Aamu olikin sateen vallassa. Elias katsoi herätessään ikkunasta
ikkunaan, ruudusta ruutuun ja näki kaikkialla tasaisesti putoavaa vettä.
Muutamaan hetkeen hän ei muistanut eileniltaista unettomuuttaan eikä
päätöksiään, sitten ne kyllä pikimmältään pistäytyivät hänen mieleensä,
mutta poistuivat heti, ja jäljelle jäi vain sateen jatkuva tunnelma.
Siinä tunnelmassa oli jotain vahvaa ja asiallista, sade oli nyt vettä,
eikä hopeaa, kuten kesäkuussa, jolloin aurinko usein paistoi sateen
sekaan. Tämä sade virutti eikä enää virkistänyt.
-- Päivä. Tämäkin on yksi päivä. Kuinka monenlaisia päivät ovatkaan. Ja
kaikki ne kumminkin ovat päiviä.
Taas meni poika akkunaan ja jäi katselemaan tuttua näköpiiriä. Sieltä
sateen seasta se ikäänkuin silmäsi häneen ja ilmaisi tuntevansa samaa
kuin hänkin: että tämän kesän kertomus jo on ehtinyt lauhtuviin
loppulukuihinsa, tai oikeastaan jo päättynytkin, juhannuksen aikoihin...
On merkityksetöntä, mitä kertomuksen henkilöille tapahtuu sen jälkeen,
kun kertomus on loppunut ja siihen merkityksettömään jaksoon sisältyy
usein kuolemakin. Henkilö jää vain odottamaan jakson loppumista. Joskus
sadesäällä kumminkin joku näköpiirin etäinen laita odottamatta valkenee,
ja lempeä harhakuvitelma alkaa huumata henkilöä, niinkuin jossain hänen
henkensä avaruuksissa viriäisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin
äänin. Hän katselee tuota kirkasta pilvenrepeämää pää taaksepäin
valahtaneena ja tavoittelee hyräillen noiden näkymättömien viulujen
säveliä. Tällaista sattuu ihmislapsille toistensa tietämättä.
Elias katseli sadetta ja koetti levollisesti arvailla, mitä hän
lähitulevina aikoina tulisi tekemään, miten elämään. Hän tunsi, että
hänen pian oli tehtävä jotain erikoista, jokin sisäinen paine pakotti
häntä sellaiseen. Ihminen, jonka on kaikin puolin käynyt huonosti, ei
äkkiä ja sattumalta, vaan siten, että onnettomuus pitemmän ajan kuluessa
sitkeästi ja johdonmukaisesti ympäröi häntä yhä vahvemmalti; sellainen
ihminen voi lopulta aivan nautinnokseen rypeä tässä onnettomuudessaan.
Hän voi jonakin päivänä kohottaa suupielensä muikeaan ivahymyyn ja
päätänsä nyökytellen kääntyä joka taholle katsomaan, kuinka kauniisti
vastoinkäymiset on järjestetty aivan mitättömiä pikkuseikkoja myöten. Se
tuottaa hänelle suoranaista iloa, eikä hänellä ole mitään hätää. Hän
sanelee kuiskaten ja yhä muikeasti hymyillen: -- No mikä tällä kaikella
oikein nyt on olevinaan tarkoituksena, arvoisa herra Kohtalo tai
Sallimus tai mikä herran nimi lienee? En oikein huomaa, mitä herra
luulee minulle voivansa. Mutta siltä varalta, että herra yleensä luulee
minulle jotain voivansa, tahdon huomauttaa, että se on mitä lapsekkain
erehdys. Minulta ei nähkääs voida riistää mitään, sillä minulla ei ole
eikä tule olemaan mitään, jonka ominaisuuksiin kuuluisi jonkinlainen
arvo. Sanotaan, ettei maailmassa ole mitään ehdotonta, mutta minäpä
tiedän yhden ehdottomuuden: kaikki mitä minuun kuuluu, on minulle
itselleni ehdottoman arvotonta. Jos siis arvoisa herra riistää minulta
jotain, jolle herra luulee minun panevan jotain "arvoa", vaikuttaa se
minuun juuri yhtä järkyttävästi, kuin jos annatte kaikkivaltiaan
salamanne iskeä tuohon tiellä viruvaan oljenkorteen, niin että se
tuokiossa käy läpi aineen kaikki kolme olomuotoa. Minun niinsanottu
onneni ja valitettavasti erinomaisen vaatimaton henkeni ovat
mitä suurimmalla auliudella milloin tahansa arvoisan herra
Kohtalo-Sallimuksen käytettävinä. -- Nähkääs vielä: minä voin tästä
huvikseni tallustella naapuriin ja sanoa hänelle, että hän on inhottavin
luontokappale. Ja sitä sanoessani ei valtimoni kiihdy hiukkaakaan, ei
ainakaan henkinen valtimoni. Tämä riippumatta ollenkaan siitä, hyökkääkö
naapuri minun päälleni, vai sanooko hän vain: --"Jaha-jaha, onko teillä
muuta asiaa?"
