Olgalla oli siis mustat hiukset ja kulmakarvat, silmät olivat harmaat ja
vartalo jotenkin kookas ja tanakka. Etenkin vyötäisten kohdalta hän oli
huomattavan vahva ja muutenkin jollakin tavoin erikoinen, niin että
kiihkomieliset nuorukaiset tavallisesti kiinnittivät häikäilemättömän
katseensa niille vaiheille. Nilkat ja jalkaterät olivat nimittäin sen
ohessa sangen sirot, josta syystä vartalon vahvuus vaikutti kevyeltä. Ja
varjoisain silmien ilme näytti rauhallisesti virkkovan: "Eikö minun
ruumiini olekin hyvä ja puoleensavetävä?" Kun silmät näin saivat kiinni
kiihkomielisen nuorukaisen häikäilemättömän katseen, eivät ne ollenkaan
moittineet, vaan ikäänkuin totesivat tutuksi käyneen ilmiön, niinkuin
olisivat sivumennen katsoneet peiliin. Sormet olivat suurehkot ja
luisevat, ne sopivat parhaiten yhteen silmien kanssa.
Tällainen tytär oli Malkamäen nykyisen isännän ja emännän ainoa
jälkeläinen, jolle tänä elokuun päivänä oli määrä pitää häitä ja
pidettiinkin. Päivä oli aamusta aikain kirkas, niinkuin sopikin olla.
Olga heräsi vuoteessaan, mutta ei heti noussut ylös, sillä sitä myöten
kuin tajunta herätessään avautui, tunkeutui siihen lähestyvän vihkimisen
tuntu. -- Tänään se tapahtuu, tuo aurinko on jo sitä varten taivaalla.
Se on noussut, peruuttamattomasti... Tuossa peruuttamattomuuden
tunteessa oli jotakin hetkellisesti kauhistavaa ja vieroittavaa, joka
sai kuumuuden tulvahtamaan päähän ja jäseniin. Teki mieli sittenkin
hypätä vuoteesta ja rientää jonnekin, ryhtyä johonkin viime tingassa,
jollain tavoin lykätä tämä asia tuonnemmaksi, päästä pakoon
Bruniukselta, niin ettei häntä ikänä näkisi, etääntyä muille
paikkakunnille ja tulla siellä toimeen, vapaana... Brunius tulee tänään,
jokin turma tappaa hänet matkalla, rutistaa aivan... Tämä kuvitelma oli
Olgasta vähän aikaa niin hurmaava, että hän aivan eläytyi siihen
niinkuin suuren arpaonnen mahdollisuuteen. Hän kuvitteli, kuinka hän
sitten surupuvussa suuren ihmisjoukon nähden saattaa Bruniusta hautaan,
ja ihmiset näkevät hänen upean muotonsa, joka on omituisessa
kiihdyttävässä ristiriidassa surupuvun kanssa. Ja hän tuntee siinä,
voimakkaammin kuin ennen, nautintoa siitä, ettei ole milloinkaan
tuhlannut.
Tuhlannut... Elias...
Onnellisten hautajaiskuvitelmien jatkoksi liittyi nyt välittömästi taas
Eliaksen kuva. Ihmeellinen, ennentuntematon halu painautua Eliaksen
turviin; ja varma tunne siitä, että Elias voisi suojella. -- Elias on
vahva ja on nähnyt minut kokonaan, silloin poutapäivänä, ja siksi hän
minua näin nyt hallitsee. Minä menen Eliaksen kanssa, me tulemme
toimeen... Tavan takaa hän korjasi makuuasentoaan, ikäänkuin
vaistomaisesti torjuakseen pois tämänpäiväistä todellisuutta, ja
hätääntynyt mieli piti kaikin tavoin kiinni noista vapaista
kuvitelmista. Silmät kiinni, näin-näin, ja Eliaksen kanssa pois... --
Ooh -- aika kuluu, ja lopulta on minun tästä noustava... Brunius
tulee ... vihitään... Tahdon pysyä tässä, silmät kiinni... Olga puristi
tyhjää syliään ja jännitteli ruumistaan, ja mielikuvitus toi yhtenä
ryöppynä esiin kaikki nuorukaisen häikäilemättömät katseet. Silmät
kiinni maatessaan hän aivan tunsi, kuinka hän kiiti pois jonnekin noiden
lukemattomien katseiden turviin, josta hänen ei tarvinnut nähdä
häävalmistuksia. Siellä hän leijuu niiden katseiden kannatuksilla...
-- Kas, uni tulee vielä. Mutta kun hän huomasi olevansa
nukahtamaisillaan, niin hän havahtui siihen huomioon. Ja lähes
kuudenkolmatta ikäisenä hän siis nousi viimeiseltä tyttömakuultaan.
Tässä toisessa havahtumisessa raukenivat näet kaikki hätääntyneet
mielikuvat, ja jäi lopullisesti muistelematta moni kesäinen elämys,
mihin mieli äsken oli tuntenut halua uudelleen eläytyä. Ne ikäänkuin
jäivät vuoteeseen, josta Olga oli noussut. Olga alkoi asiallisesti elää
tätä päivää semmoisena, kuin se oli edessä. Mutta vuosien kuluttua hän
voi joskus unissaan joutua oloihin ja tiloihin, jotka ihmeellisesti
hivelevät tuttuudellaan, vaikkei hän enää muista mitään sellaista
koskaan hipaisseensakaan.
Kolmenlyöntiin on vielä aikaa kuusi tuntia. Se on mitä kauneinta
jälkikesän aamupäivää, joka kuluu hitaasti, mutta ehtii sittenkin pian.
