tuli läksytys ja 4 arvosteluvihkoon ja muistutus ja kaikenlaista
onnettomuutta tuolle tavattomalle nulikalle, joka luuli _arvaamalla_
selviävänsä läksystä! Kaikesta huolimatta harppasi poika tappionsa
jälkeen paikalleen, levollinen ilme kasvoillaan; _olihan_ tuo
tavattomuus kuitenkin käynyt päinsä, — eikä niin aivan harvoinkaan!
Itse asiassa eivät opettajat paljon — tai eivät juuri ollenkaan
— välittäneet Mikko Tuikkatuulesta; kun olivat sohasseet hänelle
2,5, eivät he enempää tarkanneet häntä. Eikä Mikko Tiukkatuuli
liioin huolinut opettajista, kun hyökkäys oli kestetty ja hän istui
paikallaan vapaana muista huolista. Lopun tuntia istui hän hiljaa
tuolillaan antamatta tilaisuutta minkäänlaiseen valitukseen "opetuksen
häiritsemisestä", niinkuin muistutuksissa sanottiin. Useimmiten hän
kirjoitteli ja piirusteli paperilappusille. Väliin saattoi kyllä kuulua
äreä:
— Olet tarkkaamaton, poika! Pane pois ne vehkeet!
Ja Mikko Tiukkatuuli pani pois laput. Kerran pysähtyi lehtori Bugge
hänen kohdalleen ja katsoi hänen olkansa takaa.
— Mitä sinä teet, poika? Näytäppäs tänne, mitä sinä siinä kirjoittelet?
Mikko Tiukkatuuli hyppäsi pystyyn kuin käärmeenpistosta, ja kun
opettaja tahtoi lappua, oli hän vikkelästi pistänyt sen suuhunsa ja
pureskellut mälliksi.
Erään toisen kerran, kun Mikko Tiukkatuuli oli järjestäjänä ja lainasi
saksankielen lukukirjan opettaja Svenningsenille, äkkäsi tämä kirjassa
paperilapun.
— Hei, mitä täältä löytyy? Oikea runo. Mikko herran luullakseni!
Mikko Tiukkatuuli leimahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nousi ylös.
Mutta Svenningsen piteli paperia korkealla, nojaten pöytään ja sanoi:
— Tämä pitää meidän kuulla, hyvät herrat!
— Ei, ei! huusi Mikko Tiukkatuuli, juosten melkein opettajan luo ja
ojensi kätensä paperia tavoittamaan.
— Antakaa se minulle!
— Antaako sinulle! Kuinka sinä puhuttelet? Mene istumaan! Ja opettaja
luki juhlallisella äänellä:
Viimein voitto!
Hän laivan kannella tähtäilee —
On uljas katse ja sorja varsi —
Kolumbus, minne hän joutunee,
Kun miehistö tuskin tottelee?
Sen röyhkeä huuto jo korvia karsi!
Hän silmäns' aavan ve'en yli luo,
Ja rinnassansa on ahdistusta:
"Siis eikö mun kohtalo viimein suo
Jo maatakin nähdä? Vai joko tuo
On aatteeni loppu ja hautani musta?"
Mut taakse jo miesten raivoinen
Käy joukkio räyhäten, miekat käissä:
"Kolumbus, käänny! Me uhmaillen
Nyt käskemme kerran viimeisen!
Ei seurata hullua retkissä näissä!"
Jo vimmoissaan hänet piirittää
Tuo joukko ja uhkaa miekoillansa.
Sen uhkaus on yhä villimpää —
Kolumbus vankkana, pystyssä pää,
On vait', ei siirry paikastansa.
Vaan sitten hän äkkiä naurahtaa
Ja varmana viittaa merta kohti:
Kali, sielläpä miehet riemuten saa
Nyt vihdoin nähdä, kuinka se maa,
Jot' etsittiin, jo lännessä hohti!
— Kas vaan, sankariruno! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat
Mikko Tiukkatuuleen, useimmat irvistellen pilkallisesti. Mikko
Tiukkatuuli istui pää käsivarsilla, nenä pöytään litistettynä.
— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.
— Olihan siinä virhe runomitassa parissa paikassa! nauroi Simo Selmer,
kumartelija, ensimäisessä penkissä, opettajalle.
— Tämä on huolellisesti säilytettävä, sanoi Svenningsen pilkallisella
tavallaan, käärien paperin kokoon.
Silloin Mikko Tiukkatuuli nosti päätään ja katsoi opettajaan, joka
pisti kokoontaivutetun paperin povitaskuunsa. Mikko Tiukkatuuli hyppäsi
esiin:
— Antakaa se minulle! Se on minun!
— Se oli sinun. Nyt se on minun, herra runoilija!
— Minä tahdon sen takaisin, huusi Mikko Tiukkatuuli itku kurkussa.
Opettaja Svenningsen katseli kummastellen ja ankarasti Mikko
Tiukkatuulta; sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tuota hiljaista
poikaa.
— Kuinka sinä uskallat? Tahdot? Sinun tahtosi pysyy toistaiseksi täällä
minun taskussani, Mikko parka, ja siellä sen on pysyminen. Kun sinä
teet tällaista tunnilla luvatonta työtä, — näenhän minä, tämä tuote on
koulun musteella kirjoitettu, — niin otetaan se sinulta pois, pannaan
takavarikkoon, yksinkertaisesti, ukko parka?
Silloin tapahtui jotakin tavatonta. Mikko Tiukkatuuli astui kahden
ensimäisen penkin väliin, Simo Selmerin ja Antti Bechin. Kun opettaja
viimeisten sanojensa ohella nyökkäsi hymyillen ja taputti rintaansa
povitaskun kohdalta, löi Mikko Tiukkatuuli kaikin voimin nyrkkinsä
Antti Bechin pöytään, jotta kolahti, ja huusi itkunsekaisella äänellä:
— Tämä on hävytöntä!
Opettaja hyppäsi alas tuoliltaan.
— Mitä sinä sanoit? kuinka sinä sanoit, poika?
Hän nipisti pojan korvaa.
— Hävytöntä, hävytöntä! huusi Mikko Tiukkatuuli aivan suunniltaan,
kunnes itku tukahutti äänen.
