* * * * *
Laskupasuunalla vaikeni kolmattakymmentä ääntä. Ja kuinka paljon
oli niitä, joiden nimiä pasuuna ei huutanut? Ja viimein laskeutui
polttotanko Shi-Kain nimen toistuessa hoputtavana törinänä.
-- Shi-Kai, vastasi ääni, jossa soinnahti sille tavaton väsymys.
-- Montako ruumista, Shi-Kai?
-- Vaikea laskea, oi suuri Tai-Lane.
-- Käänne havaittavissa?
-- Jo sivuutettu, oi suuri Tai-Lane.
-- Pilleri.
Näin selvästi, että Shi-Kain koura täyttyi putken sisällöstä. Ja
silloin tunsin jotakin olevan tulossa.
-- Suuri Tai-Lane, sanoi Shi-Kain muuttunut ääni.
-- Orja Shi-Kai, tärähti vastaus, -- puhu!
-- Minä tahdon puhua jalkaisi juuressa ja hartiat suuruutesi painosta
luhistuen, oi suuri Tai-Lane.
-- Sinä tiedät, mitä seuraa, ellei asiasi vastaa pyyntösi julkeutta,
orja.
-- Poltettakoon saastainen aineeni kolmen kohtisuoran paisteen
helteessä, oi suuri Tai-Lane.
-- Odota, orja Shi-Kai. --
Kuulin korkeudesta tutun äänen. Shi-Kain kasvoilla liikehti ilme,
jonka ilonsekainen julmuus pani käteni puristumaan nyrkkiin. Minut
valtasi silmitön katumus siitä, etten noita kasvoja ollut valmistanut
polttotangon kipinälle silloin, kun ne odottaen makasivat nyrkkini
alla. Enkä ole ihan varma siitä, etten nyt laiminlyöntiäni olisi
korvannut, ellei Kara-Hun samassa olisi koskettanut käsivarttani.
Tunsin Kara-Hunin levottoman kysymyksen ja Kara-Hun ymmärsi äänettömän
vastaukseni. Siinä se oli: varjona valahti ylhäältä tumma kapine,
rysähtäen piirsi sen ovi valokehän reunaa, ja kun uudelleen rysähti,
oli Shi-Kain ilkkuva naama nieltynyt kapineen mustaan kitaan.
-- Kara-Hun! sanoin, kun ilmiö katosi korkeuteen. -- Joudu!
Yksi ainoa ajatus oli ottanut vallan tajunnassani, ja minä tunsin sen
pohjalla järkeni vilkkaan juoksun. Vasta louhoksen pimeimmässä sopessa
pysähdyin.
-- Kara-Hun! virkahdin. -- Sinä ymmärrät. Jos vaara uhkaa, niin
pudistat ruumiini hereille. Minä makaan. --
Se oli Tai-Lanen ääni. Naisekkaana se leperteli, mutta pohjalla kumisi
järkähtämätön raakuus.
-- Orja Shi-Kai, sinä puhut! sanoi se.
Shi-Kain katse vilahti Tai-Tan-Liin ja takaisin Tai-Laneen.
-- Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, -- orja Shi-Kai on pitänyt
velvollisuutenaan ylläpitää järjestystä kaivoksessa. Sitten Lao-Koon
tulon se ei enää ole onnistunut. Hänessä astui kaivokseen kapinan
henki. Ensin hän villitsi Feo-Fanin ja sitten kauniin La-Lin. Edellisen
tapoin, jälkimäistä olen pitänyt silmällä. Lao-Koon olisin tappanut;
mutta hän merkitsi sinulle kaksikymmentä tonnia.
-- Asiaan, orja! keskeytti Tai-Lane. -- Mitä olet huomannut?
-- Oi suuri Tai-Jeo, hän lyöttäytyi yhteen vanhan Ka-Haran kanssa.
Jo aikoja ennen oli Ka-Haralla ollut epäiltävää asiaa läntisiin
pohjukkoihin, ja Lao-Koon tultua tämä epäiltävyys kasvoi. Minä koetin
ottaa siitä selkoa, mutta he olivat ovelia eivätkä paljastaneet
toimiaan. Nyt, Kara-Hunin tultua, heidät yllätin.
-- No? innostui Tai-Lane ja Tai-Tan-Li astui askeleen lähemmä.
-- Oi suuri Tai-Lane, jatkoi Shi-Kai, -- he tappoivat kaksi apuriani,
Seo-Manin ja Ira-Hain, ja minä pääsin vaivoin hengissä paikalta. Mutta
minä näin, mitä he tekivät; he kantoivat raskaita mittoja --
-- Metallia! kivahti Tai-Lane, ja hänen silmissään leimahti.
-- Metallia, kertoi Shi-Kai tärkeänä.
Tai-Lane katsahti Tai-Tan-Liin.
-- Mutta mitä he sillä? sanoi hän nähtävästi järkeään pinnistäen.
-- Kenties vain tarpeen varalta, sanoi apulainen kuin muuta ajatellen.
Silloin Shi-Kai nousi.
-- Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, -- he kantoivat kolmin miehin ja
ainakin yhden lepokauden. Ja Kara-Hunilla oli toistakymmentä miestä,
jotka joka nousussa liikkuivat leposijoiltaan. Eiliseen mennessä olin
tappanut heistä seitsemän, ja tänään kuulin jäljellä olevien puhuvan
louhoksen jättämisestä. Tai-Lane nousi.
-- Oletko puhunut, orja Shi-Kai? sanoi hän.
-- Olen, suuri Tai-Lane. Mutta yhtä kunniaa anon sinulta, oi kaivosten
viisas valvoja: jos tahtosi on, että tämä petollinen Lao-Koo kuolee
polttotangon kipinästä, niin salli, oi suuri Tai-Lane, minun
viheliäisen käteni ohjata liekkiä.
-- Minä sallin sen, orja Shi-Kai. Sinä jäät valopatsaalle ja odotat
siinä.
Shi-Kai poistui kolmen polttajan saattamana, ja Tai-Lane lausui
apulaiseensa katsoen:
-- Mitä arvelet, Tai-Tan-Li?
-- Että on viisainta laskea alas parisataa polttajaa ja eristää itäinen
pääty.
-- Ja sitten?
-- Shi-Kain opastamana tutkia jokainen soppi ja pidättää Lao-Koo,
Kara-Hun ja Ka-Hara.
-- Vain Kara-Hun ja Ka-Hara. Entä sitten? Mitä luulet itse asiasta?
Onko se kapinan luontoista?
-- Ka-Hara on Tai-Millin väkeä, Kara-Hun tämän uuden villityksen ja
Lao-Koo --
-- Tai-Tan-Li, keskeytti Tai-Lane jälleen haukotellen, -- Lao-Koota ei
enää ole.
-- Ei ole? sammalsi Tai-Tan-Li.
Ja myönnänpä, että hänen hämmästyksensä ei ollut suurempi kuin minun.
-- Tyhmyri! Suuren Tai-Simonin tahdosta häntä ei enää ole, kertasi
Tai-Lane kärsimättömästi. -- Mutta asia on vakava. Se sietänee hetken
levon. Mieti suunnitelma valmiiksi; nousussa laskemme polttajat alas.
Ja jos Lao-Koon _tulee_ kuolla, niin sen tulee tapahtua rekisteröimättä.
He vaihtoivat omituisen silmäyksen, ja minä ymmärsin, että jotakin
sanottavaa jäi sanomatta. Tai-Tan-Lin silmiin oli kohonnut saamaton
ilme, ja hänen olkapäänsä alkoivat kuin väkipakolla luhistua.
Silmänräpäyksessä minulle selvisi tilanteen vakavuus. Lähteä nyt
tunneliin oli samaa kuin antautua polttajille ja nähdä Shi-Kain
osoittavan todeksi väitteensä metallista.
Kuolema ja kirous! Se, mikä minua oli arveluttanut tiedonantovälineenä
Tai-Masonille, oli nyt ainoa mahdollinen tehtävä. Tai-Tan-Li näytti
selvästi tuntevan vieraan hengen läsnäolon; minä jätin hänet ja
seurasin Tai-Lanea.
Nähdessäni hänet naisensa sylissä ymmärsin, että minulla oli ainakin
puoli hetkeä aikaa. Kiiruhdin Kara-Hunin luo kaivokseen.
-- Kara-Hun! sanoin ainettani ravistaen, -- Shi-Kai on paljastanut
salaisuutemme. Huomenna kenties ei ole olemassa meitä eikä meidän
metalliamme. Kuuntele tarkoin: Jos Tai-Lanen polttajat ajavat tähän
louhokseen La-Lin, Ka-Haran ja sinut miehinesi eivätkä itse astu
louhoksen sisäpuolelle, niin ole varuillasi. Eläkä ole huomaavinasi
heidän puuhiaan, vaikka joku polttajista hiipien tulisikin louhoksen
puolelle.
-- Minä en ymmärrä, Lao-Koo, sanoi hän.
-- Sinun ei tarvitsekaan ymmärtää _nyt_, kunhan tottelet sokeasti.
Totteletko, Kara-Hun?
-- Kautta suuren Tai-Masonin. Mutta sitten?
-- Sitten, jos suuri Kaikkeus sen suo, minä herään.
Jätin ruumiini ja sen ällistyneen vartijan. Louhoksen etualalla
katselin La-Lia: hän oli jo aloittanut työnsä.
_Minun_ työni oli myöskin aloitettava. --
* * * * *
Minusta se kesti iankaikkisuuden. Viimein kuitenkin Tai-Lanen ruumis
osoitti väsymisen merkkejä, ja hänen kätensä herposi liikkumattomaksi.
Kelmeytynyt silmä sammui, jäsenet venähtivät lepoverkon tuudintaan, ja
naisen käsi silitteli uupuneen miehen veretöntä otsaa.
Nyt, Lao-Koo! sanoin itsekseni.
Mutta epäilys valtasi henkeni. Tai-Joon oli sitä aina väittänyt,
itse olin sitä luulotellut ja suuren Tai-Jeon palatsissa olin sille
luulolleni saanut vahvistusta. Mutta miten kävisi nyt, kun oli
kysymyksessä elämä ja kuolema, kun puolustuksen sijasta piti hyökätä!