On taas touon aika, valon, ilon ja riemun aika polopohjolassa.
Vaahtoisin sieraimin, hulmuavin harjoin on kevät nytkin saapunut.
Porevedet nousivat rannoille, nostivat kovat talviset jäät paikoiltaan
ja survoivat neliöiksi. Talven lumet kohisivat koskina vaarojen la'ilta
ja korpien notkoista alas valtaväylän paisuvaan uomaan. Yötä päivää
sulatti, vedet pauhasivat, virrat myllersivät pyörteissä keltaisena
vaahtona ja tunnustelivat keväisiä voimiaan... Jo on lehti puuhun
puhjennut, jo ovat muuttolinnut saapuneet, pääskynen viimeiseksi.
Valoa, lämmintä ja lempeyttä tuntuu olevan maailma täynnä, ilo ilmojen
linnuilla, rauha maassa, ja rauha ja sunnuntai ja päivä, kirkkain ja
ihanin, keskellä sydänyön hetkeä.
Yö on, mutta ei ole päivä maillaan, eivät nuku linnut, käki kukkuu. On
niin hiljaista ympäristöllä, on tyyntä ilmassa, ja korkea, pyörryttävä
taivas on sininen, kevään harson peittämä.
Kirkkomaan tuuheiden kuusien ja petäjien välitse kävelevät Perttu ja
Hanna.
Perttu on tahtonut vielä kerran käydä vanhempainsa haudalla ennenkuin
lähtee vieraalle maalle. Vanha Israel makaa hänkin jo haudassaan,
vaimovainajansa vieressä. Kun kevään ensimmäiset lämpöiset päivät
tulivat, nukkui vanha saarnamies ikuiseen uneensa, hiljaa ja
huomaamatta. Hanna on toimennut hänet täällä hautaan. Perttu on vasta
juuri palannut siltä retkellään, jolle ennen joulua jo meni. Mitäpä
olisikaan ollut hänellä enää täällä tekemistä! Tukkien matkassa on
tullut ja lautalla eilen Viraniemen rantaan laskenut. Siinä on noussut
maihin ja Hanna on ollut vastassa.
Pertun kasvot ovat laihemmat kuin vuosi sitten, ja hän näyttää paljon
vanhentuneelta. Silmäin alle on ilmaantunut tummat juovat, ja liikkeet
ovat kuin väsyneemmät. Hanna vain on virkku ja sukkela, ja hänessä on
kuin jotain hermostunutta kiirettä, niinkuin pelkäisi jostakin
myöhästyvänsä tai jotakin kadottavansa.
"Kumma on, että sittenkin olen jaksanut elää tämän päivän", sanoo
Perttu, ja he istuutuvat kuusen alle, jonka vieressä hauta on.
"Kun pääsemme pois täältä, pois Viraniemen näkyvistä, tulee sinun
paljon helpompi ollaksesi ja elääksesi", vakuuttaa Hanna ja painaa
Pertun kättä.
"Tuleeko minusta entistä miestä koskaan!" epäilee Perttu. "Pois meidän
pitää joutua... pois hyvin pian... Joka hetki, jonka viivyn, on kuin
kuoleman tuskassa,.. Ymmärrätkö minua, Hanna, rakkaimpani?"
Hanna painautuu hänen rinnalleen ja ratkee itkemään.
"Minä tiedän sinun tuskasi, tunnen sen selvään... Siksi kiirehtikäämme!
Kaikki on valmiina lähtöön..."
"Kun minä vain vielä paranisin entiseksi mieheksi..."
"Paranet, paranet... Luota minuun! Perttu, rakkaimpani!"
"Mitä sanoisi äiti, jos saattaisi puhua haudastansa...?"
"Käskisi paeta pois ihmispetojen keskeltä..."
"Muistatko, kun äidin hautauspäivänä täältä tulimme! Olin silloin
verevä, toivova mies... Nyt..."
"Nyt olet sama mies vielä! Yö on pian puolessa. Joutukaamme! Rohkaise
luontosi! Ajattele, että olen luonasi, vieressäsi! Ystävä, jota et
vaihtaisi maailman tavaroihin..."
"En vaihtaisikaan... Jääköön kaikki, kun sinut olen saanut.
