-- La-Li! sanoin puristaen ruumista, joka tahtoi luistaa sylistäni.
Vaunu on jo varmaankin kaukana. Miten kauan olemme maanneet?
-- Olen viroitellut ruumistasi hyvinkin kaksi hetkeä. Minä en näe
valkoista juovaa --
-- Juovaa?
Äänen kalseuden tuntu hävisi äkillisen ajatuksen tieltä. Pinnistin
näköäni. Ah! Oliko se viiru näkökalvolla vai tosiaanko tuolla häämötti
naarmun aive!
Sanaakaan sanomatta, jäsenien kangistellessa, kalvavan levottomuuden
tunkiessa tajuntaani vedin La-Lia mukanani viirua kohti. Suuri
Kaikkeus! -- Maaperä allamme oli täynnä kuoppia ja töyräitä, kiviä ja
multaa -- ja tuokion kuluttua luisuimme vierivässä sorassa kaivantoon,
jossa tuokin ainoa silmää lepuuttava pilkku imeytyi pimeään.
Hengästyneinä petollisen juoksusoran poljennasta pääsimme vihdoin
haudan toiselle laidalle.
-- Se _on_ juova! helähti La-Lin huulilta.
Mutta kesti tukalan neljänneksen, ennenkuin sen saavutimme. Ja
tultuamme sille kohdalle, jossa terävä särkkä päättyi sileään
sisäreunaan, tunsin päästäneeni hämmästyksen huudahduksen.
-- Seinä on murtunut, sanoi La-Li töyrään yli hapuillen.
-- Niin. Mutta juovat!
Hän ei vastannut sanaakaan, mutta minä tiesin, että hänenkin katseensa
oli juuttunut hohtavaan juovapariin, joka suorana kaksoisviivana
loittoni pimeyteen.
-- La-Li! sanoin tuntien vastustamatonta halua kirkaista. -- Tämä ei
ole _se_ tunneli; tämä on kaksiraiteinen! --
* * * * *
Tuo ajatus teki minut hulluksi. Jätin La-Lin repeämän suulle ja
hapuilin seinäviertä seuraten takaisin. Runsaan hetken ryömittyäni
jokaisen sopen ja sokkelon palasin vastakkaiselta suunnalta aukolle.
Olin kihnannut polveni verille, piirtänyt käsin ja jaloin tämän
epämuotoisen kaivoksen ääriviivat ja varmistunut siitä, että tämä
repeämä oli sen ainoa ovi.
-- La-Li, sanoin mietittyäni, -- sytytettyäni langan juoksin enintään
kymmenen miehenmittaa.
-- Juoksit -- toiseen suuntaan, tuli arastellen. -- En tiennyt,
harmittelin. Olin sokea.
Ja päästäkseni kiusallisesta ajatuksesta lähdin toistamiseen
kierrokselle.
Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Mutta miten se oli tapahtunut,
sitä kykenin tuskin arvailemaan. Että räjähdys oli ollut voimakkaampi
kuin mitä olin odottanut, senhän tunsin vielä luissani; mutta että se
oli kyennyt liikuttelemaan maamassoja niin, että toinen tunneli tyyten
hävisi ja toinen paljastui näkyviin, sitä en oikein jaksanut ymmärtää.
Miten sitten olikaan käynyt kaivoksen, miten Tai-Tan-Lin ja hänen
kahdensadan miehensä! Sitä en tahtonut ajatella.
-- Se on myllertänyt jonkun noista jähmeistä kaarista, selitin
La-Lille, -- ja painanut tunnelimme tukkeeksi valtavan maakerroksen,
jonka toinen reuna nyhtäisi palan tämän tunnelin seinästä.
-- Miten se säästi meidät? kysyi hän.
-- Kaikkeus sen tietää. Se kai lähetti ilmanpaineen meidät
tuuperruttamaan juuri siihen pisteeseen, jonka ympärillä maa lohkeili.
Kaivannon perältä olin löytänyt ulottuman, joka tuki tätä otaksumaa.
Mutta että kysymyksen ratkaisu oli puutteellinen, sen me molemmat
tajusimme.
