Hän on taikuri, loitsija, laulun mi purki
sävelsointuna, virtenä, koskena vaan.
Hän on joutsen valkea, ilmojen kurki,
satakieli, mi soittavi oksallaan.
Kuin säikkyvi perho ja ruoho on hauras,
niin herkkä hän on, et arvaakaan
sinä toimen mies, sinä vahva ja vauras,
miten kulkunsa outoa päällä on maan.
Elämään, sen aaltojen pohjattuuksiin
hän syöksyy, sotkana nousee jo,
ylös aurinkojuhlien käy ihanuuksiin
ja laulaa, laulaa, sä kuuletko?
Elon riemut ja tuskat, kansojen taisto,
ajan valtavat kuohut vaahtopäät
sävel kantaa. — Saa sanat sorretun vaisto;
on suurten toivojen kirkkaat häät.
Mut oi, kirouksin pois hänet torjuu
veli, heimo ja kansa: "sä vaikene jo!"
Kylä ilkkuu, koito kun paeten horjuu:
"kuni muut joko sarkaa raadatko!"
Mut laulaja luotu ei kuormien kantoon,
ei lyömähän, — miksi hän lyöntejä sai?
Sydän ah olis altis lahjojen antoon,
ken ymmärtäisi, niin kuuntelis kai.
Tarut kuulisi kummat. Verho jo siirtyis,
elon näyttämö kirjava paljastuis,
valot kaupunkein yön sumusta piirtyis,
idän laivat aartehin rantoja uis.
Sävel kirkas, mistä sä kuulijan löydät,
kun markkinaremua täysi on maa?
On rihkamahelyjä, herkkuja pöydät. —
"Mene laulaja, täällä et ääntää saa."
"Et hiiskua saa, vie vihatut tietos,
näit sen, mitä eivät nähneet muut.
Mene, tyyssijas olkoon talven nietos
ja ainoat kuulijas kivet ja puut!"
— Käy laulaja hiljaa; harppu on poissa
katuvierehen mieron sauva lyö.
Ovet suljetut — salien nautinnoissa
lie joillakin riemun, hurmion yö.
Ja jossakin lienevi lemmittynsä. —
Tuo muistelo rintaa viiltelee.
Rikas kyyhkysen vienyt on syleilyhynsä.
— Haa, vieläkö huulesi hourinee?
Mitä, miksikä nauravi nuttusi saumat,
oi laulaja, ryysyjä ylläs lie.
On seuranas kurjat kulkurilaumat,
niin pitkä ja autio eessäsi tie.
Haa, nälkä sun on! — Akanainen leipä
jo on loppunut. Korppi jos oisitkin
kai hakisit haaskan. — Vapaus eipä
ole rohtoa tautisi tuskihin. —
Ytimiin sekä luihin tuskan nuolet
nyt tunkee, kuolema voiton saa.
— Olit laulajaks luotu sä; mykkänä kuolet. —
Kylä soi petolintujen kirkunaa,