Silloin läjähti korvapuusti ja vieläkin ja vieläkin, ja joka lyönnin
perästä kysyi opettaja:
— Mitä sanoit? Mitä sanoit?
Ja Mikko Tiukkatuuli toisti yhä kovemmin kirkuen:
— Hävytöntä! Hävytöntä!
Ja taas läjähti ja läjähti ja läjähti aina vaan, opettaja löi
tulipunaisena vihasta ja Mikko Tiukkatuuli huusi; koko luokka
istui kuin kivettyneenä. Lopulta opettaja lakkasi, roimasten Mikko
Tiukkatuulen luotaan ja katsoen julmasti häneen:
— Nyt luullakseni olet saanut kylliksesi, sinä roikale!
Mikko Tiukkatuuli seisoi kalpeana, kasvot kyynelten valamina ja silmät'
seisoivat päässä; hän hitusi vieläkin — se oli kuin hätähuuto:
— Hävytöntä!
Opettaja Svenningsen hyppäsi uudestaan esiin. Silloin Antti Bech
nousi paikaltaan; hän oli luokan vahvin poika, pitkä ja vaalea. Aivan
levollisena astui hän pois penkistä opettajan eteen ja sanoi:
Se oli hävytöntä!
Svenningsen astui askeleen taapäin ja oli vaiti. Antti Bech katsoi
häntä levollisesti silmiin; hänen takanaan ryöski Mikko Tiukkatuuli.
Muuten vallitsi äänettömyys luokalla.
Opettaja kääntyi pois ja käveli laattialla pari kertaa edestakaisin.
Sanaakaan sanomatta meni hän sitten paikalleen ja alkoi kuulustaa Simo
Selmeriltä kielioppia. Antti Bech meni istumaan ja Mikko Tiukkatuuli
samoin.
Loppu tuntia meni kamalassa hiljaisuudessa, läksyä kuulusteltaessa
painunein äänin. Kun soitettiin, meni Svenningsen sanaakaan sanomatta
ulos; hän ei muistanut antaa läksyä seuraavaksi kerraksi.
Välitunnilla pysyi Mikko Tiukkatuuli erillään muista; hän oli punainen
ja kummallinen.
Tavallisesti hän olikin aina itsekseen. Hän tuli pian olleeksi
kaksi vuotta koulussa, ja yhtäkaikki tuntui siltä, kuin ei kukaan
häntä vielä tuntisi. Koulun ulkopuolella ei hän juuri koskaan ollut
luokkatoveriensa seurassa. Hän pysytteli eniten kotonaan suuressa
vanhassa talossa, jossa asui. Joku väitti hänen leikkivän tyttöjen
kanssa — hänellä oli kaksi sisarta; muuten tiedettiin tavalla tai
toisella, että hänellä kotitalossaan oli omat monenlaiset kapineensa,
joilla hän puuhaili. No, ei kukaan hänestä niin kovin välittänyt, eikä
tutkistellut, mitä hän itseksensä hommasi! Kyllä hän taisi toisinaan
olla hiukan olevinaan, tahtoi kernaasti osoittaa tietävänsä yhtä ja
toista ulkomaailmasta, aikaihmismäistä, hän ei keräillyt postimerkkiä
eikä nappia; hän ikäänkuin piti itseään liian hyvänä ja liian vanhana
sellaiseen puuhaan.
Nytkin hän käveli yksinänsä tuolla koulun aidan vieressä, kun toiset
pojat seisoivat ko'olla voimisteluhuoneen portaiden edessä, jutellen
hänestä ja katsellen häntä.
— Sikamaisen hävyttömästi tehty! luulivat useimmat.
— Hän tekee muka runoja, semmoinen houkkio!
— Ja aivan Svenningin nenän edessä, poika!
— Hävytöntä! päätti Simo Selmer; — pelkkää itserakkautta runon vuoksi,
selväähän se, hänen mielestään se on verrattoman suurenmoinen!
— Oli se ainakin parempi kuin ne, joita olen nähnyt sinun tekevän,
Simo, huomautti Antti Bech; hän katseli Mikko Tiukkatuulta tuonnempana
aidankulmassa.
— Minkä vuoksi sinä sekaannuit siihen, Antti? Miehekästä tietysti!
tokaisi Simo Selmer.
— Minkäkö vuoksi minä siihen sekaannuin? Sen sanon sinulle: siksi,
että sinä ensiksi pistit siihen nokkasi, — mairitellaksesi Svenningiä.
Ja siinä sinä teit rumasti. Ensiksikin se oli halpamaista ja toiseksi
on Svenning niin inhoittava pilapuheineen, joille ei meidän koskaan
pitäisi nauraa.
— Sekaannuinko minä...?
— Etkö sinä muka sanonut jotakin runomitasta! Oli sekin!
Antti Bech pisti kätensä housuntaskuihin ja harppoi aitaa kohti. Kun
hän lähestyi kulmaa, kääntyi Mikko Tiukkatuuli syrjittäin häneen ja
koputteli aidan pylvästä.
— Olisit vaan antanut hänen lyödä kyllikseen, sanoi hän seinään
kääntyen — nyt saat sinä, saat sinäkin. Eihän siinä ole järkeä, näetkös
— minun vuokseni.
— Järkeä! Luuletko sinä minun voivan istua rauhassa, kun Svenning
häpäisee luokan kunniaa? Onko hänellä oikeus sekaantua kirjassa oleviin
lappuihin, jotka eivät koske häntä!
— Niin, mutta...
— Sikamaisen hyvin tehty sinun puolestasi, Tiukkatuuli, näetkös,
kerrassaan sikamaisen hyvin tehty!
— Noo —
— Nyt rehtori tulee tietystikin. Svenning luonnollisesti valittaa nyt
heti.
— Se on tietty!
— Mutta minä puolestani selvitän rehtorille, minä, näetkös, Svenningin
halpamaisuudet. Siihen voit luottaa. Tehköön hän sitten mitä tahtoo.
— Luuletko tästä tulevan — rangaistusta?
— Jaa, ei ole hyvä tietää. Viime vuonna erotettiin Antti Holm. Hän oli
sanonut lehtori Buggea "tökeröksi".
— Erotettiinko hänet?
