_Alkutaistelujen aika_.
Kuten jo olen maininnut, täytyi ennakolta tehdyt suunnitelmat hylätä ja
ryhtyä taisteluun hetken vaatimusten mukaisesti. Vihollinen sai määrätä
ajan ja paikan, milloin ja missä taisteltiin; voimien mukaan siinä
koetettiin vastusta tehdä. Niin muodostuivat rintamataistelut heikoksi
puolustukseksi, joka ei pystynyt vihollisen hyökkäilyä estämään, mutta
eteenpäin kulkua kylläkin hidastuttamaan. Ja ensi aluksi olikin se
riittävää.
Räjäytettyään rautatiesillat Talin ja Karisalmen asemien
lähellä, vetäytyivät suojeluskunta-joukot Karisalmelta linjalle
_Kokonselkä--Salojärvi--Kaipolankylä_. Asemat tässä olivat monessa
suhteessa suotuisat puolustukseen: laajat näkö-alat kaikkiin suuntiin
ja vihollisella vähän teitä käytettävänään. Paksu lumi esti kaikkia
liikkeitä, kun ei punaisilla ollut riittävästi suksia eikä hevosia
hallussaan.
_Karisalmen_ asema jätettiin helmikuun 2 päivänä, jolloin sieltä
tuotiin viimeisetkin tavarat, puhelimet ja lennätinkoneet, Antreaan.
Saman päivän illalla saapui näiden rivien kirjoittaja Antreaan
Helsingistä, jossa olin saanut määräyksen uuteen toimeeni Karjalan
rintaman päällikkönä. Huhujen aiheuttamat luuloni taistelevista
voimista ja asestuksesta kärsivät katkeran kolahduksen. Uusi
orienteetaus paljasti rintaman ja koko yrityksen heikkouden,
uhkarohkeuden! Tämähän oli äärimmäistä uhkapeliä!
Ensi töikseni järjestin Hiitolaan harjoituskoulun, johon koottiin eri
paikkakuntien miehiä harjoittelemaan välttämättömimpiä sotilastehtäviä.
Samalla toimi Hiitolan harjoituskoulu jonkunlaisena rekryyttivarastona
eli reservijoukkojen sijoituspaikkana, jossa rintamalle lähteville
jaettiin aseita ja vaatetuskappaleita. Samantapaisia harjotusleirejä
muodostettiin myöhemmin myös Sortavalaan, Savonlinnaan, Käkisalmeen ja
moneen muuhun paikkaan. Niin oli välttämätön miehien saanti rintamalle
turvattu.
Palkkajärjestelmä, jota muuallakaan Suomessa ei erikoisemmin
suosittu, sai Karjalassa ankaran vastustuksen. Miehet lähtivät
vapaaehtoisina sitä mukaa kuin aseita saatiin! Kautta Karjalan ulotettu
agitatsiooni- ja innostuttamis-työ tuotti hyvän hedelmän ei ainoastaan
miesten hankinnassa rintamalle vaan myöskin mielialan ja ajatusten
virkeinä pidossa. Punaisten hälyyttävät tiedot menettivät vaikutuksensa
ja maakunnan väestö siirtyi taas rauhallisiin askareihinsa.
Helmikuun loppupuolella siirryttiin yleiseen asevelvollisuuteen, joka
täydensi paikalliset, joko kuntien tai vain kyläkuntien asettamat
kutsunnat.
Paljon enemmän vaivaa tuotti aseiden hankinta. Pohjanmaalta ei saatu,
monista hartaista pyynnöistä ja rukouksista huolimatta. Rahalla ja
tavaralla sentään joitakin aina rajan takaa tuli, mutta ne kävivät
liian kalleiksi ja lopulta, venäläisten liityttyä kokonaan punaisten
riveihin, raukesivat puuhat silläkin taholla tyhjiin. Viimeinen yritys
kuljettaa aseita suoraan Pietarista kävi liian kalliiksi: silloin kun
menetimme kaksi kunnon miestä, agr. Åströmin ja tehtailija Parviaisen,
rahoista ja aseista puhumattakaan.