Puolipäivän vaiheilla koivunlehdet välkyttelevät auringonvaloa, ja
huojuvien oksien varjot kiitelevät ylös alas pitkin valkoisia runkoja.
Lepänlehdet näyttelevät hohtoreunaisille pilville harmaita alapuoliaan,
koko lehtevän mäenlappeen yli etenee tällöin tuulen käydessä kuin kevyt
vilunpöyry. Omenapuussa sujahtelee harmaa pikkulintu häistä tietämättä,
ja aivan sen lähellä aurinkoisimman vehmauden päällä lekuttelee
valkosiipinen perhonen. Toinen perhonen lekuttaa toiselta suunnalta ja
menee ohi. Päivänpaiste on hellää ja hyvää, se antaa vielä aikaa sille,
joka valitti kesän kuluneen huomaamatta. On jo puolipäivä, morsianta ei
enää saa nähdä muut kuin ne, jotka häntä puettavat. Lähistöllä asuu
sellaisiakin, joita ei ole häihin kutsuttu, ja heillekin on tämä päivä
malttamaton ja pitkä. He odottavat nyt jo hämärän tuloa, hääiltaa,
katsojaväen aikaa... Kello on kaksi, kaukaisempia vieraita on jo tullut,
heitä liikuskelee puutarhassa ja heidän juhlavaatteidensa näkö poistaa
lopunkin arkitunnun koko alueelta. Joku arkipukuinen kutsumatta jäänyt
kulkee talon ohi kuin jokin sopimaton epähieno ilmiö, jota ei häävieraan
sovi huomata, vaikka hänet tuntisikin. Hääpukuiset pojat syövät
odottaessaan viinimarjoja ja laskevat keskenään leikkiä, jossa kuitenkin
tuntuu odotuksen kankeus. Päivä paistaa mustiin vaatteisiin. Tuossa on
päärakennus, siellä jossain morsian valmistuu. Eliaskin on toisten
tuttujen mukana marjoja syömässä. Nuorukaiset ovat toisilleen
kohteliaita ja kankean iloisia.
Vielä ei hetkeen aleta; mitä olisi tehdä. Päivä on ihmeen kaunis, mutta
se on sivuasia, se on melkein yhtä kuin tuo ohi kulkenut arkipukuinen.
Kukaan ei nyt kiinnitä huomiota päivään semmoisenaan. Päivä ... sen
yhteyteen kuuluivat yksityiset tapaukset pitkin kesää, sellaisia on
sattunut monelle näistä häävieraista, ja morsiammellekin ja monelle,
jotka eivät nyt ole täällä. Mutta ne tapaukset ja päivät eivät nyt kuulu
asiaan. Yö pääsee häissä sittenkin lähemmäksi juhlijoita. Yö
kuutamoineen on kuin vieraitten viihtymiseksi järjestetty seikka, jota
voidaan mennä katsomaan parittain, joskus yksinkin. Kaikki tietävät
silloin löytävänsä sieltä ulkoa yön, sadunomaisen hyväluontoisen tontun,
joka ei tee häätalolle pahaa...
Eikä juhlijoista moni nyt ajattele morsiantakaan, hänen läsnäolonsa
tunnetaan vaistomaisesti, hän on yhtä kuin tämä juhla. Häntä puetaan
monen huoneen takana äärimmäisessä kulmahuoneessa, hän tulee jo
valmiiksi. Salissa ja muissa huoneissa on supattelevia vieraita.
Äärimmäisessä kulmahuoneessa silmää morsian peiliin, huntu päässä.
Samalla hän sivumennen silmää ikkunasta ulos lakeudelle ja näkee siellä
unohdetun päivän raukean surunvoittoisena paistelemassa, ja hänen
tajunnassaan käväisee aivan pikaisesti kummallinen mielleyhdistelmä:
varhaisempi entisyys, tämä kesä ja tämä nykyhetki sisältyvät kaikki
siihen silmäykseen, jonka maisema häneen luo. Salista kuuluu:
tiiru-laaru-trom; se on viulu. Isä tulee hakemaan. Kun tytär ottaa
ensimmäisen askeleen lähteäksensä saliin, jysähtää hänen mieleensä
sulhasen kuva ja nimi, Brunius, Brunius; niinkuin hän nyt vasta olisi
koko seikan ymmärtänyt. -- Brunius, se on sama mies, jonka hän silloin
näki tanssiaisissa, joka seurusteli hänen kanssaan, kirjoitti, oli
täällä juhannuksena ja on nyt jossain tuolla edessäpäin, isä vie minut
sen luo. Brunius ei ole mikään miehen nimi, vaan erityisen käsitteen
nimi, ja tuo isän käsivarsi, johon minä nyt nojaan, kuuluu sekin siihen
Brunius-käsitteeseen. Mitä hän nyt tekee minun kanssani näiden ihmisten
nähden, jotka ovat vartavasten pukeutuneet ja saapuneet katselemaan.
Ovatko nämä häät? Mikä minua vie saliin? Isä on kuin jonkin hirviön
lempeä mutta peräänantamaton käsi. Nyt salin ilma aukee, tuossa on
kaikki...