— Niin, ihan järkenään. Mutta se olikin, näet, pahempaa. Bugge ukko ei
ole mikään joutava mies niinkuin Svenning!
Soitettiin, välitunti oli kulunut. Luokalla tuli tavattoman pian
hiljaista. Oli rehtorin oma tunti, historiaa.
Kesti kauan, ennenkuin rehtori tuli. Kaikki tajusivat Svenningsenin
olevan valittamassa.
Lopulta hän tuli, ja pojat oikein nytkähtivät. Rehtori Holst oli tumma
mies, aina hyvin vakava. Hän astui paikalleen, sai tietää läksyn
järjestäjältä, Mikko Tiukkatuulelta, ja asettui tapansa mukaan sinne
ylös seisomaan, jalat hiukan hajalla, kädet selän takana takinliepeiden
alla. Hän heilutteli itseään hiukan kahden puolen; tummat, syvät
silmät korkean, selvän ja kaarevan otsan alta tarkastivat levollisesti
luokkaa. Kulut muutama minuutti.
— No Mikko! sanoi hän lopulta. Puna leimahti äkkiä Mikko Tiukkatuulen
poskiin, ja hän nousi paikaltaan tuskallisessa jännityksessä.
— Mistä tapauksesta laskemme sen maailmanhistoriallisen jakson alkavan,
jota sanotaan "uudeksi ajaksi"?
— A—a — Amerikan löydöstä.
— Mistä vuodesta?
— Vuodesta 1492.
— Kenestä?
— Kristofer — Kolumbuksesta! vastasi Mikko Tiukkatuuli. "Kristofer"
tuli reippaasti Mikko Tiukkatuulen riemastuessa siitä, että häneltä
kysyttiin; mutta "Kolumbusta" mainitessaan leimahti hän äkkiä
punaiseksi ja kuiskasi nimen itsekseen.
Luokassa kävi salainen hymäys — hyvin hillitysti, kosk'ei rehtorin
naama antanut minkäänlaista aihetta nauruun-, vakavana ja ankarana hän
siellä ylhäällä seisoi ja heilui. Mutta päivän läksynä oli Pohjois- ja
Etelävaltioiden sota vuonna 1864, joten tämä alkaminen Kolumbuksesta
ja juuri Mikko Tiukkatuulesta — no, huolimatta ankarasta naamasta
saatiin kumminkin lohdullinen aavistus siitä, ettei rehtori ottanutkaan
Svenningsen'in valitusta niin kauhean juhlalliselta kannalta!
— Mitä kansallisuutta?
— Espanjalainen.
— So!
— Ei — Genualainen!
— Mutta Espanjalaiset?
— Varastivat hänet.
— Tee minulle lyhyesti selvää Amerikan historiasta, sen löydöstä
vuoteen 1860.
Mikko Tiukkatuulen silmät loistivat, sillä tässä hän oli oikealla
alallaan!
Historia ja maantiede olivat ainoat aineet, joita Mikko Tiukkatuuli
osasi kunnolleen. Ei siksi, että hän olisi lukenut näitä läksyjä
enempää kuin muitakaan, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla
kerääntyi hänelle niissä aineissa kokonainen pääoma varmoja tietoja,
joita ei hän koskaan kadottanut; aina olivat ne selvinä ja varalla.
Hänen tarvitsi vaan sulkea silmänsä ja katsoa sisimpään päähänsä;
siellä oli koko maailman kartta levällään kuin naulattu, sen meret,
maat, kaupungit, virrat ja vuoret, ihmisrodut, neliöpenikulmat,
asukasluvut, vienti ja tuonti, elinkeinot ja kaikki tyyni. Ja historia
— se esiintyi liikkuvina kuvina kaikkialla maantieteellisissä maissa,
hän näki sen ilmielävänä jokaisessa maassa, missä värikkäät rajaviivat
laajenivat ja supistuivat aikain vaihtelevien vaiheiden mukaan. Hän
kuuli roomalaisten legioonien jymisevän tahdikkaan kuhin Välimeren
maissa, hän näki Hannibalin norsujen vaivaloisen menon Alppien yli
eläinten raskaasti voihkiessa, hän näki idästä nousevan pölyn Hunnien
ja Germaanien vaeltaessa; synkkinä varjoina esiintyivät keskiajan
linnat Saksan ja Ranskan metsissä ja kukkuloilla, kirkonkellojen
kaukaa kaikuessa, munkkilaulujen humistessa luostarinporttien takaa,
ritariturnausten keihäänkalskeessa ja kilpien helinässä. Pohjoisesta
tuli laivoja joiden korkeata lohikäärmekeulaa Pohjanmeren tyrskyt
huuhtoivat. Laivoilla seisoi vaaleatukkaisia viikinkejä sinisissä
viitoissa ja hopeavöissä, he tähystelivät merelle etelän seikkailuja
ja rikkautta kohti. Myöhemmin näytti loistava aurinko valaisevan
maailmaa, raskaat pilvet häipyivät ja etäisessä loisteessa kohosi
uusi maailma merestä; kotona Euroopassa puhui Luther selviä sanoja
Worms'issa keisarille ja paaville. Pohjoisesta tuli Lumikuningas
Aadolf kera Ruotsalaisten ja Suomalaisten kuin lumivalkea sää keskelle
Saksan alituista kiistaa ja sekasortoa. — — Senjälkeen muuttuivat
kuvat rikkaammiksi ja monipuolisemmiksi, niitä vilisi idästä ja
lännestä, pohjoisesta ja etelästä, kaikki maat näyttivät kilpailevan
keskenään tehdäkseen historian kirjavaksi ja muodottomaksi! Espanjassa
kulki Filip II synkkänä ja sanatonna pappiensa kera toimittamassa
kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä polttorovioita kaduille
ja toreille; mutta Wilhelm Oraanialainen ja ahkerat Alankomaalaiset
tekivät hänelle sitkeätä vastarintaa. He taistelivat, näkivät nälkää
ja kärsivät ja kestivät, mursivat hiekkavallinsa, jotta meri syöksyi
peittämään heidän kukkatarhansa ja hedelmälliset vaimonsa ja huuhtasi
yli Alban ja hänen mustain Espanjalaistensa pään. — — — Englannissa
piti valtikkaa punatukkainen, pitsikauluksinen Elisabeth ja mestautti
Maria Stuartin, mutta rakennutti vahvan laivaston ja lähetti ylpeät
Englantilaiset tekemään uusia valloituksia, etsimään uusia teitä. Hänen
jälkeensä tulivat Jaakko ja Kaarlo I ja synkkä Cronnvell. — — Mutta
sitten näyttivät kaikki vaikenevan ja pysähtyivät ajaksi katselemaan
Ranskaa! Siellä seisoi Ludvig Neljästoista tuuheassa peruukissa,
korkeilla koroilla valtaistuimellaan Versaillessa, lumoten ihmiset
komeudellaan, loistollaan ja vallallaan, jota muut nöyrästi kumarsivat
ja tottelivat; koko Ranska muuttui valosta säteileväksi juhlasaliksi,
jossa hovimiehet ja naiset liikkuivat sirossa piirissä kuninkaan
ympärillä — herrat silkkisukissa ja suippomiekka vyöllä ja naiset
mahdottomissa kalanluista kankeissa hameissa ja korkeissa peruukeissa,
eikä maailmassa ollut muuta nähtävää kuin Ranskan juhlallinen sali.