Ja siihen sopimukseen tultuamme meidät yhtaikaa valtasi sama ajatus.
Minulla se pyrki esiin pakottavana tunteena.
-- Mistä sitä saamme? sanoi La-Li.
-- Kara-Hun sanoi, että putkissa sitä kyllä olisi. Ja jos sitä on
heidän tunnelissaan, niin miksei sitten täälläkin?
-- Mutta putket?
Se oli kysymys. Olin sen jättänyt Kara-Hunin huoleksi, ja nyt Kara-Hun
ei ollut täällä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten
putkijärjestelmä tunneleissa oli sovitettu.
-- Tule, La-Li, sanoin teeskennellen rohkeutta, mitä itselläni ei
ollut, -- Suuri Kaikkeus ei liene säästänyt meitä maan vieremältä
nälkäkuolemaan. --
* * * * *
Mutta toisen päivän laskussa aloin epäillä suuren Kaikkeuden
tarkoitusta. Olimme lyhyin levähdyksin seuranneet loppumatonta
kiskoparia hyvinkin puolen asteen pituudelta, ja yhä oli edessämme
pimeys, yhä sivuillamme siloinen seinä, yhä yllämme hohteessa
häämöttävä yksitoikkoinen katto.
-- Kuolet uupumukseen, La-Li, sanoin silloin. -- Anna minun kantaa
sinua.
-- Mitäpä se hyödyttäisi? vastasi hän väsymystään peitellen. --
Tunnelin päähän emme kuitenkaan koskaan tule.
-- Mutta me voimme löytää putken.
Se oli toivon kipinä, joka vähitellen uhkasi sammua. Kolmannen päivän
nousussa jätin La-Lin lepuulle saadakseni tietää, milloin se oli
tapahtuva.
Kuolema ja kirous! Mikäli aineen poissa ollessa kykenin matkaa
vertailemaan, oli meidän kuljettava lähimain kahden normaaliasteen
mitta, ja siinä olisi meille työtä neljäksi päiväksi.
Mutta -- minua ihastutti yllätys -- tämän taipaleen päässä aukenisi
eteemme yksi noita valtatien vartioulokkeita, joita olin toivonut
löytäväni, ja sen kohdalla oikeanpuolisella kiskolla riippuva vaunu.
-- La-Li! huudahdin hullaantuneena. -- Minä kannan sinua väkisin!
-- Minä jaksan, sanoi hän väsymyksensä lannistaen.
Ja hän kuunteli toivehikasta selostustani pidätellen läähätystään ja
silloin tällöin vastaten vähemmän kalseasti.
Puolimatkaan päästyämme kävivät levähdyshetkemme tiheämmiksi, mutta
kuitenkin La-Li aina nousi. Viidennen päivän nousussa, kun minun täytyi
myöntää, että olin matkan väärin arvioinut, hän ei enää noussut.
-- La-Li, sanoin, -- minä kannan sinua.
-- Minä jaksan kohta, tuli väsyneesti.
-- La-Li, sanoin taas hetken mentyä, -- sinä olet kevyt taakaksi. Tule
syliini.
Mutta hän työnsi käteni pois.
-- Odota, tuli hiljaa. -- Lepään vielä tuokion.
Sisässäni kouristeli ilkeästi, ruumiini hikosi levätessänikin, ja uni
olisi ollut suloisempaa kuin maukkain ravintoneste. Suuri Kaikkeus!
Kahdeksaan päivään ei pisaraakaan ollut valahtanut kielellemme.
-- La-Li! sanoin ruumiini vaatimuksia peläten. -- Minä en siedä
vastaväitteitä; tahdon kantaa sinua!
Hän ei vastannut.
Silloin sieppasin tuon hennon olennon syliini, horjuin muutaman
askeleen, saavutin tasapainoni ja kiisin enemmän kaatuen kuin juosten
eteenpäin. Hyvä Jumala! mutisivat huuleni; hänen rintojensa pehmeä
kosketus tuntui huokuvan voimaa rintaani ja hänen käsiensä hervoton
heilahdus ajavan ripeyttä reisiini.
