Tästä Suomen vapaus- ja kansalaissodasta v. 1918 kertovat
jälkeentulevat polvet vielä vuosisatainkin takaa ja historia on
langettava oman jäävittömän tuomionsa siitä. Mutta koskaan ei voida
kieltää Suomen kansan oikein ajattelevalta osalta sitä tunnustusta,
minkä se on kunnollaan ansainnut! Eikä koskaan tule unhoittumaan Suomen
valkoisen armeijan isänmaallinen työ eikä sen esimerkiksi kelpaava
kuntoisuus! Rinnan kulkivat siinä herra ja talonpoika, rinnan
harmaapäävanhukset nuorien koulupoikain kera! Ja rohkeat, vaivojaan
säästämättömät neitoset alttiisti apuaan antoivat, milloin
sairaanhoitajattarina tulilinjoilla, milloin taas talouspuuhissa
velvollisuutensa täyttivät! Ja kaikki nämä yhdessä tekivät sen, että
valkoinen armeija oli luja ja murtumaton!
"Alku on aina hankala", sanotaan ja niin se oli Suomen
vapaustaistelussakin. Mutta sitä mukaa kuin asiat kehittyivät ja
toiminta laajeni, sitä mukaa se myöskin varmistui ja järjestyi.
Voittamalla aikaa, voitti valkoinen armeija monta etua.
Punakapinoitsijoilla sensijaan kaikki pyrki menemään sekaisin, vaikka
heillä olikin suuri joukko venäläisiä upseereja johtajinaan. Vuoksen
rintamallakin todettiin parinkymmenen 42:nnen armeijakunnan entisen
upseerin, kenraali Jeremejeffin johdolla, työskennelleen punaryssäin
riveissä.
Mutta onni suosi Suomen kansaa monessa suhteessa! Niinpä siinäkin, että
taistelut saatiin taukoamaan aikaisin keväällä. Tykistötuli, joka
paksun lumen takia ei ollut läheskään niin vaarallinen, kuin mitä se
olisi saattanut olla sulalle maalle, ei ehtinyt myöskään tuhoamaan
viljapeltoja eikä heinäniittyjä. Toiselta puolen oli, kuten jo olen
ennemminkin maininnut, paksusta lumesta se etu, että punaryssät olivat
sidotut rautatielinjojen ja maanteiden varsiin. Heillä ei ollut siinä
määrin suksia käytettävinään kuin oli vastapuolella, ja ryssäthän eivät
sitä paitsi osanneet hiihtää. Näin oli rohkeilla suksijoukoilla
tilaisuus hätyyttää punaisia milloin tahansa. Ja kun tähän rinnastaa
vielä punaisten alhaisen mieskurin, joka vahtipalveluksessa on erittäin
tärkeä, niin ymmärtää hyvin sen hermostuneisuuden, mikä vallitsi heidän
joukoissaan.
Myöntää kyllä täytyy, että rohkeitakaan miehiä ei punaisilta puuttunut,
mutta massapsykologia vei nekin mukaansa.
Kun hyökkäyskäsky huhtikuun 2 päivänä annettiin, oli punaisten rintama
vahvimmillaan: Heinjoelta Saimaaseen asti puolusti sitä n. 7680 miestä,
joilla oli käytettävänään 37 eri suuruista tykkiä ja ainakin 44
kunnossa ja toiminnassa olevaa konekivääriä. Tämä vihollinen oli
tuhottava vahvoissa asemissaan n. 3178 miehellä, 472 alipäälliköllä ja
109 upseerilla, joilla oli käytettävinään 17 tykkiä hyvin rajoitetuilla
ammusmäärillä ja 38 kovasti kuluneella konekiväärillä.
Mutta Karjalan rykmentit täyttivät tehtävänsä ja historian kirjoittajat
tulevat aikanaan antamaan arvostelunsa niiden suorittamista
sotilaallisista liikkeistä.
Loppusanat.
On usein ihmetelty taistelujen sitkeyttä Raudun aseman luona, on
kummastellen kyselty: miksi juuri Ahvola joutui kiivaimpien taistelujen
temmellyskentäksi ja miksi punaryssät juuri sitä tietä tahtoivat
tunkeutua Antreaan? Samoin on lausuttu mielipiteitä siitä, että esim.
