Suuri Kaikkeus näytti siunaavan työtämme. Ainoa vastoinkäymisemme
oli tapahtunut Ka-Haran aarteen viimeisiä rippeitä kuljettaessamme.
Ja silloinkin se oli supistunut siihen, että Kara-Hun oli kuristanut
toisen vakoojan ja minun nyrkkini oli uponnut toisen kalloon. Nyt oli
aika kulunut säännöllisessä työssä, ja kierroksen lopulla uskalsin
arvioida aarrehautamme sisällön yhdeksäksi tonniksi.
-- Vielä kaksi kierrosta! sanoin Kara-Hunille. Vielä kaksi kierrosta!
Ja silloin puhkesi rutto kaivoksessa.
Mitä se meille merkitsi, sen sain kokea kolmen ensimmäisen vuorokauden
ajalla. Tai-Lanen polttotanko, joka koko työajan riippui valopatsaassa
käyttö vai miina, poltti ensimmäisten uhrien joukossa seitsemän
Kara-Hunin miestä. Ja Tai-Lanen päivittäin jakama pillerit olivat joko
liian vähäisiä tahi tuiki voimattomia.
-- Jos tätä menoa jatkuu, sanoi Kara-Hun kolmannen päivän laskussa, --
niin jää aarteemme ikipäiviksi yhdeksään tonniin. Puhumatta siitä, kuka
meistä lopuksi sitäkään säästyy vaalimaan.
-- Meidän tulee pysyä jaloillamme, Kara-Hun, vastasin kylmästi. -- Me
palvelemme yhteistä asiaa, ja tämän yhteisen asian vuoksi meidän ei
auta sääliä uhreja. Käy aina louhinkanki kädessä ja jos jossakin tapaat
purrun, niin iske.
-- Ka-Hara sanoo, että se on rumaa.
-- Kaunista se ei ole. Mutta kun ajattelemme, että kaksi tuhannesta
paranee siirtämättä ruttoa toiseen ja kolme kymmenestä tällä tavoin
pelastaa henkensä toisen kustannuksella, niin on parasta pysyä
alkuperäisessä prosenttimäärässä.
Ja sitä tapaa me seurasimme.
Neljännen päivän aamuna, kun se vähäinen työ, mihin tässä levottomassa
helvetissä kykenimme, oli lopetettu, tuli Kara-Hun kiireisesti luokseni.
-- Shi-Kai on polttanut Jat-Senin! läähätti hän. -- Ja Jat-Sen oli
terve.
Se oli jo kahdeksas.
-- Oletko varma siitä, että hän oli terve? kysyin pahaa aavistaen.
-- Varma, Lao-Koo. Ken-Tao sanoo, että Jat-Sen neljänneshetkeä ennen
oli pirteänä lähtenyt metalliviemäriltä ja että hän vielä polttotangon
edessä oli vannonut olevansa puhdas.
Seurasin Kara-Hunia louhokseen. Ken-Tao ja kaksi muuta Kara-Hunin
miestä todisti sen. Pimeikössä heidän edellään oli syntynyt meteli;
joku oli huutanut: rutto! -- Shi-Kai! -- Shi-Kai! Ja kohta sen jälkeen
oli Shi-Kai saapunut tankoineen.
Minä aloin ymmärtää. Meitä ei vaaninut vain kaikkialla uhkaava
hullunpurema, vaan toinen, vielä suurempi vaara: Shi-Kain tunnottoman
käden käyttämä "kirkas autuus".
-- Kara-Hun, sanoin jyrkästi, -- meidän tulee tiivistää rintamamme.
Shi-Kai näyttää jo tietävän sen, mitä tahdoimme häneltä peittää.
Laskupasuunalta joka mies läntiseen louhokseen! Olemme turvassa vain
niin kauan kun polttotanko viipyy ylhäällä.
Poistuessani Ka-Hara yhtyi seuraamme.
-- Lao-Koo, sanoi hän hiljaa, -- tietääkö Shi-Kai jotakin metallistamme?
-- En luule, vastasin. -- Mutta en sitä kuitenkaan ihmettelisi; hänen
aaveensa tuntuu olevan aina ja kaikkialla.
Ja itse mielestäni olin varma siitä, ettei hänen silmänsä ollut
loitolla silloin, kun Kara-Hunin kanssa nutistimme nuo kaksi vakoilijaa.
Tänä lepohetkenä ei La-Likaan nukkunut. Laskupuolella kaivoksen
helvetillinen mylvinä kävi kymmenkertaiseksi, ja äänistä päättäen
olisi luullut kolmen neljäsosan väestä iskeneen ikenensä neljännen
neljänneksen nahkaan. Kara-Hunin kahdeksan miestä kävi lakkaamatta
kanki kädessä, ja tavantakaa Kara-Hun itse ilmestyi louhoksemme aukolle.
-- Lao-Koo, sanoi hän kolmannella kerralla, -- Shi-Kain apurit
näyttävät olevan ruton saavuttamattomissa. Heidän kulmaltaan ei vielä
ole kuulunut ainoaakaan parahdusta. Liekö Ken-Taon puheissa perää,
mutta hän väittää, että heillä on pillereitä kosolta.
-- Montako olette lyöneet, Kara-Hun?
-- Kolmattakymmentä. Siinä on Shi-Kaille laskurupeamaksi. Meitä on nyt
vain seitsemän.
-- Seitsemän?
-- Niin. Muuan niistä paholaisista puri Peo-Hania ja minä viimeistin
poika-paran.
Kara-Hun vaikeni ja hävisi pimeään. Tunsin väriseväni kauhusta.
-- Lao-Koo, kuulin La-Lin kuiskeen, -- jos ne purevat sinua, niin --
niin viimeistääkö Kara-Hun sinutkin?
-- Kara-Hun tahi joku muu, vastasin kauhulla muistellen Hao-Kean
rintoja.
-- Ja jos ne purevat minua, Lao-Koo?
-- Niin silloin --
Ajatukseni töksähti johonkin mahdottomaan.
-- Niin silloin? kertasi La-Li pannen kätensä polvelleni.
Pimeässä kirkaisi joku muuta mylvinää terävämmin. Käsi polvellani
vavahteli.
-- Lao-Koo, sinäkö viimeistäisit? tuli hiljaa.
-- Minä -- minä pitelisin sinua käsissäni, ettei puremasi ketään
ylettäisi. Sitten -- Kara-Hun toisi sinulle sen, johon saisit ikenesi
imeä. Kara-Hun tottelee minua.
Hän oli pannut kätensä suulleni.
-- Lao-Koo, sanoi hän, -- yhtä pyydän: kautta suuren Kaikkeuden, kautta
äitisi sielun sen helmassa, lupaa minulle pieni hetki ja sitten -- isku.
-- La-Li!
-- Ja pyydä itsellesi pieni hetki ennen iskua.
-- Miksi?
-- Kautta sen suuren Voiman, joka sinut lähetti ja johon sielusi palaa!
-- La-Li, minä lupaan.
Hänen kätensä luisti polveltani. Kaamea kirahdus leikkasi jälleen
kaivoksen pimeyttä.