-- La-Li, kuiskasin, kun kymmenennellä levähdyksellä en enää tahtonut
havaita hänen huountaansa, -- sinä et saa kuolla; sillä jos sinä
kuolet, on sinun ruumiisi painava Lao-Koota, kunnes hänenkin henkensä
on paennut.
Minä ryömin eteenpäin -- ja toisin ajoin tiesin, että menetin
neljänneshetken kahden miehenmitan matkalla. --
* * * * *
Monentenako päivänä, sitä en enää voinut laskea, tunsin taakkani
saavan aavistuksen eloa. Lepäsin sen kanssa taipaleella ja päättelin
itsekseni, että vielä hetken se eläisi. Käden vähäinen liikahdus vasta
minulle totesi, että sisimmässäni olin jo jättänyt kaiken toivon, sillä
nyt oli tajuntaani pulpahtanut jotakin uskomatonta uutta.
-- La-Li! riemuitsin, -- La-Li! Minä juoksen jälleen, minä juoksen!
Mutta polveni vavahtivat.
-- Ei, Lao-Koo, tuli heikosti, mutta siinä helähti kuin kerran ennen,
-- elä juokse. Kuuntele. Sinä olet Tai-Kee -- suuri Tai-Kee --
-- Olen Lao-Koo, La-Li!
-- Niin, mikä olet -- minulle olet sama. Kuule! Minä jätän ruumiini,
minäkin. Ja silloin olemme yhdenvertaisia. Lao-Koo -- syleile minua
silloin --. Sitä tahdoin sanoa, -- kun pyysin odottamaan -- ennen
viimeistystä --
Suuri armias Kaikkeus! Mitä lienen huutanut, mitä vastannut! Tiesin
vain sen, että La-Li oli sylissäni, että hän rakasti minua, että minä
puristin häntä rintaani vasten -- ja että hän tahtoi kuolla.
Jos tässä tunnelissa oli ravintoa, jos tuo näkemäni vartiouloke
oli lainkaan olemassa, niin minä löytäisin sen paikan, raastaisin
ravinnon -- tekisin sen vaikkapa kuolevan ruumiini kylmällä kädellä ja
valuttaisin nesteen lemmittyni kuivuneille huulille!
-- Kaikkeus! huusin, tuntien siinä oman voimani veljen, -- jos sinä
olet minussa ja minä olen palanen sinua, niin minä voitan sinut, jos
tahtoani vastaan nouset!
La-Lin kädet olivat kiertyneet kaulaani, hervottomina ne olivat jälleen
siitä hellinneet -- ja minun turtuneet jalkani kävivät kuin kone, jota
jostakin loitolta pakotin polkemaan eteenpäin.
Vihdoin silmääni häiritsi katkeama toisessa kiskoviivassa.
-- Voitto! korahti kurkustani, kun kompuroin varhomaisen vaunun
kupeelle; ja taakka sylissäni tuuperruin vartioulokkeen lasimaiselle
lattialle.
Kuolettava uupumus oli vallannut ruumiini. Kun nyt kerran olin tässä,
niin saatoinhan levätä pienen hetken, intti ääni himmeässä tajunnassani.
-- Houkkio! Jos lepäät, hetken, lepäät iankaikkisuuden! Ja La-Li --!
Se riisti jäseneni levosta. Rasituksesta vapisten haparoin komeron
seiniä; väsymyksestä vaikeroiden hinasin itseäni eteenpäin. Ja käteni
kosketti laitetta, jonka pinnalla tunsin nappulan --
Ruokaa!
Silmäni sokenivat. Niihin oli osunut huikaiseva valo. Se pisteli
kirvelien luomienkin läpi.
Kiroten painoin kädet silmilleni.
-- Aurinko! kuiskasi ääni lähelläni, ja sormieni välitse näin La-Lin
ihanan olennon kääntelehtivän menehdyksen horroksessa.
Armias Kaikkeus! -- Kuinka suloinen hän oli siinä valkoisessa valossa!
