Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin;
riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo.
Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin
oasten kattehesen kohtalo muuttua suo.
Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen,
himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys.
Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen,
lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.
Unta on maan elo häilyvä, — riemujen, tuskien sarjat.
Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin.
Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat,
suistua kulkemahan kujihin mustimpiin.
Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää,
turman hetkenä ei ystäväs ainoakaan.
Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää
vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.
Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti,
suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas,
pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti;
sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? —
Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo.
Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun.
Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo.
Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.