Tällainen on onnettomuudesta paatunut ihminen. Hän tulee metsästä
aukeaman laitaan ja alkaa tyvenesti arvioida, mitä hän siinä näkee. --
Tuota seikkaa sanotaan kauniiksi tuosta-ja-tuosta syystä. Mutta
kauneusvaikutelman vallassa oleminen on lapsellista itsensä pettämistä.
Kukin tekee itselleen kauneuden, mitään itsessään kaunista ei ole, eikä
siis liioin voi määritellä, mikä on kaunista, ei edes olettamalla, että
sitä yleensä on.
Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee itsekseen,
tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee levolle ja nukkuu oikein
hyvin, ajatellen: -- Ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.
Mutta seuraavana päivänä on taas sama edessä, eikä tuota onnetonta
lopultakaan auta muu, kuin mennä ja kutittaa pääonnettomuuttaan leuan
alta. Aivan kuin jotain kuritonta pikkupoikaa, jonka ärhentely jo menee
mauttomuuteen, käydään kiinni korvanipukasta ja, käytettävää sormivoimaa
miksikään arvioimatta, puserretaan hymyillen, istualta, vasemman käden
sormilla niin, että nipukka ajettuu. Tuo huuditon kahdeksanvuotias
lakkaa tällöin pitkäksi aikaa ilvehtimästä.
Ohimennen sanottakoon, että tuo täysikasvuinen itse ensin antoi
kahdeksanvuotiaalle tilaisuuden tuohon kurittomaan ärhentelyyn.
Elias puheli äitinsä kanssa. Se tapahtui harvoin ja aivan erikoisen,
hillityn alttiuden vallitessa molemmin puolin, jossain erikoisessa
mielialankäänteessä. Kumpikin halusi näennäisesti mitättömien puheiden
yhteydessä ja melkein puolittain tylysti saada puretuksi jotain
toisilleen. Elias aloitti:
-- Taitaa tulla taloon hiukan huono hääilma.
-- Mm, vastasi muori.
Vaitiolo.
-- Aiotkos sinä mennä häihin? kysyy muori.
-- Mm, -n tiedä.
Vaitiolo, pitempi äskeistä.
-- Minä en taid'olla oikein hyvissä väleissä morsiamen kanssa, sanoi
Elias.
-- Mitä sinä sitten morsianten kanssa niin pahoissa väleissä olet, koska
kuuluu itselläskin olevan.
-- Jaa, vai on itsellänikin.
-- En minä tiedä, mutta sanotaan Korkeen tyttären olevan.
-- Jaa, no mitäs te siitä pitäisitte?
-- Minulle se ei tee suvea eikä talvea. Itsellensä jokamies nai, teki
sen sitten hyvin tai huonosti.
-- Niin minustakin.
Loppu.
Elias lähti ulos ja tunsi mielensä ihmeen kevyeksi. Oikeastaan oli se
ihan turtunut yhä kiristyvistä asioista. Mutta ajatus ei taipunut niitä
asioita nyt ollenkaan aprikoimaan. Hän vain tunsi liikuskelevansa ja
katselevansa maailmaa sellaisin ilmein ja elein, kuin jos hänen
ympärillään olisi samalla tavoin liikuskellut ja katsellut toisia,
outoja ihmisiä. Hän silmäili maisemaa, niinkuin tottunut matkamies
silmäilee jotain uutta paikkakuntaa, jolle on muitten mukana yksinään
joutunut. Minnekähän sitä nyt menisi, mitenkä päivänsä kuluttaisi? -- No
niin, tehdäänpä niin, päätti hän ihan kuin sattumalta ja lähti etenemään
kotopihasta etelää kohden.