-- Ja kuinka viehkeästi hänen huulensa hymyilivät onnekkaan unelman
lumoissa!
Ja sitten -- sydäntäni viilteli -- nuo samat huulet maiskuttivat
olematonta letkua imien.
Vihavoittavia silmiäni varjostaen hain seinän hohteesta tuota kaivattua
ravinnonpäästäjää. Kontaktikoneen takana oli lepoverkko, sen yllä
vähäinen pahka, mutta letkua siinä ei ollut -- eikä muuallakaan.
Arvelematta tempasin koneen kupeella viruvan metallikammen, säkenöiden
se iski seinässä ilkkuvaan pahkaan, iski toisen kerran, kolmannen. Ja
silloin ruiskahti valkoinen neste tuoksuvana ryntäilleni.
Armias Jumala! Se tosiaankin tuoksui. Koskaan ennen en ollut tuntenut
niin herttaista tuoksua.
-- La-Li! huusin ilosta hullaantuneena tavoitellen tuota elämännestettä
käsiini. Ja ryvettäen kasvoni suihkussa olin läkähtyä sen ahnaaseen
ahmintaan.
Mutta samassa tuokiossa iski hävyntunne juopuneeseen tajuuni. Väistin
kasvoni suihkusta, täytin kahmaloni nesteellä ja hoipertelin La-Lin luo.
-- Herää! -- Herää! huusin.
Ja tukehduttamisen uhalla valutin ravintoa hänen kuivuneille
huulilleen. Ah! Kuinka nautin nähdessäni hänen nielevän, kuinka
iloitsin hänen hipiänsä palaavasta lämmöstä!
-- Lao-Koo! sopersi hän, kun kiidätin hänelle kolmannen kourallisen. --
On niin hyvä -- olla --
Ja pilkahdus hänen raukeasta silmästään sanoi minulle enemmän kuin
siinä tuokiossa jaksoin uneksia.
Suurta Kaikkeutta kiittäen ja kirvelevät silmäni ummistaen ojensin
suuni tuoksuvalle nesteelle. --
* * * * *
Kuinka kauan siinä lienenkin levännyt, herätessäni minua
hymähdytti tilanteen naurettavuus: ylt'ympäri lattialla koukerteli
nesteniemekkeitä, ja ruumiini mässäsi sen limaisessa kylvyssä.
La-Li ei kuullut huudahdustani. Unen laupiaassa helmassa hänen
ruumiinsa ei tuntenut kivikovan alustan painoa; selkiselällään hän
siinä lepäsi, toinen käsi niskaa tavoitellen, toinen rentona lattiaa
hipoen.
Tuokion katselin valon leikkiä hänen nousevilla rinnoillaan; sitten
otin hänet syliini ja laskin lepoverkon joustavalle pohjalle.
Hän kuiskasi jotakin, hymyili ja veti polvensa koukkuun.
Vasta silloin tajusin ravinnon tunnottoman haaskauksen. Riensin
suihkulle, ahmin unen tyhjentämän vatsani kylläiseksi ja sovitin
kivensirun tulpaksi vuodolle. Ja tyytyväisenä tilapäisen kotini
mukavuuteen tunsin lempeää myötätuntoa koko ihmiskuntaa kohtaan,
La-Lista, joka tuossa verkon jousteella uinui, Shi-Kaihin asti, joka,
jos vielä eli, yhä kipinöitti armotonta tankoaan ruttoisten mylvinässä.
Suuri Kaikkeus! Olinko unohtanut Kara-Hunin, Ka-Haran! Kukaties he
tällä hetkellä tuolla toisessa tunnelissa surivat minua kuolleeksi. Tai
kukaties oli heillä kyllin huolta omassa kohtalossaan.
Paha aavistus alkoi jälleen painaa mieltäni. Täällähän ei tarvinnut
pelätä, tässä autiossa tunneli-äärettömyydessä uskalsin toki ruumiini
tuokioksi jättää.