Matkalla pukuhuoneesta saliin Olga ehti näin täydellisesti havaita tuon
salaperäisen oikullisen mahdin, jonka valloissa nyt olivat hän itse, isä
ja kaikki nuo vieraat. Isä vei, hän meni, ja noiden ihmisten katseet
imivät ja työnsivät häntä. Mitään tämäntapaistakaan ei ollut hänen
kuvitelmiinsa sisältynyt silloin, kun hän oli alkanut kiinnitellä
Bruniusta itseensä. Olga tunsi nyt olevansa jonkin tuntemattoman tahdon
alainen. Sillä hetkellä kun isä luovutti hänet Bruniukselle, etoi Olgan
mieltä koko isän olento. Brunius taas oli kuin jokin syytön, siisti
sivullinen. Astuessaan vihkimäryijylle hän vielä muisti aamulliset
vuoteessa kokemansa tunnelmat. Ne ikäänkuin kimmahtivat päin hänen
tajuntaansa ja siitä takaisin ja jättivät jälkeensä sen tiedon, että
Elias on täällä, jossain hänen takanaan. Hän on itse tällä hetkellä
Eliaksen ikäinen, tainnuttavan nuori -- ja viaton, niinkuin hänkin.
Siihen tunteeseen ikäänkuin kevyesti nojasi hänen tajuntansa koko
vihkimisen ajan...
Pappi puhuu pitkään asiallista puhettaan.
Kuinka harvoin sittenkin tulemme ajatelleeksi elämän moninaisuutta ja
yrittäneeksikään luoda siitä itsellemme ulkokohtaista kuvaa. Koko elämän
olemusta emme milloinkaan käsitä, se on samanlainen kuin äärettömyyskin.
Mutta me joudumme eläissämme näkemään tapaussarjoja perätysten ja tuossa
yksitoikkoisessa peräkkäisyydessä on, jos osaamme sitä nähdä, suuri
runollisuus, joka ensin masentaa ja sitten virvoittaa. Ensin se
masentaa, kun löydämme itsemme aarniosta, jossa seuraa vain sokkelo
sokkelon perään, eivätkä sokkelot lopu milloinkaan. Tuossa on nyt talo,
jossa parasta aikaa pidetään tyttärelle häitä. Siinä on heti kolme
seikkaa, sokkeloa: talo, tytär, häät. Talo on ikivanha, tiesi milloin se
on rakennettu ja kuka sen rakensi. Kauan aikaa sitä hallitsi muuan mies,
jolla oli vaimo ja poika. Poika oli ainoa lapsi, ja senvuoksi oli
hänellä lapsuudessaan aikaa elää perusteellisesti monet pikkuseikat. Hän
eli elämyksiään, ja talo pysyi yhä paikoillaan. Hän palasi taloon
monenlaisella mielellä, ja talon henki sai suojella monta verevää
haavetta... Mutta sanat ovat liian hidasliikkeisiä tulkitsemaan tätä
asiaa. Pitäisi johtaa tapausten ja seikkojen sarjoja niin moniaalta
yhtaikaa siihen, kun morsian äärimmäisestä kulmahuoneesta meni saliin
vihittäväksi Bruniuksen kanssa -- joka juhannussaunassa sanoi, ettei hän
ole tottunut suomalaiseen kylpyyn... Muistamme ne kolme nuorukaista,
jotka kevään yhtyessä kesään olivat pitkällään kaupungissa
merenrantapuiston nurmikolla. Siitä tuohon, mitä äsken näimme morsiamen
mielessä tapahtuvan, siinä on pieni näköala tuohon peräkkäisten
tapausten runollisuuteen... Talossa pidetään nyt häitä tyttärelle. Tytär
on nainen, yksi elämänaarnion pikku ihmeitä, eräs sokkelolaatu. Nainen
tulee tänne maailmaan tietämättään, hänet saatetaan tänne ja
kasvatetaan. Hän kasvaa ja imee joillakin näkymättömillä juurilla
olevaisuuden, kaikkeuden maaperästä, niinkuin kasvi imee mullasta ja saa
heleät värinsä auringonvalon myötävaikutuksella. Mikä naisen
kasvamisessa ja väriensaannissa vastaa auringonvaloa, sitä en osaa
sattuvasti sanoa. Mutta olevaisuuden, kaikkeuden maaperä on
paikallisesti yhtä vaihtelevaa kuin multakin, ja sen mukaan vaihtelevat
molempien maaperien kukatkin. Muutamilla alueilla ei kasva eräitä
kukkia. Joskus aiheuttaa tämän seikan myös sopivien hyönteisten puute...
Kaiken kaikkiaan, naisia on kuten kasvejakin monenlaatuisia ja -värisiä.
On kukkiessaan jotenkin hillityn värisiä, sittemmin värittömiä mutta
satoisia -- rukiita, ihan kuin rukiita. Sitten on aivan puhtaan
valkoisia, omenankukkia suuret määrät yhdessä -- irtireväisty,
yksinäinen omenankukka näyttääkin jotenkin avuttomalta -- ja niiden
hedelmäkin on kaunis ja punertava. (Malkamäen pienemmässä rakennuksessa
on juhannuksesta asti asunut sellainen sekä hedelmä että kukkanen, eräs
lääkärin leski ja hänen tyttärensä, joista ei tätä ennen ole ollut aikaa
eikä tilaisuutta mainita.) Sitten on suuria, sinipunervia kukkia,
harvinaisia ja yksitellen kasvavia. Ne herättävät meidän
mielenkiintoamme kukkina, vaikkemme voi ymmärtää, minkätähden niitä
maailmassa kasvaa. Emme ole aivan varmoja, vaikka ne olisivat hiukan
myrkyllisiäkin. Niiden hedelmäinkantoa emme enää huomaa, se tapahtuu
joskus myöhemmin, muun ruohon seassa. Sitten on vielä sametinpehmeitä
metsäkukkia, niinikään yksinäisiä ja kovin herkkiä pitelemiselle ...
varmaan moni voi muistoissaan nähdä tapauksia... Niin naiset, nuo pikku
ihmeet ovat monenlaisia, ja heidän vaiheitaan katsellessamme meidän
silmämme useimmiten avautuvatkin näkemään elämänaarnion moninaisuutta ja
sen runollisuutta. Esimerkiksi naisen vihillemeno tuolla tavoin ja
niillä edellytyksillä kuin äsken näimme. Puhutaan paljon vanhempien
pakottamisesta ja esitetään siitä juontuvia voimakaspiirteisiä
kertomuksia. Myös puhutaan lapsellisesta rakastumisesta ja sellaisen
rakkauden onnettomasta kuolemasta. Sopii epäillä, onko näitä kumpaakaan
tapausta aivan puhtaasti sellaisinaan olemassa. Sanottiinhan Olgankin
joskus järkeilleen, että Bruniuksen kanssa olisi muka turvallista olla,
että tämä voisi hyvin varjella naisensa ikävyyksiltä tässä maailmassa.
