Hanna oli matkalla Anukanvaaralle Pertun luo.
Hän ei ollut saanut rauhaa, eikä hän luottanut kirjeisiin eikä
viesteihin. Hän oli pannut päätöksensä toimeen ja lähtenyt itse viemään
tietoja Pertulle.
Tulinen kiire oli hänellä mielessä. Niin toivovana, niin rohkeana oli
Perttu tukinajossa ollut. Kaiken oli toivonut hyvin käyvän. Velat saisi
maksetuksi ja Hopeasaaren omakseen. Ei tiennyt, mitä Lomma hommaili, --
että pojalleen Viranientä toimitteli. Kauan oli jo kauppias taloa
himoinnut, nähtyään että se etujensa puolesta oli pitäjän parhaita...
Ei ollut Perttu tiennyt kaikista veloistaan, ei siitäkään, että
Lommalla oli paitsi kiinnitystä toisienkin velkakirjat, jotka
korkoineen nousivat melkein yhtä suureen summaan kuin kiinnityskin...
Mitä Perttu sanoisi asiat kuultuansa? Tuo hellämielinen, syvätunteinen
mies, joka oli niin suurella rakkaudella kiintynyt kotoiseen
turpeeseensa! Pahinta pelkäsi Hanna ja senvuoksi koetti joutua itse
ensiksi viestin viemään, ettei Pertun tarvitsisi vieraan huulilta
kuulla kamalaa uutista.
Mutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä.
Nyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai
laimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli,
että hän täällä viihtyisi _nyt enää!_ Hänen toivonsa oli sammunut,
unelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu!
Mitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras
niitti hänen työnsä hedelmiä!
Väliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon,
ollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän
siitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna
kuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas,
että jos sen menettäisi, niin...
Enempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea
muuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja
omanaan?
Sitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja
arvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa
sen sanonut... Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat
Viinamäen niskalla kiven päällä... Puristi povelleen niin hurjasti ja
rajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi... tai jos
ei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei
mitään toivoa eikä yrittää.
Ja Hanna itse!
Yhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua
rakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen
vuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja
tuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin,
ettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin
erilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus
oli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia... Hänen sydämensä oli
puhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian
lempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin...
Olisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä
ei enää kannattanut ajatella.
Viimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat
pyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli
pitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään
häntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä
Juukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön,
jossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt
mitään. Asiaa sanoo olevan.
Mutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven
pihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle,
tuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko
jostakin sivulta päin ahdistanut häntä...
Mutta Hanna oli tottunut porolla-ajaja, ja virma härkä asettui
vauhdistaan sitä mukaa kuin taival katkesi ja tie kävi yhä
umpisemmaksi.
Outo ja omituinen oli tämä kiveliö, jonka läpi tie vei Anukanvaaraan.
Suuria, lumilakisia vuorenhuippuja näkyi metsän läpi. Toisinaan putosi
tie jyrkkänä puuttomalle, aukealle jänkälle ja sitten ilmestyi kuin
hymysuin pienelle metsäjärvelle. Muutamien pitkien vaarojen kupeella
pohotti köyhä, puuton ja louhikkoinen paljukka. Hannasta tuntui, että
se oli jo tunturimaista, Lappi oli tuossa vieressä, suuri, leivätön ja
köyhä Lappi...
Ei kuulunut eikä näkynyt vielä puolenpäivän aikana minkäänlaisia jälkiä
tukinajajista, ei näyttänyt tässä erämaassa käyneen ihmisiä ikäpäivinä.
Ei muuta merkkiä kuin tien sija, joka pujottelehti metsän läpi...
Poron hitaasti taivaltaessa Hanna unohtui mietteisiinsä.
Ei ollut Perttu kirjeissään kertaakaan maininnut Junnon-Iikasta.
Omituista ja kummallistahan Iikan käytös oli ollutkin. Pertusta piti
enemmän kuin kenestäkään muusta, ja Pertun hyväksi olisi tehnyt vaikka
mitä... Syksyllä kun kaivoi Karhusuolla ojia, niin ei millään muotoa
ottanut maksua. Siihen tyytyi, kun ruuan sai...
Kerran oli Iikka Hannalle -- vanhan emännän hautauspäivänä -- sanonut
kummaa... Silmät olivat seisoneet päässä ja koko ruumis oli
värähdellyt... Iikka oli kuullut vieraitten keskenään puhuvan, että
Lomma kai alkoi ahdistella tätä taloa...
Niin Iikka oli kuullut ja sanonut Hannalle, että varjelkoon Lomma
itseään, jos käy Perttua hätyyttämään...
Ei ollut ihme, jos Iikan läsnäolo hermostutti ja kiusasi Perttua...
Kummallinen oli Iikka ollut koko ikänsä, lapsena jo... Jolle suuttui,
ei koskaan leppynyt. Väliin joi ja tuhlasi, väliin eli vuosikaudet
säästäen ja säännöllisesti...
Ja mistä hän oli sen kosimahomman saanut päähänsä. Yhtäkkiä oli
kosinut, ei mitään ennen ilmoittanut...
Ja kummaa oli sekin, että kun Hannan vastauksen kuuli ja sai tietää,
että Perttu oli Hannan sulhanen, niin oli näyttänyt tulevan kovin
hyvilleen...
Mitä nyt sanonee Iikkakin, kun kuulee!
Jo alkoi metsän läpi kuulua hakkaamista ja väliin iso rysähdys,
niinkuin jättiläispuut kaatuessaan jymähtävät. Jo näkyi suksenlatuja
ympäristöllä ja tiellekin oli jälkiä ilmaantunut. Ja aivan äkkiä
sukelsi poro Peurajoen aukealle, jossa suunnattomat tukkiläjät
köllöttivät rivissä...
Siinä oli hevosia ja miehiä, ja poro potkaisi vihaiseen laukkaan, niin
ettei Hanna saanut silmiään auki... Mutta hän oli näkevinään, kun poro
kiiti ohi, Pertun Raudikon seisovan tukkiläjän kupeella ja Junnon-Iikan
kanki olallaan... Hän huudahti siinä, mutta samassa porokin asettui.
Junnon-Iikka oli ehtinyt siepata kiinni hihnasta, joka oli päässyt
Hannan käsistä.
"Sinä täällä!"
Eikä osannut Iikka muuta sanoa.
"Missä Perttu?"
"Tuolla on aivan lähellä!"
Iikka lähti kuin pyssyn luoti metsään päin, huutaen:
"_Perttu hoi!_ Perttu hoi!"