En viivytellyt. Kuuntelin La-Lin tasaista hengitystä, painoin poskeni
hänen poskelleen ja laittauduin lepoon. Mieleni palasi yhä uudestaan
läpi äskeisen taipaleen, yli räjähdyksen aikaansaaman kaivannon, siihen
tunneliin, jonka kattoa pitkin yksi ainoa kiskojuomu viiletti. --
* * * * *
Siinähän se oli. Ja kattojuomun kohdalla maassa hohti kaksi riviä
hienon hienoa metallitomua.
Vaunu oli siis edelläni.
Matkan arvioiminen ei edes mieleenikään juolahtanut; sen päämäärä vain
kiirehti minua eteenpäin. Ja kuitenkin tiesin äkkiä, että oli syytä
seisahtua.
Mitä se oli? Tunnelin pohjalla lepäsi hohteessa mies; se oli hengetön
ruumis.
Hyvä Jumala! vavahti sielussani. Tämäkö oli ollut aavistukseni!
Viiletin pelon vallassa eteenpäin. Vähän matkan päässä makasi toinen
ruumis, sitten kolme lähetysten; niistä kaksi vielä päästeli heikkoja
äännähdyksiä. Pinnistin henkeni toiseen.
-- Ka-Hara! sanoin kauhistuen. -- Ovatko he joutuneet riitaan?
-- Nälkä, höpisi miehen sammuva ääni.
-- Ettekö ole saaneet ravintoa, Ka-Hara? Eikö Kara-Hun ole löytänyt
putkea?
-- Nälkä, kertasi vanhuksen kiteytynyt ajatus; siinä ei enää ollut
sijaa muulle.
-- Ka-Hara! sanoin tuskaillen voimattomuuttani. -- Minä en voi sinua
auttaa. --
Ja säälistä siirsin henkeni hänen raihnaisen ruumiinsa puitteisiin. Ah!
sitä kalvavaa kouristusta, jonka ympärilläni tunsin: se ei voinut olla
muuksi kuin kuolemaksi.
-- Ka-Hara! yritin sanoa, mutta kuolevan sydämen ahdistus ajoi minut
hänen ruumiinsa ulkopuolelle, ja minä en ehtinyt saavuttaa vapautunutta
sielua lennossa.
Kara-Hun! Minun oli saavutettava Kara-Hun! Vielä kahden ruumiin yli
viiletin eteenpäin -- ja sitten tapasin hänet.
Hän virui pitkänään vaunun takana.
-- Ken-Tao! hoki hän nykien vieressään makaavaa ja nojaten toisella
kädellään vaunuun. -- Ken-Tao! Etkö jo nouse? Tai-Mason odottaa
metallia. Olemme ajaneet vasta yksitoista normaaliastetta, ja Kongoon
on yli sadan --
Vaunusta karissut metallitomu valaisi hänen kaameita kasvojaan; niillä
paloi mielipuolisuuden rohkea tuli. Ryhdyin puhumaan Ken-Taon suulla.
-- Kara-Hun, toveri, sanoin lämpimästi, -- lepää sinä ja anna Ken-Taon
levätä; minä, Lao-Koo, pidän huolen loppumatkasta.
-- Tai-Kee! virkahti hän kuin unta nähden. -- Niin, Tai-Kee. Tiesinhän,
että se hautasi sinut, tiesin, tiesin. Mutta minä olisin vienyt
metallisi Masonille, olisin vienyt, kun vain olisin löytänyt ravintoa.
Hän itki ja hapuili kouristuksen kynsissä tukea kädelleen.
-- Kara-Hun, sanoin. -- Sinä olet sankari. Tai-Mason saa tietää, että
olet tehnyt tehtäväsi, ja -- Tai-Kee kiittää sinua. --
Oli surkeata nähdä hänen kamppailuansa, vielä surkeampaa kuulla hänen
ääntänsä.
-- Minä en löytänyt ravintoa, toisteli hän, -- löysin vain putken,
paljon putkea, tyhjää putkea. Mistä minä tiesin, että neste kulki
Lunaan toista tietä! Ah, ei pisaraakaan, ei pisaraakaan -- suuri armias
Kaikkeus, ei _pisaraakaan!_ --
Se leikkasi sisimpääni. En raaskinut hänelle sanoa, että olin
pelastunut ja että minun tunnelissani oli ravintoa. Suuri Jumala, äsken
sitä oli siellä lattia lainehtinut!