Mutta jo kihlausaikanaan oli Olga itsekin unohtanut tuon perusteen, ja
jotkin muut seikat työnsivät häntä eteenpäin alettua tietä hamaan
vihkimishetkeen asti. Ja kun nyt katselee Olgaa edessään ja muistaa
vaikkapa vain hänen tämänkesäisiä menettelyjään, niin ymmärtää, että tuo
tilanne hänen vihille mennessään oli juuri sellainen, johon hänen piti
joutua; että se omituinen ilmakehä, joka häntä on ympäröinyt koko
kertomuksen ajan, on ollut vain tuon lähestyvän omituisen tilanteen
ennakkoväreilyä. Näemme sokkeloissa järjestelmällisyyttä, vaikkemme näe
järjestelmän alkua emmekä loppua. Olga seisoi nyt kaikkien niiden
voimien yhtymäkohdassa, joita hän tähän asti huvikseen oli päästellyt
irti, ikäänkuin aikeissa ryhtyä ratkomaan sokkelojärjestelmää. Hetki oli
erinomaisen otollinen johonkin suureen, tavattomaan tekoon, joka
kehittää ihmisen luonnetta, hänen sisäistä kuviotaan enemmän kuin
kymmenen tavallisen elämän vuotta, ja voi tosiaan reväistä valtavan
aukeaman keskelle elämän aarniota. Olga vaistosi, kuinka tämä hetki
tarjosi hänelle tilaisuutta sellaiseen nimittämättömään suurtekoon.
Mutta hän seisoi vain paikoillaan ja ikäänkuin odotti, mitä seuraa, kun
hän ei teekään mitään. Ja siinä odottaessaan hän ikäänkuin nojasi
pieneen seikkaan, Eliaksen läsnäoloon. Ja niin siinä menee ohi hetki,
joka ei tarjoudu toista kertaa, sokkelot jatkuvat.
Pappi on jo päässyt puhumasta.
Ja kaikki jännitys huojentuu ja sulaa poloneesiin. Kuinka onkin päästy
aamun kirkkaudesta tähän asti! Nyt soi jo poloneesi, pehmoinen
virvoittava aine, tai virta, joka nostaa ja keinutellen kantaa pois
siitä äskeisestä jähmeästä olosta, jonka lävitse poloneesiin päästiin.
Ulkona jalostuu iltapäivän kulta, tässä se jo on mukana. Kaikkia
näköpiirin ääriä myöten se toistaa poloneesin käyntiä. Puutarhassa
reseda tuoksuu. Kaikkien säveltä kuulevien ihmisten jäseniin virtaa
sävel-aine ja taikoo niistä kaikkinaisen iän pois, niin että jäljelle
jää vain pelkkä ihmisyys. Häät ovat alkaneet.
Poloneesin jälkeen seuraa ensimmäisten valssitunnelmien hienoin aika,
hämärän tullessa, valojen syttyessä. Soiva valssi on kuin suuri parvi
ilmassa leijuvia henkiä. Jokaisen tanssiparin korvain juuressa kiertää
ja puhuu sellainen henki koko tanssin ajan, vietellen noudattamaan
kevytmielisiä liikkeitä ja huikentelevia ajatuksia. Se puhuu kullekin
erikseen, ja jokainen luulee olevansa sen kanssa kahdenkesken. Joskus
tanssiva mies vetää naistaan lähemmäksi, silloin valssin sävel saapuu
heidän kasvojensa ja ruumiittensa väliin ja he kaikki kolme koskettavat
toisiaan. Näin keinuu koko tanssisali, ja soittimista valuu yhä uusia
liikkeitä ja ajatuksia. Ennenkuin tulet syttyivät, kiintyi jonkun
nuorukaisen silmä erään tytön vartaloon. Tyttö huomasi sen ja
tanssiessaan hän katsoi sivulla seisovaa nuorukaista silmiin. Tästä
nuorukainen rohkaistui ja silmäilemistä jatkui, kunnes valot syttyivät,
jolloin he jälleen katsoivat silmästä silmään, mutta kummankin katseessa
ilmeni tällöin pieni ivan häive. Eivätkä he näissä häissä päässeet tätä
astetta pitemmälle, vaikka tyttö oli pukuunsa uhrannut niin paljon
huolta ja hurjia toiveita ja vaikka se sopi hänelle niin hyvin... Oli
melkein surullista nähdä, kuinka hyvin se sopi.
Valssi virtaa jakso jaksolta, ei osaa arvata, milloin se loppuu. Valot
ovat jo palaneet kauan, ulkona on tullut pimeä. Jo kolmen aikaan
tapahtui vihkiminen, ja jo sitä ennen saapuivat ensimmäiset vieraat,
keskellä päivää, ja nyt ovat valot jo palaneet kauan. Nuo ja nuo vieraat
täällä olivat ensimmäisiä. Tuntuu jo melkein siltä kuin häät olisivat
mennyttä. Soiton väliajassa ei enää värähdä malttamattomuutta, ja joku
innokkaimpia ja parhaita tanssijattaria voi viipyä näkymättömissä
kokonaisen valssin ajan. Häät jatkuvat jatkumistaan, mutta ulkona on
kuu.
