Kara-Hun päästi ihastuksen äännähdyksen. Ympärilläni liikehti
säikähtyneitä kasvoja. Hohteista taustaa vasten erotin La-Lin rakkaat
piirteet.
-- Hetki on tullut, kuiskasin jäseniäni verrytellen. -- Tunneli
odottaa. Meillä on metallia lähes kolmekymmentä tonnia. Järjestä
miehesi. On tehtävä sadan miehen työ.
-- Tuoko? sanoi hän hohtaviin harkkoihin viitaten.
-- Kaikki, vastasin ponnahtaen jaloilleni.
Neljänneshetken kuluttua oli hiljainen työ täydessä käynnissä.
Kara-Hunin kanssa sukelsin kaivantooni.
Ensimmäisen kannoksen siroitimme tunnelin pohjalle.
-- Vaunu! huudahti Kara-Hun tuijottaen hohteessa eteensä. -- Mutta
siinä ei voi olla virtaa.
-- Me työnnämme sitä. Olen yksin koetellut sitä tyhjänä; täytenä se
liikkuu kymmenen miehen voimalla.
Se antoi uutta intoa. Kara-Hun kapaisi aukolle, taakka toisensa perään
vierähti sen mustasta suusta tunnelin pohjalle, ja kierrossatoja
hievahtamatta seisonut vaunu nytkähteli hohtavien harkkojen painosta.
Vajaaseen kahteen hetkeen laskin päässeemme puoleen määrään. Orjan
työnä se olisi vienyt yhtä monta päivää. Kuumeisella kiireellä aloin
hyppelehtiä edestakaisin louhoksen ja tunnelin välillä, täällä
innostaen, siellä kuiskaten kannustaen.
Räjähdyskonetta hakiessani osuin La-Lin lähettyville. Hänen
työskentelynsä näytti minusta ilottomalta. Olin sanomaisillani hänelle
sanan, mutta samassa äkkäsin sen, mitä hain, ja syvennyin seuraamaan
sen johtolankaa.
Aukon lähellä pysähdyin kuuntelemaan. Helvetillisen mylvinän ohella
olin kuulevinani hillittyä puheen sorinaa. Terävällä metallisirulla
taitoin langan ja panin painavan lohkareen jäännöksen pitimeksi.
Metallitaakat kulkivat kuin aaveet ja niiden hohteessa vilahtelivat
kaivannosta palaavien työteliäät kädet.
Lankaa oli kymmenkunta miehenmittaa. Voidakseni saada sen pään tunnelin
puolelle täytyi minun siirtää räjähdyskone peremmäksi. Asetin sen
kahden kannatinkaaren väliin ja odotin, kunnes viimeinen mies oli
hävinnyt kaivantoon.
-- Lao-Koo, kuulin äänen, kun kiiruhdin lanka kädessä aukolle, -- mihin
he menevät?
-- Tunneliin, sanoin lyhyesti.
-- Olen sen kuullut, intti hän hiljaa, -- mutta miksi he sinne menevät?
Ja miksi sinne menee tuo metalli?
-- La-Li! sanoin tarttuen häneen kiihkeästi. -- Silmänräpäyskin on
kallis. Elä kysy enempää, ennenkuin olemme seinän tuolla puolen. Kautta
veljesi hengen, joka sinulle ennusti minun tuloni, tottele minua, La-Li.
Kenties ääneni epätoivoinen sävy sen vaikutti; hän kiipesi
vastustelematta aukkoon ja ryömi edelläni eteenpäin.
-- Kara-Hun! huusin hänen ohitseen. -- Ojenna kätesi La-Lille!
-- Miten _hän_ on sinne päässyt? helähti La-Lilta.
-- Hyppäämällä, La-Li.
-- Jos siinä pohja on, voin minäkin hypätä, tuli uhmaavasti, ja La-Li
katosi tunneliin.
Mutta hän viipyi yhä aukon suulla. Alas tullessani näin hänen
silmäilevän näkyä. Se olikin jylhän suurenmoinen. Tomuna tunnelin
pohjalla hohteleva metalli valaisi palan tuota pitkulaista suojaa, ja
sen keskellä seisoi vaunun haamu liekehtivine suineen kuin satumainen
jättiläishirviö puikkelehtivien ihmis-syöpäläisten kynsissä.
-- Kaikki mukana, Kara-Hun? huusin innostuneena.
-- Kaikki, oi suuri Tai-Kee, tuli Kara-Hunin julkea vastaus.
-- Ja vaunu liikkuu? jatkoin kaihtaen La-Lin katsetta.
-- Helposti.
-- Siispä matkaan, Kara-Hun!
Sitten hänen käskystään kajahti vaunun lähtiessä liikkeelle sen
ympäriltä valtava huuto:
-- Suuri Kaikkeus auttakoon Tai-Masonia! -- Suuri Kaikkeus suojelkoon
Tai-Keeta!
Sen haamu hohti jo etäisessä pimeydessä, kun hellitin La-Lin käden.
Sorakimpale kipenöi metallisirulla ja sähähdys ilmaisi sen sytyttäneen
johtolangan.
-- Lao-Koo! helähti terävästi La-Lin ääni. -- Mitä olet tehnyt?
Kaivoksessa on _minun_ veljiäni!
-- Ja _minun_, vastasin painokkaasti. -- Mutta louhoksen suulla on vain
Tai-Lanen apuri ja kaksisataa polttajaa. Tule!
Hän kiskoutui otteestani ja ryntäsi takaisin aukolle. Onneksi hänen
kätensä eivät ylettyneet sen suulle. Sanaakaan hukkaamatta sieppasin
tuon rimpuilevan pikku olennon syliini ja kiiruhdin kauhistuneena pois,
eteeni katsomatta, taakseni pälyämättä. -- --
Suuri armias Kaikkeus! Se vyöryi kuin miljoonan kaivospanoksen voima
miljoonien tonnien sortuessa. Yltympäri sen kaiku jyrisi lukemattomain
pasuunain törinänä, ja ilmanpaine rutisti minut taakkoineni
hirvittävään puristukseen, joka ajoi ilman keuhkoistani ja pusersi
pääni viepoittavaksi massaksi.
Suuri Kaikkeus! Tunneli oli luhistunut kokoon ja minä taakkoineni olin
saanut ikuisen haudan sen armottomassa sorassa.
-- Oi La-Li! -- La-Li! -- --