-- Kara-Hun, sanoin, -- suuri Kaikkeus on sinulle armollinen.
Ja koko myötätuntoni voimalla ajauduin hänen uupuneeseen aineeseensa,
kärsin sen tuskia, kamppailin sen verenseisauksessa ja tunsin sen
aivokopasta jotakin irtautuvan.
-- Tai-Kee! olin kuulevinani. -- Tai-Kee! -- Ja enempää ei jälleen
vapautunut sieluni kyennyt tajuamaan. Kara-Hunin ruumis makasi tuossa
hohteisessa sorassa, ja hänen henkensä oli liian keveä seurattavaksi.
* * * * *
Kuin pahasta unesta palauduin oman tunnelini puitteisiin. Viehkeässä
valossa silmiäni hiveli vielä viehkeämpi näky: pääni pohjissa istui
La-Li, molemmin käsin otsaani hyväillen, ja hänen silmäinsä pohjalla
kimmelsi ilme, joka tuokioksi karkoitti kaikki ikävät ajatukset.
-- Lao-Koo! sanoi hän siirtäen sinikatseensa lähemmäksi silmiäni. --
Minä olen odottanut heräämistäsi. Sinun henkesi oli kaukana täältä,
koska se ei tuntenut huulieni hyväilyä ihollasi.
-- La-Li, vastasin, mutta hänen ilmeessään oli jotakin, mikä uudestaan
karkoitti eletyn pahan; ja minä vaikenin.
-- Tule! sanoi hän rattoisalla touhulla. -- Minun on nälkä.
Me seisoimme käsitysten keskilattialla. Katseemme imeytyivät toisiinsa,
ja niistä kuvastui voima, jonka äsken saavutettu valo oli esiin
lietsonut. Äkillisen kuumeen valtaamana puristin tuon suloisen olennon
syliini ja painoin kiihkeästi huuleni hänen huulilleen, unohtaen
sovinnaiset lemmentavat.
-- Lao-Koo! sanoi hän irtautuen. -- Anna minun syödä. Minä tahdon, että
ruumiini kyllästyy voidakseen olla kokonainen.
Hän kumartui imemään nestettä, jonka kivenmurusen lomasta päästin
hänen huulilleen suihkuamaan. Runsaan neljänneshetken annoin katseeni
hyväillä hänen kumartunutta vartaloaan, ja mitä enemmän hänen
muotojaan silmäilin, sitä paremmin ymmärsin Tai-Jeon pyyteen: suuren
Morris-Jeonkin kammiossa olisi tämä jumalainen vartalo kaikessa
hentoudessaan ollut koristus.
-- La-Li, kuiskasin hänen syötyään, -- miten Tai-Jeo saattoi sinut
kaivokseen lähettää! Silloinhan jo suloutesi oli nupussaan.
La-Lin silmässä paloi äskeistä lumoavampi kiille.
-- Lao-Koo, sanoi hän uuden sävyn helähtäessä hänen äänessään, -- suuri
Kaikkeus varmaan oli päättänyt, että saisin sen koskemattomana ojentaa
sinulle. Minä olen maksanut sinulle sadannekseni, en ole sinulle enää
mitään velkaa. Tule, Lao-Koo, ruumiini palaa saadakseen sulautua sinun
ruumiisi tuleen.
-- La-Li!
Hän seisoi edessäni nousevin rinnoin, levitetyin käsin, harsoutunein
katsein. Ja hänen ihonsa väreili pintaveren hehkuessa sen hennoimmilla
kohdilla.
-- Sinä olet heikko, La-Li, sanoin vältellen lepoverkon viettelevää
joustetta.
-- Minä saan uutta voimaa sinun väkevyydestäsi, oi Lao-Koo!
Siinä tuokiossa näin vain kutsuvan katseen, pakottavan pyynnön,
milloinkaan ennen palamattoman neitseellisen rakkauden --