Ulkopuolella olevat kuninkaat ja keisarit katselivat ja kurkistelivat
tätä komeutta unohtain aivan itsensä, eikä heidän maissaan tullut
mitään historiasta. Mutta silloin yht'äkkiä herätti heidät jyrisevä
pamaus ja ääni, joka huusi saksaksi, jotta koko Eurooppa kajahti.
Preussin Fredrik Suuri se näin äkkiä iski tulta ja komensi urhokkaat
sotilaansa taisteluun, yht'aikaa Itävaltaa, Venäjää ja Ranskaa
vastaan. Silloin naapurimaiden keisarit ja kuninkaat saivat silmänsä
auki ja heittivät ajatuksistaan Ranskan hovitanssiaiset ja äkkäsivät
sata vuotta kuluneen; nyt he itse olivat kokonaan myöhästyneet!
Pian saivat he huomata Versaillesin komeuden, joka heidät niin oli
lumonnut ja kietonut pauloihinsa, muuttuneen mädäksi ja myrkytetyksi
noina satana vuonna Ludvig XIV ja Ludvig XV aikana. Vallankumous tuli
vyöryen Pariisin takakaduilta kuin paisuva virta, joka kasvoi ja riehui
murskaten mäsäksi koko naamiokekkerit. Hovimiesten ja -naisten peruukit
lennätettiin päistä ja päät seurasivat niitä — korkeimmalle lensivät
kuninkaan ja kuningattaren, Ludvig XVI ja Marie Antoinetten, päät.
Näin meneteltiin verisesti! Roskajoukko ulvoi, Danton'in, Marat'in ja
Robespierre'n karjuminen oli äänekkäin; lakkaamatta kävi ja kolahteli
mestauskone (guillotine) yhä vaan eroittaen pään kaulasta, niinkuin
äidin veitsi leikkaa leipää, siellä kotona, väelle suurukseksi.
Taaskin oli Ranska yksin maailman huomion esineenä. Kaikki kuninkaat
ja keisarit kerääntyivät kauhistuneina mennäkseen pysäyttämään
mestauskonetta, hajoittamaan roskajoukkoa ja tuhoamaan Dantonin,
Maratin ja Robespierren. Mutta silloin kajahti hätäkello Ranskassa, ja
kansalaisia vyöryi tuhansittain maansa puolustukseen paljasjalkaisina,
rääsyisinä, heinähankoineen ja viikatteineen; edellä kulkivat,
vallankumouksen miehet huutaen tulisia sanoja — näin tultiin rajalle
leimuavana liekkinä ja raivoavana tulena ja kuninkaat ja keisarit,
perääntyivät kauhusta kalpeina. — Mutta tulenliekki kääntyi rajalta
kotiin, syöksyi Pariisiin, leimahti koko maahan; se kasvoi ja paisui
rajattomaksi, helvetilliseksi elämöimiseksi, päitä lensi ja verisuihku
kohosi korkealle ilmaan, roskajoukon ulvonta, hirmujulistukset — —
Seis! jylisi ääni yli kaiken ulvonnan ja kirkumisen — yht'äkkiä
tuli hiljaisuus. Roskajoukko hajosi, tulenliekki sammui ja savu
haihtui tuuleen; kirkas päivä paistoi rauhaiseen Ranskaan ja ylinnä
vallankumouksen murskaamilla raunioilla seisoi yksinänsä pieni mies,
kolmikolkkainen hattu päässä, käsivarret ristissä rinnalla, katse
vaaniva ja uhkaava. Suuren Napoleonin taakse järjestyivät kaikki, jotka
olivat polttaneet ja räyhänneet, tikeiksi, lujiksi sotilasriveiksi
trikolorin ja kultaisen keisarinkotkan ympärille — ja viidentoista
vuoden kuluessa eivät kutkaan kuninkaat taikka keisarit saaneet
siunainta rauhaa, heitä ruoskittiin, kaahattiin, syöstiin sekasortoon,
kanuunat jyskyivät Espanjasta Venäjälle asti, ja Ranskan keisari kulki
voitosta voittoon, ja koko maailma vapisi hänen jalkainsa juuressa.
Yksi ainoa maa pysyi taipumattomana — se väijyi, luovaili ja
purjehti ulkopuolella Ranskaa, ellen varoillaan kaiken aikaa, ei
antautunut koskaan, eikä hellittänyt katsettaan hänestä, eikä vienyt
tähysteleviä laivojaan hänen tieltään. Se maa oli Englanti. Kesken
hänen voitonriemuaan ja kansain peljätessä kauhistavaa jyminää — iski
Englanti kyntensä tuohon pieneen mieheen, jolla oli kolmikolkkainen
hattu päässä, nostaen hänet yli laajan meren, ja laski hauet valtameren
etäisimmälle saarelle.
Sen jälkeen oli historia pitkän aikaa hiljaista ja yksitoikkoista.
Mikko Tiukkatuuli vihasi Englantilaisia enemmän kuin ketään muuta
maailmassa, samalla kuin hän rakasti tuota yksinäistä miestä valtameren
etäisimmällä saarella ja kärsi hänen kanssaan.
Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Tällä rehtori Holst tarkoitti,
että piti luoda reipas katsaus valtakuntiin ja ajanjaksoihin
kokonaisuudessaan. Tutkivalla katseellaan oli hän pian huomannut,
että tämä oli Mikko Tiukkatuulen oikea ala. Vaikka rehtori seisoikin
synkkänä ja saavuttamattomana tuolla ylhäällä heilutellen itseään,
jotta valonsäteet välkkyivät hänen kirkkaalla otsallaan kuin
norsunluisella pinnalla, — tunsi Mikko Tiukkatuuli turvallisuutta:
sekin, että hän oli saanut tällaisia kysymyksiä juuri nyt, antoi
aihetta siihen toivoon, että on korkeampaa oikeutta ja toisenlaista,
kuin opettaja Svenningseirin polttavat korvapuustit!
Tuo lyhyt esitys meni oikein hyvin. Rehtori sanoi "soh!" vaan pari
kertaa, ja Mikko Tiukkatuuli sai rehtorin pienen, soman ykkösen
arvostelukirjaansa.
Tunti kului vitkaan ja laimeasti, Amerikan kansalaissodasta puhuttaessa
hiljaisilla äänillä, rehtorin väliin huomauttaessa:
— Soh! taikka; — niinkö luulet?
Viimein soitettiin ja läksy saatiin seuraavaksi kerraksi.
— Sinä Mikko ja sinä Antti Bech jääkää tänne! Te muut saatte mennä ulos!
Nyt tulee! Mikko Tiukkatuulen vatsa vetääntyi kupparaan rinnan alle.
Luokkahuone tyhjentyi. Rehtori seisoi paikallaan yhä heilutellen
itseään.
— Astukaa esiin molemmat!
Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli asettuivat opettajan pöydän eteen.
Antti katseli uhallisesti ja totisena suoraan eteensä seinään; Mikko
Tiukkatuulen tuskallisesti jännitetty katse kiintyi rehtorin vakaviin
kasvoihin.
— Opettaja Svenningsen on tehnyt minulle valituksen sinun
käytöksestäsi, Mikko. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjastasi,
— rehtori veti paperin taskustaan. — Hän olisi voinut rangaista
sinua tällaisesta tunnilla luvattomasta työstä, mutta hän mielistyy
sinun runoosi, lukee sen tovereillesi ja tahtoo itse säilyttää sen.
Tästä olisi sinun — herra Svenningsen'in oppilaana ja runoilijana —
pitänyt olla hänelle hyvin kiitollinen. Kaikkea vielä! Sinä käyttäydyt
hävyttömästi herra Svenningseniä kohtaan. Siitä olet saanut hyvin
ansaitun rangaistuksesi, ystäväni. Tässä on nyt sinun runosi — herra
Svenningsen ei luule olevan syytä säilyttää sitä. Ole hyvä!
Rehtori ojensi hänelle paperin, ja Mikko Tiukkatuuli otti sen,
tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken aikaa vaiti heiluen ja
lakkaamatta katsellen Mikko Tiukkatuulta. Kun tarkkaan katsoi, huomasi
hienon, hienon hymyn rehtorin ohuilla huulilla. Viimein hän kääntyi
Antti Bechiin päin:
No, Antti, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
Antti Bech katsoi kysyen opettajaan.
— Minä kuulin sinun esiintyneen luokalla korkeampana tuomarina.
Mutta ehkä sinä olet armollisesti tyytyväinen minun huomautuksiini
Mikolle? Niin, kai minä siinä suhteessa olen onnellisempi kuin herra
Svenningsen, joka sai lähtöpassinsa sinun allekirjoittamanasi. Saanen
siis sanoa kiitoksia!
Rehtori ojensi kätensä. Antti Bech loi katseensa alas ja seisoi
liikahtamatta.
— Anna minulle kätesi, poikaseni! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella
äänellä — melkein sydämellisesti ja tuttavallisesti.
Vitkaan tarttui Antti Bech tarjottuun käteen; rehtori puristi sitä
hiukan:
No, nyt saatte mennä, molemmat!
Mikko Tiukkatuuli, ja Antti Bech jonkkivat yhdessä pois.
He astuivat rinnan portaita alas. Antti pysähtyi ja tokasi:
— Minusta sinun runosi oli sentään sikamaisen hyvä!
He menivät alemmaksi ja lähestyivät ulko-ovea.
Ulkona koulun pihalla oli elämää, huutoa ja kirkunaa niinkuin
tavallisesti.
— Tiedätkös, Tiukkatuuli, sanoi hän — emmekö ole yhtä mieltä siinä,
ettemme hiisku sanaakaan toisille siitä, mitä rehtori meille sanoi?
— Tietysti! vastasi Mikko Tiukkatuuli.
— Niin, näetkös, ei noiden nautojen kalloon kuitenkaan mahtuisi, että
rehtori on kohdellut meitä sikamaisen leikillisesti.
— Johan nyt, sanoi Mikko Tiukkatuuli. Hän mietti hiukan ja jatkoi: —
Kai hän olikin aikalailla leikkisä? Minäkin sain runoni takaisin!
— No, ei meitä ainakaan koulusta pois ajettu, naureskeli Antti Bech; ja
sitten he menivät koulun pihaan.
— — — — —
Sen ja seuraavan päivän oli Mikko Tiukkatuuli kovin miettiväinen.
Hän tahtoi päästä selville jostakin asiasta.
Kolmantena päivänä oli heillä taas rehtorin tunti, historiaa. Koko
tunnin istui Mikko Tiukkatuuli paikallaan pää kallellaan, katsellen
lakkaamatta oikealla silmällään rehtoria ja vasemmalla jäykästi pitkin
nenänsä vartta.
Rehtori Holst oli entisellään, mutta Mikko Tiukkatuuli keksi hänessä
jotakin uutta sinä päivänä.
Kun tunti oli loppunut, käveli Mikko Tiukkatuuli, ollen järjestäjä,
yksin luokkahuoneessa. Hän avasi akkunat, pesi suuren taulun,
kastoi sienen ja asetti liidun ja suuren, puisen harpin saataville
laskentotuntia varten. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken
tuijottaen opettajain istuimen seinään. Sitten hän nyökkäsi päätään,
aivan kuin olisi tehnyt päätöksen jostakin asiasta.