Sade oli lakannut, mutta pilvet riippuivat taivaalla mustansinisinä
repaleina. Etelän ranta, jonka aurinko jo oli sivuuttanut, oli kuin
jyrkkä, korkea kallioseinä ja sen ilme kuin loukatun, itkettyneen
ihmisen. Mutta itä ja pohjoinen olivat puhdistuneet ja ikäänkuin
siirtyneet kauemmaksi, ja niissä vallitsevaan tunnelmaan liittyi
Malkamäen talokin täältä katsellen, kevyenä ja raittiina niinkuin se,
joka vaarasta päästyään unohtaa, että hän hädissään jo kääntyi
Jumalankin puoleen... Elias katseli taivasta, jota hän ei ollut
tämmöisenä milloinkaan nähnyt. Sillä korkeuden näköalat eivät
milloinkaan toistu samanlaisina, enempi kuin niitä katselevan ihmisen
mielentilatkaan. Mutta kummassakin on aina kohtia, jotka tuntevat
toisensa vanhastaan, ovat joskus ennen merkitsevällä hetkellä katsoneet
toinen toistaan. Ja niin jokin pilvenrepeämä voi, muistuttamalla jotain
hetkeä käsittämättömästä menneisyydestä, paljonkin vaikuttaa, tämän
nykyisen uuden mielialan sävyyn... Eliaksen taakse jäi korkea Malkamäki,
josta tytär, Olga-niminen, huomenna oli menevä miehelään, mutta etelässä
riippuvan lyijypilven vaiheilla oli Korkeen tölli. Kävelevän pojan
turtuneessa mielessä asui sellainen pakottava tunne, että hänen siellä
oli suoritettava jokin teko, joka oli turha, mutta välttämätön. Äsken
ulos tullessaan hän oli ikäänkuin sattumalta sen huomannut, sanonut: no
niin, tehdäänpä niin, ja nyt hän oli menossa sitä suorittamaan. Siinä
mennessään hän ihan selvästi huomasi, kuinka taivas kirkastui.
Lyijypilvi oli kadottanut kaameutensa, se oli jo häviämään päin. Aurinko
ei ollut kaukana.
Alkumatkan pysyi menijän mieli tasaisesti tilassaan. Mutta kuusistossa
tuoksui ilma kastuneelta sammalelta, ja vallitsi kaikkein vuodenaikain
syvin hiljaisuus. Etenevä poika tunsi luonnottoman levollisuutensa
järkkyvän, kun hän läheisyydessään totesi tuon hienon hiljaisuuden, joka
ei ollut häntä vastaan, vaan tuntui ymmärtävän. Hän huomasi jo tulleensa
jotenkin lähelle määräpaikkaa, ja hän istahti kivelle tiepuoleen.
Lyhyessä hetkessä häipyi hänen murheensa metsän henkeen, niinkuin
myrkkypisara valtamereen. Kaikki nuo väsähtäneen matkamiehen
yhtäkaikkiset ilmeet ja eleet sulivat pois. Hän oli yksin metsässä,
istui siinä kivellä, kallis auringonvalo pilkahti puitten välissä,
hengen avaruuksissa virisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin.
Oli kuin jonkin arkipäivänä pidetyn juhlan ehtoopuoli. -- Tosiaan, häät
lähestyvät, Olga, nuori nainen, vihitään huomenna.
-- Mutta kas taivasta. Se on ikuinen, se ei katoo kuin kesä, se vain
kirkastuu syksyllä ja jalostuu ... menee välillä pilveen, itkee kun on
liian kauan jakanut onneaan. Taivaan onni, se on etäinen ... taivas on
etäinen, se sallii itseään tuta vain yhdellä aistilla, jaloimmalla ...
ei niinkuin kukkain onni, joka on kaikkien aistien tyhjennettävissä.
Mutta taivas on auringon läheisin. Tuolla näen nyt sen oikean taivaan.
Tällaisia ajatuksia vilahti sanomattomina pojan mielen lävitse. Poika
oli sama, joka keväällä ennen tänne tuloaan lauleli ja joi olutta
toisten kanssa eräässä rakennuksessa puiston partaalla lähellä merta.
Jos katsoo tuohon kivelle hänen muotoaan, voi todeta, että hän on kuin
onkin sama mies. Taivas ei nytkään ollut hänelle vihainen, mutta se oli
sateen jälkeen kirkas ja kaukainen. Poika katsoi sitä nöyrästi, taivas
ikäänkuin tunsi sen, mutta se ei katsonut takaisin häneen, vaan hänen
ohitsensa, kauemmas, muita maita.