Tuntien Karjalan Laatokasta Suomenlahteen ja Rajajoesta Saimaaseen
saakka, käsitin ensi tehtäväkseni kaikin keinoin pysyttää ryssät ja
punaiset mahdollisimman kaukana Vuoksesta. Myöskin oli selvää, että
kaikista venäläisistä upseereista ja sotamiehistä huolimatta,
punaisten sodankäynti tulisi olemaan massa-vaikutteista: Mitä
jollekin pälkähtäisi päähän, sitä toisetkin toteuttaisivat -- jos
toteuttaisivat! Kaikissa tapauksissa tulisivat sotaliikkeet olemaan
enemmän psykologisia kuin strategisia ja silloin niitä oli helpompi
ajoissa seurata ja sotkea.
Vaikeimmaksi kävi vihollisen pidättäminen jo heti alusta alkaen Antrean
rintamalla, Pullilan--Hannilan--Ahvolan linjalla. Helmikuun 8 päivänä
ryhtyivät punaiset, joiden joukossa oli suuret määrät ryssiä,
hyökkäilemään _Karisalmelta_ rataa myöten ja _Ihantolasta_ käsin
_Kavantsaarella_ olevia joukkoja vastaan. Monisataiset joukot
pakoittivat vähäisen puolustus-osaston jättämään vaikeasti
puolustettavan _Kavantsaaren_ aseman paikan ja siirtymään _Pullilaan_
ja _Hannilaan_. Kuitenkaan eivät viholliset rohjenneet miehittää
Kavantsaarta, peläten varmaankin salajuonia. Vielä 11 päivänä oli
vähäinen osasto suksimiehiä vastaanottamassa ylivoimaista rynnäkköä,
jota se ei voinut torjua.
Vihollinen, joka suurin joukoin aikoi tehdä tyhjäksi kaiken
vastustuksen, oli ryhtynyt yleiseen rynnäkköön koko linjalla. Jo
varhaisesta aamusta alkoi taistelu molemmin puolin rautatielinjaa ja
kesti myöhään iltaan, jolloin sen hyökkäysvoima murtui. Lähettämällä
viimeiset reservit estämään kiertoliikettä _Seitsolan_ kylän luona ja
panssarivaunuun sijoitetun tykin ampuessa onnistuneesti Seitsolan
kylässä olevia punaisia, onnistui joukkojen jääkärikapteeni Sihvosen
johdolla työntää vihollinen takaisin sillä suunnalla. Taistelun
tuloksena oli _Seitsolan_ ja _Ahvolan_ kylien takaisin valtaus, joka
valtaus tapahtui myöhään yöllä.
Radan eteläpuolella onnistui taas punaisten pysyttää hallussaan Oran ja
Noskuan kylät. Ennemmin oli se jo miehittänyt Heinjoen kirkonkylän.
Tämän päivän taisteluissa kaatui 5 ja haavoittui useita. Punaisten
tappiot melkoista isommat. Kertoivat kyläläiset heidän vieneen
ruumiitaan 5 hevosella Kilpeenjoelle; arviolta ainakin 40 kaatuneen
ruumiit.
Jo 8 päivänä käytiin taistelua noin 3 km _Joutsenon_ kirkolta
itäänpäin, Imatran tien varrella, jolloin valkoisia kaatui 4 ja
haavoittui 9; punaisia löydettiin 17 ruumiina metsissä tien varrella ja
kuului haavoittuneita olleen monta vertaa enemmän. Hämärä pakoitti
palaamaan takaisin _Imatralle_, vaikkakin _Joutsenon_ kirkonkylä oli
melkein meidän. Näitä taisteluja jatkui sitten useampina päivinä
peräkkäin, kuitenkaan mainittavampaa aikaan saamatta.
Kun sitten vielä mainitsen patrullitaistelut _Raudussa Lipolan_
kylässä ja _Heinjoen_ kirkonkylässä, jotka taistelut olivat omiaan
hermostuttamaan vihollisen pahaa-aavistamattomia joukkoja, niin onkin
ensi taistelujen vaiheet kerrottu.
Punaisten rintama keskustassa oli pysähtynyt linjalle
_Ora--Pullila--Kavantsaari--Kilpeenjoki_. Suurin ja lähin vaara, joka
oli uhannut Antreaa, oli vältetty sillä kertaa. Ja kenraali Mannerheim
lausui kiitossähkösanomassaan taistelujen johdosta:
"Ilmoittakaa upseereillenne ja urheille karjalaisille minun
sydämmellinen kiitollisuuteni siitä, että he niin sitkeästi ovat
Karjalaa puolustaneet. Lähettäkää kaatuneitten sankarien omaisille
sanoma minun syvästä osanotostani heidän suruunsa. Tehkää samalla
esitys enimmän kunnostautuneiden palkitsemisesta risteillä ja
mitaleilla".
Yleissilmäys osoittaa tilanteen muuttuneen suuresti viimeisinä päivinä,
mutta meille monessa suhteessa edullisemmaksi. Joukko-osastot, jotka
olivat jaetut kolmeksi pataljoonaksi ja _Kiviniemen_ erilliseksi
komennuskunnaksi, pystyivät osapuilleen hoitamaan rintama-osansa,
joskin upseerien puute tekee ääretöntä haittaa. Miehistö tottuu
kuulatuiskuun ja osittaiseen taistelujärjestykseen, vaikkakin
"kiertoliike" vielä pyrkii peloittamaan yhtä ja toista.
Myöskin täytyy muistaa tykistöämme, joka sekin yhdestä luvuistaan oli
kasvanut kahdeksi. Puhelinverkko alkaa sekin jo selvitä ja maakunnan
"strategisesti tärkeät paikat" -- kuten Räisälän kirkonkylä -- alkavat
rauhoittua. Monta kiitosta ansaitsee myöskin insinööri-kunta, joka
työskenteli itsenäisesti ja ansiokkaasti heti ensi päivistä saakka. Sen
ja rautatie-henkilökunnan ansioksi on laskettava monta kaunista
saavutusta, vaikkei niistä ennemmin olekaan paljoa mainittu.
Kuten jo sanoin, alkoi tilanne selvitä ja olikin se tarpeen vaatimaa,
sillä edessä olevat taistelut, vaivat ja vastukset sitä kyllä
kaipasivatkin.
_Rintama laajenee_.
Kun punaisten suurrynnistys näin oli epäonnistunut aikana, jolloin he
olivat taisteluvalmiudessa paljon pitemmällä kuin me, niin voitiin
täydellä syyllä suhtautua levollisesti vastaisiin tapahtumiin.
Niinpä kirjoittaakin sotakatsauksen laatija "Tiedonannot"-lehdessä,
joka oli Karjalan Armeijakunnan virallinen lehti, 19 päivänä
vakuuttavasti ja toivorikkaasti taistelujen johdosta:
"Verisimmiksi muodostuivat kuitenkin hyökkääjäin tappiot Kavantsaaren,
Ahvolan, Oravalan ja Pullilan taisteluissa. Näissä monta päivää yhteen
menoon kestäneissä otteluissa nousi hyökkääjäin mieshukka päivittäin
useihin satoihin miehiin kuolleina ja haavoittuneina. Ja niiden
lopputuloksena oli Ahvolan ja Oravalan kylien joutuminen horjumattomasti
meikäläisten käsiin. Punaisten näiden kylien kautta suunnittelema
kiertoliike Hannilan valloittamiseksi raukesi turhiin ja meidän
asemamme Hannilan alueella on lujempi kuin koskaan ennen."
Miten varmat punaiset olivat suuren hyökkäyssuunnitelmansa
menestymisestä, näkyy siitä, että he taistelujen vielä parhaillaan
riehuessa kiiruhtivat lähettämään pietarilaiseen "Nowaja Shisn"-lehteen
tiedonannon, jossa pöyhkeillen ilmoitetaan sanasta sanaan seuraavaa:
"Punakaartilaiset ovat kulkeneet Vuoksen yli ja miehittäneet Imatran
vesiputouksen. Antrean rautatieasema, jolla on tärkeä strateginen
merkitys koko Itäsuomelle, on vallotettu. Samoin on vallattu suuri
Vuoksen yli johtava rautatiesilta, joka on ainoastaan vähäpätöisesti
vahingoittunut!"
Hyökkääjille aiheuttamansa raskaan mieshukan lisäksi ottivat
meikäläiset viime viikon taisteluissa runsaan sotasaaliin. Ja kuitenkin
otti meikäläisten puolelta taisteluihin osaa ainoastaan monin kerroin
vähälukuisemmat voimat. Näiden joukkojen sankariutta ja suurta
taistelukuntoisuutta meidän onkin voitoistamme kiittäminen! Nämä
sotilaalliset avut ovat piirtäneet viime viikkoisissa voimain
mittelyissä kauniin lehden nuoren Karjalan armeijamme nuoreen
sotahistoriaan. "_Ja ne avut antavat meille myöskin pettämättömät takeet
lopullisesta voitosta_!"
Ylläolevasta käy täysin selville punaisten ja ryssien suunnitelmat
Vuoksen rintaman murtamiseksi: Imatra ja Antrea olivat ne tärkeät
paikat ja tukikohdat, jotka ensin oli vallattava!
Jo 13 päivänä tapahtui Oran ja _Noskuan_ takaisin valtaus klo 12.10
j.p.p. sekä iltapäivällä Korvenkylän tyhjentäminen punaisista. Mutta jo
14 päivänä laajensivat nämä hyökkäysaluettaan ulottaen sen myöskin
_Jääsken Kuurmanpohjaan_. Näin oli muodostunut yhtenäinen rintama
_Saimaasta Heinjoelle_ asti ja vihollisen lukumäärä sillä alalla
voitiin arvioida n. 3,500 mieheksi. Vastassa oli vain tuhatkunta,
suurimmaksi osaksi berdaneilla varustettua miestä.
Ottaen huomioon punaisten psykologian, täytyi heitä tavoittaa
yöpuulta ja yhtämittaa hätyytellä. Siksipä järjestettiinkin vahvoja
suksipatrulleja, jotka häiritsivät rintamantakaista rauhaa milloin
yhtäällä, milloin taas toisaalla.
Joukkojen välttämättömälle liikkuvaisuudelle oli tärkeää saada kylliksi
paljon suksia ja mobilisoida kaikki paikkakunnan hevoset kuljetusta
varten. Vain siten kävi mahdolliseksi yhtäkkiä heittää 100-150 miestä
yön aikana _Joutsenosta Heinjoelle_ tai päinvastoin. Vain samojen
joukkojen tarkasti harkitun ja kylliksi nopean siirtelemisen avulla
kävi mahdolliseksi peittää viholliselta rintaman todellinen tila. Se
taas oli itsestään selvää, että jos punaiset olisivat tienneet
rintamajoukkojemme suuruuden, tai saaneet niistä aavistuksenkin, niin
he olisivat kasvaneen itseluottamuksensa avulla lyöneet itsensä läpi.
Mutta nyt oli toisin. Huhut, jotka valkoisella puolella kierrellen
tiesivät Antreassa olevan 6, jopa yhdeksänkin tuhatta hyvin asestettua
miestä, kasvoivat kolminkertaisiksi, ennenkuin ne ehtivät punaisten
tietoon. Näitä huhuja oli kaikin tavoin ylläpidettävä, vieläpä itse
teossa koetettava ylittääkin.
Kaikki tuo kävi päinsä vain nopean liikunnan ja toisiaan seuraavien
sotatoimien avulla. Heti kun _Ora ja Noskua_ olivat miehitetyt,
asetettiin toinen kolmituumaisista tykeistämme Oralle ja ryhdyttiin sen
ja panssarivaunutykin avustaessa valtaamaan Pullilan kylää, mikä
onnistuikin. Taistelusta ja useamman päivän rasituksista väsähtäneet
miehet eivät kuitenkaan pystyneet pitämään hallussaan taistelemalla
vallattua alaa. 16 päivänä evakuoitiin Pullilan kylä tuoden sieltä
kaikki pelastettavissa olevat tavarat Oralle. Kohta sen jälkeen
valtasivat Kavantsaarelta työntyvät punaryssien laumat taas äskettäin
menettämänsä kylän.
Punaisten palveluksessa oleva lentäjä heitti 15 päivänä ensi kerran
lentolehtisiä ja pommeja Antreaan saamatta vaurioita aikaan.
Joskin venäläinen sotaväki oli saanut määräyksen taistella
punakaartilaisten riveissä ja monet matruuseista noudattivatkin tätä
määräystä, niin supistui heidän taisteluhalunsa kuitenkin suurimmaksi
osaksi palkannostoon. Moniin kymmeniin markkoihin nousevan päiväpalkan
ja vapaan ylöspidon sekä ryöstämisluvan kiihoittamina saapui kuitenkin
Venäjältä parvi toisensa jälkeen rintamalle koettamaan onneaan.
Tykistöupseerit, joita _Kavantsaarella_ ensi viikkoina oli kymmenisen
kappaletta, tuottivat suurinta vahinkoa.
Niinikään _Oravalan, Ahvolan ja Seitsolan_ taisteluissa 12 ja 13
päivinä, jotka taistelut olivat käänteentekeviä, ottivat venäläiset
sotamiehet raskaan taakan osalleen, mutta saatuaan ankaran
löylyytyksen, hävisivät muutamiksi ajoiksi.
Viime viikon taisteluissa saivat kunnostautuneet joukot sotasaaliiksi
4 konekivääriä, noin 50 kivääriä, 25,000 patruunaa, 100-kunta
konekiväärivyötä, kuormastoa, useita hevosia, puolisensataa paria
suksia ja paljon muuta sotilastavaraa.
Tappiomme kuolleissa ovat kolmisenkymmentä ja haavoittuneissa hiukan
enemmän. Vihollisen tappiot sekä taisteluissa tehtyjen havaintojen että
jälkeenpäin saatujen luotettavien tietojen mukaan monenkertaiset.
_Toinen yleisrynnistys_.
Saatuaan ankaran läksytyksen _Ahvolassa_ ja yhtä nopean karkoituksen
_Noskualta_, ryhtyivät punaryssät suurpiirteisempään yritykseen.
Käsittäen Vuoksen rintaman itselleen vaaralliseksi päättivät he
Kiviniemen kautta hyökätä selkäpuolelle ja tuhota yhdellä iskulla koko
Karjalan Armeijakunnan. Niin helposti se ei sentään käynyt kuin
punaisten johtajat sen ajattelivat. _Raudun kirkolla_ syntyneessä
taistelussa saivat _Raasulista_ hyökkäävät joukot pontevan vastuksen ja
palasivat verissä päin rajan taakse.
Vaikkakin vähäisillä joukoilla ja vaikeissa oloissa, täytyi alotetta
pitää käsissä niinkauan kuin mahdollista. Raudun taisteluun täytyi
vielä lähettää kaikki harjoituksissa olleet miehet, joten täyte- ja
lisämiehistön saanti Antreaan kävi mahdottomaksi. Siitä huolimatta ja
ottaen huomioon, että vihollisen uhka Kilpeenjoelta ja Kavantsaarelta
käsin oli suuri, täytyi punikkijoukkojen huomiota kääntää muualle.
Ettei Venäjältä pääsisi esteettömästi virtaamaan kaikenlaista
sotilastavaraa, katkaistiin 21 päivänä klo 10 illalla _Galitsinan ja
Kämärän_ asemien välillä oleva _rautatiesilta_: Onnettomuudeksi jäi
eteläinen raide ehjäksi, joten tuosta vaivaa ja rohkeutta vaatineesta
ylityksestä ei ollut täyttä hyötyä.
Kuitenkin riitti se ja samana päivänä suoritettu _Näätälän, Kääntymän,
Ristseppälän ja Heinjoen_ kirkonkylän valtaus pidättämään punaisia
päähyökkäyksestään Ahvolan luona kylliksi kauan, että ennätettiin saada
Vaasasta matkalla olevat aseet jaetuiksi joukko-osastoille ja
vaihdetuiksi miehistön vanhoihin berdaneihin.
