Yli Arkipelagin laineiden
ja rantoja Hellesponton
kävi valloittajan käsi hurmeinen,
loi valtiomahtinsa onton.
Vahatorneja vain teräs hauras luo,
lakastuu sotapäällikön valta,
mut Hellas, laulusi laajat nuo
ne kukkivi tuhkan alta.
Ja Olympon jumalat nuortuu ne,
kuvitelmin kaunihin tehdyt.
Meri ennen kuivuvi hiekalle
kuin Muusain lähde sä ehdyt.
Yhä Soolonin lait jalot säälissään,
tienviittoja olla voivat.
Myös Sokrates kertoo mietteitään,
sanaseppojen lausehet soivat.
Ja Saphokin vienoa soitintaan
ajan vyörteiden läpi soittaa.
Maratoonin sankari-innollaan
yhä nuoriso laakerit voittaa.
Myös Pindaron, laulajan seppelpään,
runokammio mielehen muistuu,
kun Teeban kartanot liekeissään
Aleksanterin käskystä suistuu.
Mi on ainetta sorahan haudattiin,
moni valtias sumuhun haipuu.
Mut elämän istutti marmoriin
kuvanveistäjän kauneuskaipuu.
Kun purppuraverhoja riistämiään,
koinsyömiä kansat käyttää,
yhä Attika jakelee ihmeistään,
valoheitoin aartehet näyttää.