Mutta sittenkin, vieläkin, valahti kivellä istujan mieleen lempeä,
suloinen harhakuvitelma. -- Lyyli on itkenyt paljon, hänen täytyy minun
silmäini pohjalta nähdä minun oma entinen itseni. Kun menen hänen
eteensä, hän hymyilee häpeillen viimeaikaisia asioita, tämä päivä on
kirkastuva, ja me ilmoitamme asiamme, että toistenkin kasvoille
asettuisi sama hymy... Nyt on jo syyspuoli, viljankorjuu ... käy vielä
hyvin ... rakas rakas ... sinä ymmärrät.
Hän nousi ja lähti eteenpäin. Kymmenet sisäiset äänet huusivat häntä
kääntymään takaisin. Tehty teko nousi esiin musertavana,
ylipääsemättömänä, anteeksiantamattomana, Lyyli-niminen ihminen oli
etäällä kuin taivas. -- Käänny takaisin, käänny takaisin! Mene yksinäsi
muille maille! -- En voi, en voi. Minun on tehtävä jotain, on tehtävä.
Ja hän tiesi, että hän vastustamattomasti menee tuohon asumukseen, joka
nyt tuntui hänestä vieraammalta kuin koskaan ennen. Sisäiset äänet
huusivat hänelle, että hän tällä korjaamisyrityksellään tekee lopullisen
lopun kaikesta, hän tunsi selvästi, että niin tulisi käymään, mutta niin
täytyi käydä. Hän ei harkinnut mitään, mitä hän tulisi sanomaan tai
tekemään. Hän laskeutui pihaan. Leikatun ruohon sänki lemusi. Lyijypilvi
riippui taas järven päällä ja loi sen pintaan oman värinsä ja
tunnelmansa. Pirtin akkunat näyttivät sinimustilta. Hiljaisuus,
iltapäivä. Ei enää peräytymisen mahdollisuutta.
Pirtin ovi aukeni ja sulkeutui, niinkuin olisi syyllinen johdettu
lakitupaan.
Pirtin ilma, Lyylin omaiset, Lyyli itse lieden luona ei nosta
katsettaan.
Pari tuskallista sanaa äsken vallinneesta ilmasta. Isä nousee seisomaan
ja katselee akkunasta taivaanrantaa. Äiti istuu jäykkänä ja äänetönnä.
Saima hiipii Martan luo. Lyyli kohentaa tulta.
-- Minun olisi sinulle Lyyli vähän kahdenkeskistä, tulisitkos tuonne
kamariin. Vai onko siellä Väinö? (Miksi hän sitä kysyi?)
Puhe ei vaikuta Lyyliin enempää kuin kuuroon. Äänettömyys on niin
ylivoimaisen masentava, että se puhujaan vaikuttaa omituisen
tyynnyttävästi, niinkuin suorittaessa tärkeää, mutta hyvin-sujuvaa
tehtävää.
-- Menet vaan, kun Elias käskee, sanoo isä ehdottoman tinkimättömällä
äänellä.
Tyttö käänsi katseensa päin poikaa, tummissa silmissä kiehui kostea
uhma. Poikakin nousi. Kaksi ihmislasta seisoi siinä vastatusten,
kummassakaan ei tuntunut olevan värähdystäkään jäljellä niistä kahdesta,
jotka liikkuivat täällä kymmenen viikkoa sitten, ja joilla oli sama nimi
kuin näillä. Tai näille ei tällä hetkellä sopinut mikään nimi. He olivat
vain kaksi ihmislasta.
Tyttö odotti, että poika lähtisi ensin liikkeelle. Poika meni edellä
ensin pirtin ovesta porstuaan, siitä kamariin, näki silmillään tutun
kenkäparin muurin vieressä ja istahti sitten sängylle. Pian oli tämä
asia loppuva. Tyttö seisahti oven luo, niinkuin olisi aikonut samassa
palata takaisin. Lyijypilvien väri ja tunnelma leijui yhä silmissä.
-- Etkö istu? sanoi Elias jollain tavoin hymyillen ja laski kämmenensä
viereensä sängylle, tuntien tällä puheella ja liikkeellä syvästi
inhoittavansa kumppaniaan.
Tyttö ei vastannut, vaan katsoi poikaa jalkoihin.
-- Etkö sinä enää ollenkaan ymmärrä minua? kysyi taas poika ja ajatteli
jatkoksi: näin minä nyt puhun.
Tyttö odotti vaitiollen, milloin toinen lopettaisi tämän hetken. Kun ei
poikakaan heti jatkanut, aikoi tyttö poistua.
-- Yksi kysymys vielä, Lyyli. Etkö sinä ole...
-- Mitä? kuului tytön ääni ensikerran. Silmät näyttivät voivan leimahtaa
tuleen.
-- raskaana?
-- Ehen, kuului melkein hyvänsuopa ääni. Hampaat näkyivät, ja sivulta
lähetetty katse käväisi nopeasti kysyjän jaloista silmiin ja takaisin.
Katse näytti siltä, kuin olisi naurava salama halkonut lyijypilveä.
Vartalo hävisi nopeasti ovesta sellaisin liikkein, kuin se olisi sinä
hetkenä tiedottomasti tahtonut tuoda ilmi kaikki luonnonluomat ihanat
mittasuhteensa.
Poika jäi sängylle istumaan ja katselemaan vuoratun oven naularivejä,
muurin tiilirivejä, syyttömän näköistä kenkäparia ja niin edespäin. Hän
istui siinä tuokion ajattelematta mitään. Porstuassa kuului joku menevän
ulos. Poikakin nousi ja lähti ulos. Pihassa seisoi isä ja näytti
katselevan sateista järventakaista taivasta. Siinä olivat haavat, sauna,
aitta...
-- Ei tainneet Eliaksen asiat oikein luonnistua, sanoi isä siitä
paikaltaan ja katsoi päin. Pojan kasvoilla oli punoittava, älytön hymy,
ja hän sanoi:
-- Ei oikein.
Silloin isä liikahti äkkiä, niinkuin olisi tullut lyömään, ja sanoi:
-- Ei, kyllä se on paras, että kukin pysyy omissaan.
Hän ei tullut lyömään, vaan meni ja otti seinustalta vannepuun ja alkoi
sitä taivistella.
-- Niin kai sitten -- no hyvästi vaan, sanoi poika.
Isälle ei tuottanut pienintäkään ponnistusta olla vastaamatta tähän.
Metsään päästyään tunsi Elias olonsa jälleen hyvin kevyeksi, hän hyräili
hiljalleen ja nautti kaihoisanraikkaasta ilmasta, jossa taas tuntui
tuleva ilta. Erikoisesti häntä viehätti muistaissaan, mitä äiti oli
päivällä viittaillut. Hän ikäänkuin näki sivulta päin Malkamäen muorin
pojan rakastelemassa Korkeen tytärtä. Jaa, se ei ollut yhtään hullua,
päinvastoin hyvin kaunista ja somaa. Poika katsoo näin suven aikana
siellä tytön itselleen. Kyllä Lyyli olla osaa...
-- Ho-hoi, huomenna on sitten häätkin. Ihanat kesän päättäjäiset. Olga
on kaikkien näkyvissä. Mutta minä olen oleva lähempänä häntä kuin
yksikään.
Talon vaiheilla oli itse isäntä ja kysäisi näytellen valkoisia
hampaitaan:
-- Entäs tuleeko se palstan kauppa?
Ja Elias vastasi iloisella melkein ilvehtivällä mielenkiinnolla:
-- No ei nyt sentään taida tulla. Minä tuolla juuri riiailin erästä
tyttölasta, mutta ei se saamarin otus luvannut huolia.
Isännän hampaat peittyivät mustaan partaan ja hän oli sen näköinen, kuin
olisi toinen hävyttömästi kurkottanut hänelle kieltään. Sanat olivat
koskeneet sitä juhannusiltaista palstaa, mutta sanojensa takaa olivat
nämä kaksi miestä hetkisen olleet näkymättömässä käsikähmässä jostakin
heille kummallekin epäselvästä pitkällisestä syystä. Isännällä oli ollut
vielä varattuna lause: -- Tottakai mies häihin tulee! mutta sen hän
jätti sanomatta...
Häitten läheisyys tuntui nyt jo ilmassa malttamattomana odotuksena. Ja
Elias tajusi heikosti, etteivät nämä tapaukset vielä olleet edes
ehtineet hänen syvimpään tietoisuuteensa asti. Sai nähdä, milloin ne
sinne asti pääsivät.