Oikeastaanhan minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen nyt..."
"Unhota entisyytesi... työsi, tuskasi ja särkyneet unelmasi... Nyt
vasta ruvetkaamme elämään!"
He saapuvat tielle, joka kulkee Viraniemen ohi, rantatörmän ja kartanon
välitse. Perttu tuijottaa tiehen, jolle vasta on ajettu kellertävää
someroa. Uskottelee itseään ettei näe muuta kuin tien someron ja nurmea
työntävät pientareet molemmin puolin. Mutta hän näkee kuitenkin. Näkee
Viinamäen, jonka vieras on kyntänyt ja kylvänyt, lepokivensä ja sen
takana kasvattikuusikkonsa... Ja alempana vainiolla tummanvihreitä
timoteisarkoja...
Miksi näkee, vaikka koettaa päätänsä painaa rintaan, ummistaa
silmiäänkin ja kävelee niinkun tulinen hiillos jalkain alla polttaisi!
Mutta sittenkin tuntee ja näkee... näkee että puutarha työntää
rikkaruohoa... ja suuri oksa riippuu revittynä isoimman tuomen
kyljestä... Se tuomi kävi ensiksi kukkaan...
"Joudutaan... joudutaan!"
Hän astuu niin, että Hannan on vaikea seurata...
Olikohan versomassa se viimekeväinen kuusi, jonka hän istutti
pohjoispuolelle...
"Ole rohkea!" kehoittaa Hanna.
Mutta Perttu näkee sittenkin, että siellä seisoo joku outo mies
pihalla, lapio olalla...
Suvannolta alkaa kuulua tukkimiesten laulua, ja kaiku kiertelee pitkin
vaarojen lakia, kaukana etäisyydessä hiljemmin, ja vaieten vihdoin
taivaanrannalla.
Siinä näkyy lautta olevan menossa aivan lähellä Hopeasaaren nenää,
vuopioon painumassa...
Toinen lautta on keskellä suvantoa...
Jo ovat ehtineet ohi Viraniemen tiehaaran, niin että talo ja puutarha
ovat takana, mutta Viinamäen pelto näkyy nyt vielä paremmin kuin äsken,
ja tiirakylkinen lepokivi sen niskalta...
Millaistahan oli Karhusuolla viimekesällinen timotei...?
Ei näy ketään kylän raitilla liikkeellä, mutta siellä täällä talojen
pihoilla näkyy jokunen ihminen liikahtavan, renki tai päiväläinen, joka
vasta myöhään on palannut työstä.
Tie tekee mutkan, niin että Viraniemi jääpi toisten talojen taakse,
mutta Viinamäki näkyy vieläkin.
Pertun tulee vähän helpompi olla, tuntuu kuin suuri paino putoaisi
hartioilta ja kuin saattaisi nyt keveämmin hengittää...
"Jo olemme pian Vaaralassa. Siellä odottavat meitä Kustaava ja isä.
Hevonen ja kaikki ovat valmiina", sanoo Hanna.
"Aikoiko Jokijalka tulla?"
"Aikoi tulla."
He hiljentävät kävelyään. Perttu on kalpea kuin sairas, ja hänen
silmänsä kiiltävät kummallisesti. Äänikin värähtelee puhuessa.
"Tyynny jo, ystäväni! Maailma on suuri ja avara, ja itse me olemme
onnemme seppiä..."
"Minun onkin jo helpompi olla... Mutta joutua meidän pitää... Mikä
ihmeellinen yö, valon ja ilon keskellä... taivaan valon ja taivaan ilon
keskellä..."
Silloin juuri he saapuvat Vaaralan tienhaaraan ja lähtevät nousemaan
taloon.
"Oletko kuullut mitään Junnon-Iikasta? Onko häntä näkynyt sitten kun
tukinajosta karkasi kuin puulla päähän lyötynä?" muistaa Perttu kysyä.
"On kerrottu olleen koskenniskassa..."
"Mikähän sillä miehellä oikeastaan oli mielessä? Minä pelkäsin häntä
välisti..."
"Ei hänellä _sinulle_ eikä _minulle_ ole pahaa mielessä... mutta mitä
miettinee Lommalle... Uskotko, että hän rakasti sinua senvuoksi, että
sinä olet minun mieheni..."