Ai! Kuu! Se on nyt ihan pyöreä, ja kun ensimmäiset tulevat ulos sitä
katsomaan, liittyy se juuri syrjällään Malkamäen korkeimpaan kohtaan,
niinkuin punainen pää tummaan, istuvaan jättiläisruhoon. Pää on hiukan
kallellaan, ikäänkuin yrittäisi herra leikillisesti nähdä olkapäällään
aivan lähellä kaulaa sijaitsevaa kiveä ja pihlajaa. Ja katsos mitä se
tekee, tanssisävelten yhä kuuluessa sisältä talosta! Se antaa
temppunäytteen. Kun se muka ei näe tuota nenäkästä pihlajaa ja kiveä,
jotka pyrkivät sen poskelle, niin mitä muuta kuin antaa pään ihan
hiljaa-hiljaa irtautua tummasta ruhosta ja etääntyä sivulle päin,
vähääkään hievahtamatta kalleltaan ja kasvot samassa viurussa. Kuu on
saapunut juhlatalon liepeelle antamaan näytöstään, eikä sitä ajeta pois,
vaikka paras tanssijatar puolenyön aikaan voikin olla kateissa
kokonaisen valssin ajan. Mutta hän saapuu huomaamatta ovensuuhun, juuri
kun polkkamasurkka on alkanut. Hän seisoo siinä korkeana ja hyrää
kimeästi jotakin huulet suljettuina ja silmät kiintyneinä tanssiviin,
niinkuin tahtoisi lähellä seisovalle, salaa silmäilevälle nuorukaiselle
ilmoittaa, että on huomannut tämän silmäilyn, vaikkei pidäkään
tarpeellisena katsoa. Koko hääsalin ihmiset, tanssijat, seisojat ja
istujat muodostavat joka hetki määrätyn suuren ryhmän, joka asennoillaan
ja ilmeillään yhdessä läsnäolevan musiikin kanssa tulkitsee juuri sen
hetken sisällystä.
Ja ulkona kuu yhä vain jatkaa jatkamistaan tuota yhtä
päänirroittamistemppua, joka on sen ainoa. Nyt se on jo parin sylen
päässä tummasta ruhostaan. Kivi ja pihlaja katsovat sen perään
koomillisen kaihomielisinä, kun poski pääsikin pakoon niiden
kutkutukselta. Näyn luonne on yhtäältä leikillinen, mutta samalla siinä
on totiseksi tekevä sivuvivahdus, niinkuin nauravan kääpiön käytöksessä.
Pää irtaantuu yhä kauemmaksi tummasta ruhosta, eikä kumpikaan näytä
siitä irtaantumisesta kärsivän.
Poika ja tyttö katselevat yhdessä kuuta, puhumatta mitään. Kuun edessä
ei ole tarpeellista puhua. Ei voi sanoa, ymmärtääkö kuu pojan ja tytön
asian, mutta se katselee niin salaperäisen kursailematta ja suurenmoisen
hämmentymättä, että sen mielellään antaa nähdä. Poika laskee vasemman
kätensä tytön vyötäisille, tyttö tarttuu siihen käteen, ikäänkuin
hillitäkseen, ettei se saisi varomattomasti ravistetuksi hänen
kasvoiltaan kuun kirkkautta. Poika ymmärtää sen eikä olekaan varomaton.
Sisällä on soitto vaiennut, sitten lyödään muutamia alkusointuja ja
täyteläinen naisääni alkaa laulaa. Kuutamossa seisovat poika ja tyttö
kuuntelevat, he ovat kahden, laulaja ei tiedä heistä. Pojan käsi ei
hievahdakaan tytön vyötäisiltä, ja tytön hillitsemistä varten siellä
oleva käsi tosiaankin lepää pojan kädellä. Kuukin kuuntelee paisteineen,
kuinka nainen sisällä laulaa. Nämä ovat Malkamäen häät. Laulu kuuluu
kuin jostain tämän tapauksen yläpuolelta, häätalossa ovat kaikki muut
äänet vaienneet, ja hetkisen tuntuu näistä kahdesta kuuntelijasta siltä,
kuin ei talossa olisi ketään, vaan tuo laulu kuuluisi jostain talon
takaa, heille kahden. Ja vaistomaisesti he koettavat päästä selville,
mikä se totuus on, jota laulu heille puhuu. -- On erinomainen tilaisuus
nähdä millaista onni on. Se on totista, kirkasta ja ajatonta.
Kuu näyttää ikäänkuin lakanneen kujeestaan. Nämä ovat Olgan ja
Bruniuksen häät... -- -- --
On yhä häät. On sellainen hetki, joka kuluu hitaasti, tunnelma on
loivenevan aallon pohjassa. On väliaika.
Morsian ja sulhanen istuvat rinnatusten ja ovat vaiti. Elias seisoo
yksinään ovipielessä, käsivarret rinnan yli ristissä. Hän katselee
morsiusparia, etenkin morsiamen pukua, ja kuvittelee mielessään siihen
rinnalle sen puvun, joka samalla morsiamella oli poutapäivänä. Muutenkin
tuntuu siltä, kuin tämä hetki näissä häissä vastaisi, koko kuluneeseen
kesään rinnastaen, niitä pouta-aikoja. -- Tuossa se morsian nyt istuu,
jota minä olen pitänyt omanani, joka sanoi minulle ne neljä sanaa.
