Mun laulu huulillani elää antakaa,
se ihanaa!
Soi kukkaniityt, metsät, vetten kalvot
ja ilman ääri, vuoret, laaksot nuo.
Soi kylä, kaupunki, kun yössä valvot,
ja äänet kumajaa kuin kosken vuo.
Soi laulu, jonka helkkyessä herää
uus into, hehku, voima verraton,
tuo laulu, joka ihmislapset kerää
työn uurastukseen, taistohon. —
Mun laulu huulillani elää antakaa.
En tunne muuta jumalaa.
Se kehtohoni sävelmäänsä soitti,
soi parkuna, kun rintaa vihavoitti
elämä tuskallaan.
Ja kautta aikojen
työn laulu kaikui uljas, taikavoimainen
levittäin loistojaan.
Mun laulu huulillani elää antakaa.
Mun laulu huulillani kuolla antakaa,
se ihanaa!
En mammonaa, en valtaa kunnioinut.
Kun lyötiin laulaja ja murskattiin,
niin eikö silloinkin se laulu soinut,
mi jumalaisiin puhkes säveliin,
se laulu, joka vapautta huusi,
kun karkotettiin kansain suurimmat,
tuo laulu ikivanha, aina uusi,
mi kaikki loi, loi maailmat.
Mun laulu huulillani kuolla antakaa.
En tunne muuta jumalaa.
Se särki teljet Caesarien, paavein,
maat nosti, jotka hunnilaumat aavein
sai pelkoon kauheaan.
Ja eessä laulun sen
luhistuu aikain tyhmyys vuortenkorkuinen,
murenee mullat maan. —
Oi laulu huulilla mun kuolla antakaa.