Heinjoen kautta tehty hyökkäys olisi taannut punaryssille varman
etenemisen ja voiton.
Näihin kyselyihin ja arveluihin voidaan vastata monella eri tavalla.
Niinpä voidaan väittää yhtä jos toistakin, eikä niitä voida millään
kumota. Minun yksityinen mielipiteeni -- kuten jo olen ennemminkin
maininnut -- on se, että punaisten ja ryssien sodankäynti oli enemmän
psykologista kuin strategista: tehtiin mitä milloinkin päähän pälkähti
ja äänestettiin päälliköt kumoon, silloin kuin yleinen mielipide --
mukavuus -- katsoi sen tarpeelliseksi!
Mitä tulee taisteluihin Raudun aseman luona, niin on niillä
luonnolliset selityksensä siinä, että aukeat viljelysmaat ympäröivät
hevosenkengän muotoisena kaarena Raudun asemaa ja tarjosivat edullisen
puolustuslinjan. Tätä käytti hyväkseen jo jääkärivänrikki _Läheniemi_
vähäisen puolustusjoukkonsa kanssa ja sittemmin "kiviniemen
pataljoonan" päällikkö jääkäriluutnantti _Ekman_.
Aivan samoin vaikuttivat Vehkeenniityt ja aukeat viljelysniityt
Hannilan ja Kavantsaaren välillä sen, että punaryssät mielellään
pyrkivät metsäisiä kukkuloita kohti Ahvolassa: "Vakavampi mainen matka!
Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle!"
Jos vihollinen olisi tehnyt hyökkäyksensä sieltä tai täällä, kuten
esim. Heinjoelta, olisi sen yritys saattanut paremminkin onnistua,
mutta kuka voi sen taata! Muistaen Heinjoen vanhojen miesten
testamentinteot ennen tappeluun lähtöä, koulupoikien kiihkoisen
innostuksen, miesten ja naisten uhrautuvaisen ja rohkean toiminnan
kaikkialla, rintamalla ja sen välittömässä läheisyydessä, uskallan
omalta osaltani olla sitä mieltä, että punaryssien olisi ollut yhtä
vaikeaa tulla sieltä kuin täältä! Vaikeammaksi olisi niiden etenemisen
estäminen käynyt, jos helmikuun 11 päivänä olisi luovuttu Hannilan
asemasta ja parhaassa tapauksessa Antreastakin, tai jos eräistä,
minulle käsittämättömistä syistä, ei sittenkään olisi oikealla hetkellä
saatu valmiiksi harjoitettua ja varustettua 8:tta jääkäripataljoonaa
Sortavalasta Rautuun. Silloin olisi täytynyt vetää vasen siipi Suvannon
yli, kuten minulla jo oli lupakin. Mutta mitä vaikeuksia siitä taas
olisi johtunut puolustukseen ja aikanaan tapahtuvaan Kannaksen
puhdistukseen nähden, sen voivat arvioida vain ne, jotka tuntevat
paikallisia oloja Karjalan Kannaksella, tai voivat kartoista
perinpohjaisesti tutustua niihin.
Kylliksi kauan kesti odotusta näinkin, ennenkuin valkoisen armeijan
päävoimat joutuivat ratkaisevaan rynnistykseen Karjalassa. Jääköön
historioitsijain ratkaistavaksi, pakoittivatko täysin pätevät syyt
valloittamaan ensiksi Tampereen ja sitten vasta Viipurin, kuin myös
senkin, oliko tähdellistä ylläpitää matkustajaliikennettä samaan aikaan
kuin sotaväen kiireellisen siirron piti tapahtua Keskisuomesta
Karjalaan. Ottaen huomioon sen, että Tampere valloitettiin jo huhtikuun
5 päivänä ja Viipurin valloitukseen voitiin ryhtyä vasta kolmen viikon
kuluttua, tuntui kriitillisissä oloissa odottavasta sotaväensiirtely
tarpeettoman pitkäveteiseltä.
Mutta kolme Karjalan rykmenttiä erikoispataljoonineen pystyivät
täyttämään ne tehtävät, jotka Suomen tasavallan sotajoukkojen
ylipäällikkö sähkösanomamääräyksellä oli antanut: