"Tuossa tuo poika wetelys taasen laiskottelee kaiken päiwän eikä mene
mihinkään asiaan, waikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen
ihmisen alku! Ei wähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea
nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta
minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole
yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut
elättämään."
Näin puhui Jykylän wankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin
hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuwan ja jotakin kirjaa lukewan
Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen
huonetta.
Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton
tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika wetäysi nurkkaan ja
pillahti katkeraan itkuun.
Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen teräwä silmänsä
miten asiat oliwat; arwasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut
ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hywäluontoinen,
helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein owat, ja rakasti
sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen
parastansa.
"Älä itke, Antti! Minä arwaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin
wäkiwaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kowa luonto, jota hän ei
woi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea liewennellä ja lauhentaa sitä
niinpaljon kuin waan woimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä
tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä waan woimme, olla
hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.
Poika waan itkeä tihisti eikä woinut mitään sanoa.
"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino.
Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun
isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.
"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika
itkunsa seasta.
"Oliko sinulla taasenkin kirja?"
"Oli."
"Wai niin! Ilmankos isä niin wihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä
luet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena
muiden lukemista. Koe nyt wiedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä
sen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy", puheli äiti.
Poika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.
"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän wielä
tapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa waan asiaasi. Kyllä wielä saat
kylläksesi lukea... Minä koetan lauhentaa ja liewentää isäsi mieltä,
että pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin
hartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä wielä perästä
parempaakin tulee", lohdutteli äiti.
Tämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.
Niillä ajoilla oli Antti kaksitoista wuotta täyttänyt. Hän oli
walkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokaswuinen
ikäisekseen. Ollen siiwon= ja hiljaisen=luontoinen, olla nyhjerteli hän
melkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut
taipumusta eikä halua kowaan ruumiilliseen työhön. Wasta pitäjääseen
perustettuun kansakouluun paloi waan hänen mielensä, ja siitä hän puhui
äidillensä, milloin waan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia
poikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia,
joita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja
ennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai
hän kowaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän
tahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän
saakka tullut täytetyksi.
Nykyinen Jykylän isäntä oli tawallista pitempi, luisewa mies. Hän oli
mustanwihakka, pitkämuotoinen ja warustettu jotenkin isolla
kyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään
oli hän neljänkymmenen wuoden iässä ja kauwan aikaa oli hän tunnettu
ankaraksi hewoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet
kowaluontoiseksi ja hywin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän
ollut oikein hywässä sowussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli
Israeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi
tahi waan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen=ominaisuutensa wuoksi
antoiwat muutamat hänelle nimeksi: "pitkä=kisko" tahi "suuri=kisko"
Kaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää waan takapuolella,
sillä Jykylän Israeli isäntä ei suwainnut itseänsä muutoin nimittää
kuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli
luonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse
hankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden
wihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin
tahi--suuhun.
Tämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies
ja Antti=pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, waan
isäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia wuosia takaperin.
Hän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan.
Waikka tämä tapaus tuntui kummastakin kowin katkeralta, niin tapahtunut
oli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä woinut kukaan toiseksi muuttaa.
Mutta eipä heidän tarwinnut lumellesuin jäädä, sillä wankan perinnön
jätti poismennyt jälkeensä. Wiisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän
wälkeässä ja siistissä kiwinawetassa ja kahdeksan kiiltokarwaista ja
pyöreää hewosta korskui tallissa. Wiljaa seisoi monet aitat ja salwot
täynnä ja walmiita rahoja oli tuhansia sekä welkakirjoissa että
puhtaana rahana.
Jonkinmoista arwokkaisuutta Israeli oli woittanut jäykkyydellänsä ja
warallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olewan; ja sen wuoksi sai
hän Jykylän rikkaan ja wielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan
hänet toiseksi miehekseen.
Tämä se oli, joka täydellä isäntäwallalla hallitsi Jykylän isoa
omaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan
omaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen
oli hänelle pantu holhooja; mutta se oli waan nimeksi, sillä katsoen
siihen arwokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan,
annettiin kaikki walta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai
poikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska
katsottiin heidän olewan parhaat kaswattajat; äiti ja poika
iloitsiwatkin tästä, sillä heidän olisi ollut waikea luopua
toisistansa.
Pian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin
tullut "pitkä-kisko", jonka wallan=alaisuus tuntui kowin rasittawalta
ja tuskaloiselta. Sillä wähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea
omaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän waan
tahdottomina wälikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin waan
siltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tawaroitaan ja on
suotta tarpeetta hänen ristinään ja waiwanaan. Semmoisesta
ajatustawasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kowaan
ruumiilliseen työhön, waikk'ei suinkaan hänestä wielä semmoiseen olisi
ollut. Joka päiwä, illasta hiljan ja aamusta warhain, olisi poika rukan
pitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan.
Mutta waikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan
lempeätä sanaa eikä silmänluontia, waan kiukkua, ylönkatsetta,
käsipuolesta nakkelemista ja muuta kowaa kohtelua sai poika raiska
kyllä wiljalta. Jos Antti sitten milloin käwi koululla ja sai sieltä
jonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, käwi
hänen tawallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen
käyneen.
Tämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kowin kipeää hänen
sydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hywyydellä
liewennellä isännän kiiwasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä
paremmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita
yrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita,
suurinta pilkkaa ja iwaa, wieläpä joskus sopimatonta kohteluakin.
Pojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä,
päinwastoin puhui hän aina hänestä kunnioittawaisesti ja kehotti häntä
pitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän waan
käskee ja sanoo.
Waikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan wälillä,
näki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen
sydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan.
Tätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päiwät, ja hänen
selwä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä walossaan; näitä
ajatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja
sortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian waikuttamaan pojan terweyteenkin,
sillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.