Perttu katsoi Hannaan, niinkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Hanna
tarkoitti.
"Hän olisi tahtonut meille molemmille hyvää", lisäsi Hanna.
"Kummallinen mies!" virkkoi Perttu ajatuksiin vaipuen.
"Kummallinen kylläkin. Omituinen ihminen, jossa on hyvää ja paljon
pahaa. Iikka rukka! Sääli on häntä!"
"Sääli on minustakin. Mutta minkävuoksi hän sitten niin sanaa puhumatta
katosi?"
"Häneen koski tämä sinun kohtalosi... Ei mitään osannut sanoa, niin
erosi pois... Semmoinenhan hän oli lapsenakin..."
He saapuvat Vaaralan pihalle, jossa hevonen jo seisoo valjaissa,
valmiina kyyditsemään Hannaa ja Perttua kaupunkiin.
Pirtissä on Kustaava lapsineen, Jokijalan isäntä ja emäntä,
karja-Kreeta ja Venni-poika. Kustaava lapsineen, Kreeta ja Venni ovat
nyt kaikin muuttaneet Vaarahan, Kustaava hoitamaan emännyyttä, Kreeta
karjaa ja Venni-poika vanhan isännän avuksi. Säästöillään ovat Perttu
ja Hanna maksaneet Vaaralan velat, niin että he siinä nyt saavat
rauhassa elää. Ja apua lähettävät lisää. Siinä ovat jo kaikin olleet
siitä asti kun Viraniemi myytiin keväällä ja joutui Lomman omaksi.
Katkera on eronhetki. Kustaava ja Venni-poika ulvovat ääneensä. Perttu
on kalpea kuin haamu. Hanna yksin on virkku ja iloinen.
Jokijalka on vasta siihen saapunut koskenniskasta. Vakavana on vanha
mies, pitkissä ajatuksissa piippuaan poltellen.
"Lienettekö kuulleet, että Lomma ja Artturi-poika ovat hukkuneet!"
sanoo hän.
Kaikki katsovat kysyvästi, odottaen lisää.
Jokijalka jatkaa:
"Puolenpäivän aikana olivat koskenniskalta lähteneet veneellä
soudattamaan yli, niin vene kaatui... aivan niskalla... Olivat vähin
olleet humalassa kumpikin... eikä ehditty apuun, vaikka monta venettä
oli pantu vesille..."
"Kahdenko olivat isä ja poika?" kysyy Hanna tavallista kiihkeämmin.
"Oli ollut Junnon-Iikka soutamassa. Hänet ehtivät pelastaa
hukkumasta..."
"Junnon-Iikkako!" huudahti Perttukin, nyt vasta älyten, mistä oli
kysymys.
Hanna saa vaivoin kiljahduksensa pidätetyksi, kokoaa kaikki voimansa ja
sanoo:
"Eivät he sitten Viraniemeen päässeet kumpikaan."
"Eivät päässeet", sanoi Jokijalka, sammunutta piippuaan imien.
* * * * *
Visavaaran harjulle noustessa, siihen, jossa oli kylän raja, silmäsi
Perttu vielä taakseen. Sieltä näkyi kotikylä ja suuri, saaririkas ja
vihannoiva suvanto, auringon alkaessa kohota pohjoisten maailmojen
vaarojen takaa... Hopeasaaren heinikot välkkyivät aamukasteessa, ja
suvannon pinta kumotti kullalta...
Mutta koko itäinen maailma, suuri, siintävä kiveliö, näytti vielä
nukkuvalta jättiläiseltä.
Pertun katse jäi sinne päin, ja taas hän muisti sitä, minkä aina oli
muistanut, kun tämän harjun yli kulki... Oli maita ja metsiä, korpia ja
lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä
tuhansille!
Ja Perttu oli taas näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin, että
erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö
raivaajaansa...
Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja
halkoisi karhi korven lihavaa mätästä!
Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei
valuisi vieraalle maalle.
Silloin hevonen alkaa painua harjun toiselle puolelle. Perttu ummisti
silmänsä ja painoi päänsä Hannan syliin.