Kuvittelen hänen nyt juuri äänettömästi sanovan ne minulle uudestaan.
Tuo olento se siis oli; enpä ole häntä tällä lailla milloinkaan saanut
katsella... Lyyli, missä hän nyt on? Hän on jossain siinä pimeydessä,
joka ympäröi tätä kohtaa, jossa on häät. Lyyli on siellä ja minä olen
täällä. Mutta kukaan näistä ei tiedä, mitä minulle eilen tapahtui
Korkeessa. Jos se kohtaus yhtäkkiä ja yhtaikaa työntyisi kaikkien noiden
tajuntaan, niin ne hyppäisivät paikoiltaan ja alkaisivat kiivaasti
etsiä, missä minä olen. Lyyli on siellä ja ikäänkuin odottaa, että minä
vihdoinkin saisin valmiiksi sen jonkin, jota hän odottaa. Se on se
Lyyli, johon tutustuin vasta hiljakkoin, jonka ulkopinta: silmät, suu ja
vartalo, eilen sillä lailla liekehti, mutta sisus, itse Lyyli, koko ajan
pysyi liikkumatta sen ulkopinnan takana, ikäänkuin moitti minua siitä
onnettomuudestani, ettei minulla ollut valmiina sitä jotakin... Tässä
istuvat ihmiset noin raukeina ja tuhlaavat tietämättään jännittävän
kallista aikaa... Nyt morsian sanoi jotain sulhaselle, sulhanen vastaa,
tummien, pehmeiden, lyhkäisten viiksien alta näkyy kaksi valkeata
etuhammasta. Tuota morsianta olen minä syleillyt...
Morsian sanoi sulhaselle:
-- Mitä sinä pidät Eliaksesta?
-- Kenestä?
-- Malkamäestä.
Näin morsian kysyi sulhaselta tuosta nuorukaisesta, josta
kihlajaisiltana oli laulu kuulunut.
Sulhanen vastasi: -- Talonpoikainen.
Oli kuvaavaa, etteivät he tätä ennen olleet nuorukaisesta sanaa
vaihtaneet. Heidän tähän asti läheisin kohtauksensa oli se, joka
tapahtui vuoden lyhimpänä yönä kamarissa Bruniuksen saavuttua. He olivat
sittemmin vaistomaisesti varoneet koskemasta Taaven lauluun ja
Eliakseen. Bruniuksen mielessä oli laulu ja sen aihe tuon häntä
ympäröivän ja hänelle vieraan maailman voimannäyte; tuon kaiken, johon
hän ei itse tuntenut vähääkään kuuluvansa, mutta johon Olgasta, hänen
morsiamestaan, kuului kauhistavan suuri osa, ja joka juuri senvuoksi
näinä viime aikoina oli kiusallisen usein asettunut hänen tajuntansa
eteen, ikäänkuin vaatien häntä siihen ryhtymään. Itse, omassa
mieskohtaisimmassa olossaan, hän ei tuntenut tuota maailmaa
tarvitsevansa, mutta nyt oli käynyt niin, että Olga oli erottamattomasti
yhtynyt häneen -- ei yksin vihkimisen kautta, vaan syvemminkin -- ja
missä ikänä hänen, Bruniuksen, sielu tai henki nyt liikkui, aina kulki
sen mukana myös Olgan henki ja sen perässä taas aina tuo hämärtyvä
jatko: Olgan katkeamaton suhde tuohon vieraaseen maailmaan, jossa
säännöttömät yllätykset olivat mahdollisia. Brunius tunsi joutuneensa
ikäänkuin liekaan, mutta liekaköysi (Olga) oli semmoinen, että se
toisessa päässään ajautui ja sulautui johonkin tuntemattomuuteen ja
toisessa taas sulautui häneen, Bruniukseen, hänen oman olemuksensa
rajoittamattomaksi osaksi; eikä Brunius nyt enää voinut nähdä selvää
ylimenokohtaa, rajaa, itsensä ja tuon vieraan maailman välillä, josta
laulu oli kuulunut ja jonka lähimmäksi päässyt edustaja hänelle oli
Elias.
Siksi oli Bruniukselle hyvin vastenmielistä sanoa Eliaksesta mitään
arvostelua, ja kun hän oli sanonut tuon sanan: talonpoikainen, tunsi hän
saapuneensa vastenmielisen lähelle tuota Olgan vierasta osaa ja
ryhtyneensä sen kanssa tekemisiin niinkuin jonkun vertaisen kanssa. Se
näyttikin heti tapojaan, sillä Olga sanoi:
-- Kun tietäisit, kuinka me olemme täällä ... sinun poissa ollessasi.
-- Niinhän laulu kertoi, vastasi Brunius hymyillen.
Tämä oli jo melkein sietämätöntä, mutta onneksi Olga vaikeni. Eliasta
kohtaan ei Bruniuksella ollut juuri mitään muuta tunnetta, kuin että
tuli vastenmielisesti huomanneeksi hänet toisten joukosta. Hän melkein
ihmetteli, että sellainen nuorukainen oli täällä hänen häissään noin
vapaasti ja rauhallisesti. Eliaksella ja Olgalla sai olla mitä yhteistä
tahansa, ne seikat eivät milloinkaan voineet saavuttaa Bruniuksen
sisäisintä itseä. Ennen näitä aikoja sentapaiset seikat tuskin
saavuttivat edes hänen ulkopuolista tietoisuuttaan, mutta nyt, kun Olga
oli yhtynyt häneen, tunsi hän alati niiden olemassaolon kiusallisena,
tarpeettomana ja senvuoksi käsittämättömänä painona, häipyvänä jatkona.