— Niin, kyllä rehtori oli pohjaltaan leikillinen mies!
Näistä päivistä alkoi Mikko Tiukkatuulen olo koulussa muuttua
toisenlaiseksi; ei kumminkaan suuresti, eikä huomattavasti. Ennen hän
aina oli istunut siellä ja miettinyt, miten kulloinkin paraiten voisi
pujotella viiden tunnin läpi ja sitten niilestää kotiin päivälliselle;
nyt oli olemassa side tai oikeammin kaksi, jotka liittivät hänet
lujemmin kouluun.
Toinen oli rehtori Holst.
Joka historiatunnilla Mikko Tiukkatuuli tähysteli tuota tummaa
miestä, joka hänen mielestään äkkiä oli lakannut olemasta koko koulun
ja opettajain vihamielisyyden ylin herra ja saavuttamaton mestari
ja muuttunut ihmiseksi, joka tasapuolisesti, ystävällisesti tahtoi
selville saada asiat, puhua ja tuomita niinkuin tavallinen ihminen —
ulkopuolella koulua. Näin, tähystäen ja huomioita tehden, keksi hän
yhä enemmän hyviä ja rauhoittavia ominaisuuksia rehtorin kasvoissa,
äänessä ja koko olennossa. Korkea, kiiltävä otsa, jota sinertävän
musta, sileä tukka ympäröi, oli hänen mielestään puhdas, viisaan miehen
otsa; ja totisista silmistä välkähti väliin hymy ja ystävällisyys.
Ääni oli rauhoittava ja tuo hiljainen, säännöllinen heiluminen
arvokasta. Rehtori ei koskaan kiivastunut, eikä lyönyt, eikä torunut;
kun hän sanoi "soh!" tai "niinkö luulet?" vaikutti se kymmentä kertaa
paremmin, kuin esim. Svenningsenin pilkka ja sukkeluudet, taikka
lehtori Buggen pitkät nuhdesaarnat. Suuren suuri asia oli sekin, että
rehtori kohteli kaikkia poikia samalla lailla; etevimmät ja heikoimmat
oppilaat saivat yhtä paljon hymyilyjä ja ystävällisyyttä osaksensa.
Simo Selmerille sanottiin "soh!" yhtä ankarasti kuin pikku Söyrinki
Miehentappajallekin, luokan raukkamaisimmalle ääliölle, joka ei
koskaan osannut, eikä voinut osata mitään. Ennen oli rehtori, Mikko
Tiukkatuulen mielestä, ollut herttua Alban kuvan näköinen kuvitetussa
maailmanhistoriassa hänen kotonaan. Mutta kun hän nyt, tarkkasi ja
katseli häntä, varsinkin rehtorin levollisesti ja järkähtämättömän
selvästi esittäessä suuria maailmanhistoriallisia ajanjaksoja ja
tapahtumia, — hävisi Alba ja rehtori alkoi, erittäinkin otsa ja katse,
muuttua suuren Napoleonin näköiseksi.
Mikko Tiukkatuulen sielussa piili pohjimmaisena heikko, kammottava
aavistus, että jonakin päivänä vedenpaisumus huuhtoisi hänen päänsä.
Kun hän ajatteli koulussa oloaan, huomasi hän olleensa huolimaton ja
laiska kaiken aikaa. Hän ei mitään osannut kunnolleen; kaikesta hän
oli selvinnyt pujottelemalla ja arvaamalla. Olihan tuo onnistunut
jotenkuten kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen. Mutta itse asiassa
hän huojui kuilun partaalla. Jonakin päivänä täytyi tilinteon tulla.
Ja se tuli olemaan kamala! Nämä ajatukset hän aina sysäsi syrjään. Ne
yllättivät hänet kumminkin äkkiä, niin koulussa kuin muuallakin — kuin
kylmänväreet ruumiin. Mutta niiden kauhistava voima oli liian suuri ja
hänen tuskansa auttamattoman kova; sitä ei voinut kestää!
Nyt, kun rehtori Holst oli ikäänkuin "ilmestynyt" hänelle, sai poika
hänestä pelastusankkurin hädässään. Häneen tuli lohduttava aavistus,
ettei rehtori Holst sentään tykkänään häntä tahtoisi heittää silloin,
kun tosi oli edessä, kun koulu vaatisi hänet tilille, isä kutsuttaisiin
ja hänelle ilmoitettaisiin koko asia j.n.e. Pilkkaa, piiskaa ja
nujerrusta hän kyllä tulisi saamaan — mutta ei häntä sentään tykkänään
raakattaisi! Kun ei vaan ajettaisi koulusta, eikä hyljättäisi, eikä
lähetettäisi merelle taikka muutenkaan pidettäisi sellaisena, joka ei
koskaan voi parantua!
Samalla kun hän oli saanut tämän lohdutuksen, kävi Mikko Tiukkatuulen
ajatus kamalasta tilinteon päivästä elävämmäksi ja palasi useammin
mieleen. Ainakin oli se joka historiatunnilla ihan selvästi hänen
edessään; oikein kylmä hiki nousi otsalle, hänen kuvitellessaan, kuinka
kaikki oli käyvä. Sitten hän katseli rehtoria sivulta ja turisi hänen
yhä seisovan yläpuolellaan...
Mikko Tiukkatuuli luki nyt tarkoin historialäksynsä, ja rehtori
Holst oli tyytyväinen häneen, — jospa hän olisi aavistanut, mitä
ajatuksia poika hautoi ja kuinka tuo pieni nasikka pää kallellaan ja
tiukkatuulikatseellaan todenteolla jumaloitsi häntä, turvautui häneen
tuskallisissa ajatuksissaan!
Toinen side, joka liitti Mikko Tiukkatuulta kouluun, oli Antti Bech.
Aina Svenningsenin ja runon päivästä saakka olivat Mikko Tiukkatuuli
ja Antti Bech ystäviä. Alussa salassa ja huomaamatta, sittemmin
lämpimämmin ja avonaisemmin.
PETOSTA!
9/4. Mikko on "unohtanut" suorittaa laskuesimerkkinsä tänään.
Lange.