Tällä välin oli vihollinen kuitenkin ehtinyt kokoomaan suuria
joukkoja Kilpeenjoelle ja Karisalmelle sekä tuonut useita tykkejä
Kavantsaarelle. Kun Antreassa oli käytettävissä vain pari kolme
3-tuumaista tykkiä ja niihinkin vielä rajoitettu määrä ammuksia, täytyi
vihollisen toimintaa kaikin keinoin häiritä. Siksipä tulikin Näätälässä
olevien joukkojen rynnätä _Karisalmelle_ ja vallata asema. Vaikeitten
olosuhteiden takia se ei kuitenkaan onnistunut, mutta sitä paremmin
kävi samanaikaisesti tapahtunut _Syvälahden_ kylän valtaus Kavantsaaren
länsipuolella.
Samaan aikaan, helmikuun 23 päivänä, käytiin myös taistelua
Valkjärvellä _Suontaan_ kylässä, jossa punikkien täytyi perääntyä. Sitä
kiinteämmin pysyivät punaryssät Raudun asemalla, Maanselän ja Liippuan
kylissä.
Että kaikkialla käytäviin taisteluihin olisi ollut tarvis johtokykyisiä
upseereja, on itsestäänkin selvää, mutta mistä niitä ottaa. Yksinpä
esikuntamiehetkin, välttämättömimmätkin miehet keskusjohdosta täytyi
silloin lähettää eri ilmansuuntiin rintamajoukkoja ohjaamaan. Ja kaiken
kiireen lisäksi saapui kenraali Mannerheim, Suomen tasavallan
sotajoukkojen ylipäällikkö, Antreaan. Kellon käydessä yhdeksää
lauantaina helmikuun 23 päivänä pysähtyi ylimääräinen juna Antrean
asemalle.
Ylipäällikön mukana seurasivat esikuntaupseerit eversti Rehausen,
ratsumestari Ignatius ja rautateiden kuljetuspäällikkö Lohman.
Kenraali Mannerheim tervehti asemalla olevaa vartiota lyhyellä
suomenkielisellä puheella:
"Sinä vaikeana aikana, jolloin Suomen kansan täytyy melkein ilman
aseita taistella maanpettureita vastaan, ovat Karjalan pojat
taistelleet urhoollisuudella, joka on herättänyt minussa ihastusta.
Pyydän kiittää teitä!"
Puheen päätyttyä luki ratsumestari, nykyään kenraalimajuri, Ignatius
joukoille seuraavan, Suomen ja Vienan karjalaisille osoitetun, kenraali
Mannerheimin julistuksen:
"Kaikille Suomen ja Vienan karjalaisille!
"Saapuessani Karjalan rintamalle tervehdin urhoollisia karjalaisia,
jotka niin miehuullisesti ovat taistelleet Leninin roistoja ja heidän
kurjia kätyreitään vastaan, miehiä vastaan, jotka Kainin merkki
otsallaan hyökkäävät omien veljiensä kimppuun. Leninin hallitus, joka
toisella kädellä lupasi Suomelle itsenäisyyden, on toisella kädellä
lähettänyt sotaväkensä ja huligaaninsa, niinkuin hän itse on
ilmoittanut, valloittaakseen takaisin Suomen ja kukistaakseen meidän
punakaartien avulla Suomen nuoren vapauden vereen. Yhtä petollisesti ja
katalasti koettaa hän nyt, kun hän tuntee voimamme kasvavan, ostaa
kansamme ja hieroo sen kauppaa Suomen kapinoitsijain kanssa, luvaten
heille Vienankarjalan, jota hänen punainen armeijansa hävittää ja
ryöstää. Me tunnemme hänen lupaustensa arvon ja olemme kyllin vahvat
vapauttamme ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan-Karjalassa.
Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä
kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan
nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane
miekkaani tuppeen, ennenkuin laillinen järjestys vallitsee maassa,
ennenkuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennenkuin
viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkoitettu niinhyvin Suomesta
kuin Vienan-Karjalastakin. Luottaen oikeaan, jaloon asiaamme, luottaen
uskollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme luomme me nyt
mahtavan, suuren Suomen!