Jonkin, ehkä tosin pienemmän osan Olgan olennosta hän tunsi sisältyvän
tuohon omaan sisäisimpään itseensä.
Tällaisissa oloissa Bruniuksen eläminen nykyisin tapahtuu ja siitä
lähtee jatkumaan, kun hän näistä häistä häipyy. Häät on. Elias on
kadonnut ovelta.
* * * * *
Salissa laulaa kvartetti. Keväällinen tuomari on bassossa. Olga istuu
Bruniuksen vieressä, mutta hän on tällä hetkellä unohtanut
vierustoverinsa ja katselee ja kuuntelee, ihmeellistä kyllä, tuomaria.
Tuomari on tähän asti jäänyt häneltä jotenkin huomaamatta. Mutta nyt on
hääyötä kestänyt jo niin kauan, että läsnäolijain tajunta on
läpikotaisin eläytynyt häähenkeen; ei kukaan muista, että arki on
takana, ja vielä vähemmän, että se on edessäkin. Ollaan kuin matkalla,
hiljaisesti nousten jonnekin, josta ei enää palata. Ei palata sinne
alas, mistä lähdettiin: pukeutumisesta, eilisestä päivänvalosta. Nousu
ei enää moneen tuntiin ole ollut jyrkkää, puolenyön jälkeen ei ole enää
noustu ollenkaan, mutta on pysytty siellä, minne ennen puoltayötä
päästiin. Ihmiset ovat kokoontuneina aine, jolla on sellainen
ominaisuus, että kun siihen jostain saapuu hieno, salaperäinen,
näkymätön käyte-aine, niin siitä tulee juhla; aivan kuin viini käy.
Tunnelmat nousevat tyveninä, hivelevinä kuplina.
On kiiruhtamaton, täyteläinen hetki. Tuomarin basso virtailee kuin
itsestään, niinkuin tietämättä, että sitä kuunnellaan. On kuin laulajat
henkilöinä olisivat vaiti, ja heidän läheisyydessään suuri ihmisjoukko
on kuuluvan laulun turvissa yhtaikaa vaiti. Ympäröivän, syksyä kohden
painuvan, kuun valaiseman tienoon keskellä on tällainen kohta. Yksi
ihminen, Olga, istuu ja katselee laulavaa tuomaria, mutta tuomarin
tutun, maailmassa tyventyneen hahmon ohi hän sisäisillä silmillään näkee
jotakin, jota hän ei millään muotoa osaisi selittää. Jotain sanatonta,
mutta liikuttavan selvää valuu laulun mukana johonkin hänen olemuksensa
sellaiseen osaan, jolla ei ole nimeä. Mieli voi onnellisena
pingoittumatta viivähtää kaikissa elämän kohtauksissa, kaikissa. Eikä
mikään, mitä on tehnyt tai aikonut tehdä, ole pahaa, vaikka joku vaiston
osa on sellaista joskus kuiskannut. Ei se ole pahaa, sillä se kuuluu
johonkin sellaiseen, johon kuuluu kaikki; jota hän ei osaisi selittää,
mutta jonka hän näkee ikäänkuin tuossa laulavassa tutussa tuomarissa.
Tai ulkonaiset silmät ovat ikäänkuin sattumalta unohtuneet nojaamaan
tuomariin, sillaikaa kun sisäiset silmät katselevat ohi sinne jonnekin,
johon kaikki kuuluu, koko jatkuva tarina, Bruniukselle meno, Elias...
Tämä laulunkohta oli vielä hienon-hieno koroke, korkein kohta mihin
näissä häissä päästiin. Sitten alkoi taas varovaisesti, hiljallensa
valssi soida, ja sen tahtien välissä vivahteli aamun läheisyys. Mutta
vielä ei kukaan vieraista ollut poistunut, morsian saattoi hetken olla
näkymättömissä, ei kukaan sitä miksikään huomannut. Morsian on
huomaamattansa kulkeutunut jonnekin äärimmäiseen huoneeseen, joka ei ole
vieraitten käytettävissä, jossa on pimeätä ja jossa saliin saapumaton
kotoisuus pitää omaa juhlaansa. Sinne ei kukaan osu suoraan, mutta
jonkun matkan päässä akkunasta on maassa rakennuksen varjon ja kuun
valaiseman välinen jyrkkä raja. -- Tänne Olga huomaamattaan kulkeutui,
ennenkuin hän satunnaisen, sopimattoman, hurmaavan mielijohteen vallassa
meni vanhan emännän puolelle, jossa Elias istui...
* * * * *
Vanhan emännän puolelle porstuanperäkamarin sohvaan kuuluu ylhäältä
talosta tanssin humu, mutta ei oikein erota mitä tanssitaan. Se lienee
kumminkin polkkaa.
Elias istuu siellä yksin pimeässä, kauempaa katsoen näkisi vain
valkoisen juhla-rinnan paistavan. Hänellä on nyt hiukan samantapainen
sisäinen hetki kuin Olgalla oli äsken ylhäällä häätulien valossa
mieskuoron laulaessa. Eliakselle on käynyt näin:
Katseltuaan tavallista tiiviimmin morsianta ja sulhasta siitä hääsalin
ovensuusta hän hiljallensa poistui häähuoneesta ja tuli tänne alas.