16/4. Ei Mikko ole tänäänkään tuonut kotona laskettavia laskuesimerkkiä.
Lange.
23/4. Mikko on tänään tuonut kovin huolimattomasti ja hätiköimällä
suoritettuna laskuesimerkkinsä kouluun.
L.
30/4. Mikko jää tänään kouluun 2—3 laskemaan esimerkkinsä uudestaan.
L.
Mikko Tiukkatuulen arvosteluvihon, muistutuksille varattu, sareke oli
näin koristeltu viime kuukautena.
Joka kerta täytyi "näyttää" isälle, ja aina oli se tuottanut surkeutta
kotiin. Viimeksi oli 4 tarkkaavaisuudessakin!
Nyt hän istui tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla
käytävässä. Se kaikui surkean kumeasti tyhjässä, hiljaisessa
koulurakennuksessa, jossa Mikko Tiukkatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän oli laiskanläksyllä.
Hän laski ja laski. Opettaja Lange oli selittänyt hänelle kaikki kolme
esimerkkiä, ihan tarkoin, kaikki arvokertoineen ja juurimerkkeineen.
Tuntui siltä kuin hän olisi tajunnutkin. Mutta...
Äkkiä kuuli hän askeleita tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst astui
sisään.
Hän, tuli rehtorin asunnosta rakennuksen toisesta kyljestä. Hänen
yllään oli kotitakki, jota ei Mikko Tiukkatuuli ollut ennen koskaan
hänellä nähnyt; se olikin tahriintunut ja ruma. Muutoin rehtori aina
oli koulussa erittäin puhtaasti ja hyvin puettu.
Rehtori tuoksui kaalille ja kaiveli hampaitaan.
— No, Mikko, ovatko laskut valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole pitemmälle päässyt? Puolet ensimäisestä kysymyksestä!
Istutko sinä täällä laiskottelemassa?
— En, sanoi Mikko Tiukkatuuli painaen päänsä alas ja katsellen
paperejaan. — Minä olen laskenut kaiken aikaa.
— Etkä ole pitemmälle päässyt!
— E — en.
— Ystäväiseni, etkö sinä ymmärräkään kysymyksiä?
— En! vastasi Mikko Tiukkatuuli luoden avuttoman katseen rehtoriin.
— Ala laskea seuraavaa!
— En minä käsitä sitäkään! sanoi Mikko Tiukkatuuli, ja kyyneleitä tulvi
hänen silmiinsä.
— No, aiota sitten kolmatta, poikaseni!
Mikko Tiukkatuuli ei voinut enää vastata.
— Ehk'et sinä ymmärrä sitäkään?
— E—e—en, nyyhkytti Mikko Tiukkatuuli.
Rehtori kulki pariin kertaan lattian poikki edestakaisin.
— Tämä on oikein paha asia! mutisi hän itsekseen. Hän pysähtyi ja
katseli Mikko Tiukkatuulta.
— Saat vielä koetella hiukan aikaa!
Rehtori meni.
Mikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti
vihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut
olivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai
loppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin
opettaja Langen taululla laskema.
Hän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät
penkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla
ylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli
huonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja
Langen laskuista.
Mutta ne oli kumminkin pyhitty pois!
Ei mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta,
eikä sen ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti
näyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka
— eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet
hänen taaskin jääneen "laiskaan".
Voi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä
arvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion
ja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein
ensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä
kirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan
osasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten,
seitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiä _sanoja_,
joita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy
ilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!
(a + b)² = a² + 2ab + b²
(a — b)² = a² — 2ab + b²
Joko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole
mitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään
kuvaa!
Ensin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun,
aivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa;
hän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut
— ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton
vihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.
No, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin;
laskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!
Kenties piankin! Ehkä juuri tästä "laiskasta", joka oli kerrottava. Nyt
he kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan
on...
Hän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.
— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon
lyönnin tänne?
— Kyllä.
— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin
istumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin
kiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla,
säännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.
Mikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se
oli: Tilinteko.
Tässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty
isälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä
koulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan
arvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat
ja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä
hyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan
esteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki
oli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä...!
Hän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin
kipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja
tunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata
opetusta!
Isä saisi tietää kaikki. Hän tulisi kouluun puhuttelemaan rehtoria;
silloin hän saisi kuulla vieläkin enemmän, isä!
Mikko Tiukkatuuli kuvitteli näkevänsä isänsä kasvot kovin surullisina.
— Mitä me sinulle nyt teemme, Mikko? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi
äidille. Paraiten illalla, kun he olivat menneet levolle. Seuraavana
päivänä tulisi päätös:
— Koulunkäynti saa jäädä sinulta, Mikko. Sinun täytyy yrittää toista
tietä!
Mikko Tiukkatuulen mielessä häilyi:
Merelle — taikka konepajaan, tulla insinööriksi, ehkä puusepänoppiin —?
Taikka joutua puotiin, kauppiaaksi...
Mitähän tuossa rehtorin kirjeessä oli?
Hän nosti sen valoa kohti; mutta kuori oli läpinäkymätön. Hän pani
kirjeen pöydälle ja kiristi kuorta; — vielä vähemmän voi nähdä! Hän
tirkisti kuoren ylimmäisestä kulmasta, joka oli hiukan raollaan. Reikä
oli liian pieni. Kirje oli kokoon taivutettu, sen hän näki — — —
Ehk'ei liima ollutkan oikein tarttunut — jos hän saisi kirjeen kannen
irti pitkin liimausta, niin voisi hän liimata sen uudestaan!
Varovasti hän koetti kynäveitsellä, kohotti ja veisti. Mutta liima piti
kiinni, se oli tiivis, kuiva ja luja; hän saattaisi vielä repiä paperit
veits...
Hän repikin kuoren!
Tuo näytti pahalta. Kuoren kansi oli pullistunut kulmasta.
Kynäveitsessä oli ollut sitäpaitsi jotakin tahraa, sillä paperikin oli
likaantunut. Ja sitten oli vielä repeämä ylöspäin, eikä niin aivan
pienikään!
Tämän isä heti huomaisi!