Tullessaan hän näki katsojaväkeä, näki jossain käänteessä Korkeen
Väinönkin, Lyylin veljen... Väinö oli paremmissa vaatteissaan, hän,
Elias, oli juhlapuvussa, valkoinen rinta avoinna. He huomasivat juuri
toisensa, mutta he eivät tämmöisessä tilaisuudessa katseillankaan,
sanattomastikaan vaihtaneet mitään keskenään. Väinön ei olisi tarvinnut
täällä olla... Elias antoi ohimennessään sivuuttamilleen katsojapojille
semmoisen kuvan itsestään, että hän on ylhäällä häissä, mutta hänellä on
jotain muille kuulumatonta mentävää äitinsä puolelle, jotakin, jonka
merkitystä he, katsojapojat, eivät käsitä.
Mutta moni katsojapojista olisi hänen menonsa kyllä käsittänyt, jos
olisi sen ilman sanojen välitystä saanut tietoonsa. Elias meni vain
sinne kamarin sohvalle istumaan.
Hän vain istui sohvalla ja ilman mitään järkeilyä totesi itselleen, että
ne häät nyt ovat, ja että Korkeen Lyyli ei kuulu tähän häitten
maailmaan, eikä oikeastaan hän itsekään. Ja että oli jotain surullista
siinä, että Väinö oli tuolla ulkona katsojaväen joukossa, että Väinö
yleensä oli olemassa. Hän ei vihannut Väinöä ja hän tunsi, ettei
Väinökään häntä vihaa. Mutta Väinön olemassaolo oli jollain lailla
epämukava. Ehkäpä juuri tuosta syystä, etteivät he vihanneet.
Niinpä hänen mielensä oli tuskin missään vireessä, siinä vallitsi,
kuinka sanoisi, juhla-arki. Tyytymätön hän ei ollut mihinkään.
Ihan kuin hän olisi tiennyt kuka tuli! Ovi raottui, siinä oli Olga,
sanokaamme oikea Olga.
Kun oli kumminkin jotain sanottava, kun ei tätä kohtausta oltu millään
katseilla eikä muilla sellaisilla valmistettu, sanoi Olga.
-- Täälläkö sinä istut?
Eliaksen ei enää tarvinnut sanoa mitään. Hänen valkoinen rintansa
paistoi pimeässä ja Olga istahti hänen viereensä, huntu päässä. He
istuivat siinä puhumatta mitään ja tekemättäkään mitään, ihan vain
niinkuin kaksi ihmistä sohvalla istuu. Ja totuus on, ettei heidän
kummankaan mielessäkään ollut mitään juhlallisuutta, eivät he
muistelleet eivätkä kaihoilleet, eivät ajatelleet että: "Tuossa nyt
istuu Olga" tai: "Tuossa nyt istuu Elias." He istuivat melkein niinkuin
järkevien kihlautuneiden on tapana istua isommassa seurassa:
rinnatusten, mutta ajattelematta toisiaan ainakaan tietoisesti.
Kun siis vanha emäntä odottamatta ilmestyi ovelle ja sanoi:
--_Hävetkää!_ ei se heihin kumpaankaan juuri mitään vaikuttanut. Yhdet
rattaat vierivät tietä pitkin. Sehän muistutti Olgalle, että hän pian
oli poistuva tästä talosta, eikä hänen siis tarvinnut olla täällä vanhaa
emäntää häpeemässä. Elias taas ei muuten äitinsä näkemisestä välittänyt.
Se oli hänelle niin kaukaista, ettei olisi ollut ihmeellistä, vaikka hän
olisi siitä noussut ja kysynyt: -- Jaa --mitä se olikaan? Mutta hän
olikin jäänyt yksin, kuuntelemaan etäistä tanssia, jota hän arveli
polkaksi, aamupolkaksi.
Sillä aamu tosiaan ahdisteli jo häitä -- siinä ne siis menivät, ja
paljon jäi kertomatta! Meillä, jotka kaikkea olemme sivulta seuranneet,
on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan... Mitä
sanottiinkaan silloin niistä ensimmäisistä suudelmista sinä
lauantai-ehtoisena yönä, kun oli kuusenkävyt, ja rastaanlaulu helposti
vallitsi ilmaa... "Ja pienen ketoaukeaman henki oli hienotunteinen eikä
tahtonut ilmaista heille itseään. Vielä näin myöhään oli hyvin kuulakka
ja lämminkin, oli kuin lämpö ja kaikki, mikä aistimiin saapui, olisi
saapunut alhaalta maanpinnan kasvullisuudesta, josta suurin osa vielä
versoi. Näin he jo heti ensimmäisenä iltana pääsivät tapaamaan toisiaan
ja näkivät kumpikin toistensa välähtävissä silmissä tämän kuulakan,
versoja kasvavan, lauantai-ehtoisen yön, kun he eri teitä saapuen,
ennakolta sopimatta tapasivat toisensa, ja vetivät toisensa maahan
istumaan..." Siihen tapaan kai siitä illasta sanottiin.
Lopuksi vielä tämän hääyön kulusta. Kun se oli edennyt kauemmaksi
Malkamäen laesta, unohtui pian se alkuperäinen pään irtaantuminen. Kuu
muuttui varsin totiseksi, kuten leikinlaskijakin joskus muuttuu. Vaikka
palauttikin mieleensä tuon alkukuvan silloin, kun kuu jo oli toisella
puolella taivasta, niin ei se enää vaikuttanut leikilliseltä, vaan
ikäänkuin syvällisemmällä. Silloin ajatellen ei edes sen pienen, mustan
elävän tarina olisi vaikuttanut leikilliseltä... Nyt on kuu laskemassa
luoteeseen, semmoiselle kulmalle, jossa ei koko tämän kertomuksen
kuluessa ole milloinkaan käyty. Kuutamot, niiden sisällys on
toisenlainen kuin kesän. Vain saadaksemme tähän menoon nähdä vielä yhden
kuutamon olkoon kerrottu se, mitä nyt vielä seuraa.