Yksi, kaksi, kolme, kuori lensi auki! Äkkiä nykäsi hän kirjeen ulos,
avasi sen —
"Jotta Mikko voisi seurata laskennossa, jossa hän on heikko, pitää
hänen välttämättä saada muutamia tuntia yksityisopetusta".
Niin siinä oli kirjoitettu. Rehtori Holsfin hienoilla, pienillä
kirjaimilla.
Ensi hetkessä Mikko hengitti keveämmin. Eikö se pahempaa ollutkaan —
tällä kertaa?
Mutta sitten hän yht'äkkiä jäykistyi kauhusta: Hän oli murtanut
rehtorin kirjoittaman kirjeen, joka oli vietävä isälle. Oli tarpeetonta
panna sitä enää revittyyn kuoreen takaisin! Hän aikoi mennä
paperikauppaan ostamaan uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —!
Kylmä hiki nousi Mikko Tiukkatuulen otsalle hänen mennessään uunin luo.
Pohjalla hehkui vielä hiiliä tukan alla. Hän hautasi rehtorin kankean
ja kiiltävän kirjeen sinne, pöyhi hiukan — pian paperi syttyi ja
leimahti ilmiliekkiin. Näin muuttui rehtorin kirje tuhaksi.
Samalla kello löi kolme lyöntiä alhaalla käytävässä;- Mikko Tiukkatuuli
kokosi kirjansa ja lähti pois, astuen tyhjien käytävien lävitse.
Kotiin päin hän kulki vitkaan. Hän mietti ja suunnitteli. Olihan sekin
yksi keino — päästä eroon kaikesta polttamalla asiapaperit!
Nyt oli isälle näytettävä muistutus. Toissapäivänä hän oli saanut 4
äidinkielen suullisessa kuulustelussa: se oli häpeä; eilen merkittiin
latinankirjoituksista kaksi arvosanaa — koti- ja koulukirjoituksesta.
Ne olivat 3,5 ja 4.
Kaikki nämä yhteensä ja muistutus ja "laiskassa" olo -- --!
Mutta arvostelukirjan hukkaaminen oli kaikkein pahinta, mitä koulussa
saattoi tapahtua! Arvostelukirja! Sehän oli kirjoista pyhin!
Mikko Tiukkatuuli käveli ja suunnitteli: oli kuukauden viimeinen
päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan nyt, alkaisi se
ensimäisestä päivästä toukokuuta. Kulunutta kuukautta ei suinkaan enää
kirjoitettaisi;' se olisi ollut ja mennyt! Ja mitä hän saisikaan, jos
hukkaisi arvostelukirjan? No, joka tapauksessa oli edullisempaa päästä
eroon arvostelukirjasta juuri nyt!
Ihana asia, päästä eroon tuosta lyijynraskaasta, sydäntä vaivaavasta
taakasta — ei tarvitsisi näyttää isälle...!
Ei tarvitsisi muuta, kuin pistää tuo ohut, inhoittava kirja uuniin!
Mikko Tiukkatuuli tuli kotiin. Hän meni sisään pääoven kautta.
Talossa vallitsi hiljaisuus. Keittiöstä kuului astiain kolinaa, niitä
huuhdottaessa.
Oli jo kulunut pitkältä iltapäivää.
Eteisessä, kohtasi hän Hanna siskon, — tämä oli nuorempi kuin Mikko
Tiukkatuuli. Hän katsoi musertavan halveksivasti veljeensä.
— Taaskin sinä olet istunut! hyi, häpeä!
— Se ei koske sinua! Oletteko syöneet?
— Jo aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Hän nukkuu päivällisunta.
— Missä on äiti?
— Äiti myöskin, tietysti. No, kyllä saat kyytiä isältä!
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä! Laiskalainen! Isä sanoi, ettei sinulle saa ruokaa antaa!
Mikko Tiukkatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartaan — valehteliko
hän vai —?
— Hiljaa, hiljaa!
Vanhempi sisar, Andrea, tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat! Entä sinä, Mikko!
— Minäkö! Hyh, kaikista sitä pitäisi välittää!
Me olemme saaneet jälki-istuntoa koko luokka, siksi että olimme
kieltäytyneet laskemasta Langen laskuesimerkkiä — mahdottomia, näetkös!
Minä en tietysti voinut yksin ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat
yksimielisiä! Pyh!
— Siinä luokka teki kovin huonosti! sanoi Andrea ankarasti, — mutta
silminnähtävästi kevennetyin mielin.
— Kuules, Drea, — onko isä kovin vihoissaan?
— Hän luuli sinun yksinäsi istuneen.
— Onko totta, etten minä saa ruokaa?
— Ei suinkaan, minä olen säästänyt sinulle. Tule!
Mikko Tiukkatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä keittäjä
Jaana mutisi:
— Tuota poikanulikkaa, jota erikseen pitää palvella!
— Hiljaa! sanoi Drea, avaten paistinuunin, jossa vadit olivat.
— Varmaankin on vaan kalaa? kysyi Mikko Tiukkatuuli ja kurkisti mustaan
uuniin. Hän olisi ollut mies syömään sekä vadit että ruuat; hän oli
niin nälissään.
Drea sisko ei vastannut mitään, otti vaan vadit ja vei ne
ruokahuoneeseen. Mikko perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — oikein
somasti sitäpaitsi! Sitten tuli suuri vati sisältöineen!
— Lihapalleroita!
Oikein mieliruokaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna meni Mikko Tiukkatuuli kirjat kainalossa kouluun;
yksi niistä puuttui: arvostelukirja. Se oli ohuin kaikista kirjoista
ja kumminkin tuntui kirjaröykkiö tänä aamuna niin kevyeltä hänen
kainalossaan kuin tyhjä!
Hän oli ollut hereillä kokonaisen tunnin yöllä ja miettinyt.
Täytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta
ei millään muotoa voinut puhuakaan.
Lopulta hän olikin keksinyt.
Mutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni
vapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.
Onneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut
joutua puheisiin Langen kanssa.
Vaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja,
edeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai
mutkimaan.
Koulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, että
Svenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.
Pojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli
asettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas
luokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet,
jotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle,
toiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa
taakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun
siellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai
navettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.
Joku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin.
Luokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului
erilaista mellakkaa.
Mikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä
oli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta
rohkaisi taas mieltään.