Louhoksessa tapasin La-Lin jo työssä. Se ilahdutti mieltäni. Tosin hän
oli siirtynyt liian kauas keskisuonesta voidakseni millään tekosyyllä
hakeutua hänen läheisyyteensä; mutta kuitenkin hän _oli_ jäänyt
louhokseen, ja se oli pääasia.
Väkipakolla tein työtä pari hetkeä ja mittani oli jo täyttymäisillään,
kun hermostoni alkoi työlästyä tähän kiusalliseen äänettömyyteen.
Syyttä suotta nousin ja rupesin louhinpuikolla mureata seinää möyrimään.
Se ei tehonnut. Vaikka kimpale silloin tällöin vierähti melkein La-Lin
käden ulottuville, ei tyttö näyttänyt sitä huomaavankaan; ja kun
viimein uhalla astuin hänen mittansa ääreen, tarttui hän sen sankaan ja
nousi lähteäkseen.
Silloin panin jalkani sen laidalle.
-- La-Li, sanoin, -- miksi kartat minua? Onko minussa huomaamasi
ominaisuus sinusta niin kammottava, että katkaiset sen toveruuden, joka
meitä tähän asti on sitonut?
-- La-Li, jatkoin, -- olithan ystäväni. Etkö tahdo olla nyt, kun yhä
enemmän tunnen ystävyyttäsi tarvitsevani?
Hän pysyi yhä vaiti. Käsi vain herposi mitan sangalta.
-- La-Li, sanoin lämmeten, -- minä tiedän, että sielussasi väräjää sama
ääni kuin minunkin, tiedän, että olennossasi elää sama polttava pyyde
kuin minunkin. Elä yritä sitä tyynnyttää, elä yritä sitä jäähdyttää; se
ei onnistu. La-Li, siitä emme enempää puhu. Mutta vastaa: saako tämä
seikka tehdä meidät vieraiksi toisillemme?
Hän väisti lähentelyäni.
-- Lao-Koo, helisi ääni, jota häiritsi pakko, -- ei ole olemassa
myötätuntoa Tai-hengen ja orjan sidotun sielun välillä. Heidän
ruumiinsa -- äitini sen sanoi -- voivat toisinaan piintyä toisiinsa,
mutta sielujen välillä on ero yhtä suuri kuin minun elävän käteni ja
tuon avuttoman soramurusen välillä: käteni voi sen ottaa ja jälleen
jättää; murunen siitä kenties nauttii; mutta omasta tahdostaan se ei
voi käteeni tulla eikä siitä poistua.
-- La-Li!
-- Ja hyvä niin. Isäni sanoi, että oli olemassa vain yksi ainoa Tai,
jota orja ymmärsi. Mutta se Tai on kuollut. Toinen, suurempi Tai sen
tappoi.
Hän oli ottanut mittansa ja kääntyi.
-- La-Li! sanoin. Sydämeni sykki rajusti. -- Sinä saat oppia tuntemaan
toisen Tain. Olet minulle velkaa vielä seitsemän sadannesta: onko
sopimuksemme vielä voimassa?
Hän pysähtyi.
-- Minä maksan ne, milloin vaadit, tuli heikosti.
-- No hyvä, tänään työn päätyttyä vaadin yhden hetken. Palaa
paikallesi, La-Li; en häiritse sinua enää.
Metalliviemäriltä palatessani yhtyi seuraani Feo-Fan. Hänen
levottomasta käyttäytymisestään aavistin, että hänellä oli jotakin
minulle sanottavaa.
-- Oletko kätkenyt aarteesi? kuiskasi hän louhokseen tultuamme.
-- En. Mutta miksi sinua aarteeni huolettaa? vastasin purevasti.
Hän oli hetkisen vaiti; siitä tuoksahti alakuloisuutta.
-- Minä ajattelin, että olisit löytänyt sille varman piilopaikan,
tuli nöyrästi. Ja sitten: -- Voitko uhrata minulle neljänneksen
lepohetkeäsi, Lao-Koo?
Tuokion viivähdin; sitten palasin La-Lin luokse. Hän oli istuutunut ja
tasoitteli soraa pääni aluseksi.
-- Saat nukkua, sanoin, -- herätän sinut, jos unta tarvitsen.
Hän ei vastannut. Mutta minä tunsin, että hän istualtaan katseli
jälkeeni. Vein Feo-Fanin louhoksen perälle ja paneuduin sorakasalle.
-- No nyt, Feo-Fan, sanoin. -- Mitä on sinulla puhumista?
-- Ka-Hara on ollut luonasi, alkoi hän. -- Ka-Hara on mies, johon voi
luottaa. Ja hän tietää, kelle hän pelotta voi aarteensa paljastaa.
-- Niin. Minä luotankin Ka-Haraan. -- Et Feo-Faniin?
-- Vilpittömyyteen, kyllä. Muuten en kuuntelisi puhettasi.
Feo-Fan tuntui nielaisevan jotakin, mikä ei ollut maukasta. Mutta hän
jatkoi kuitenkin:
-- Ka-Haralla on ystäviä; minulla on ystäviä. Ja nämä meidän ystävämme
ovat kuulleet asioita, jotka tekevät vanhan Ka-Haran levottomaksi.
Shi-Kai on huomannut, että Ka-Haralla on asiaa autioon louhokseen,
ja hän on vannonut ottavansa asiasta selon. Epäilemättä he tulevat
vakoilemaan Ka-Haraa --
-- Häntä on varoitettava.
-- Se tehdään. Mutta Ka-Haran on sinne kumminkin mentävä. Shi-Kai on
ovela ja voi löytää aarteen, ellei sitä saada turvalliseen paikkaan.
-- No, sitten se on saatava turvalliseen paikkaan.
-- Miten? Aarteen olemassaolon tietää vain Ka-Hara ja me.
-- Kuolema ja kirous! -- Me teemme sen siis.
-- Sitä on puolitoista tonnia, Lao-Koo.
Hänen huolestumiseensa oli syytä; se oli totta. Mittoihin mahtui
viisi tai kuusi sadannesta, ja siten saisimme kumpikin kahta mittaa
retuuttaen tehdä tuon vaivaloisen matkan kymmenien leposijojen ohi
kuusi seitsemän kertaa.
-- Luuletko, että Shi-Kai ensin koettaa vakoilla Ka-Haraa? kysyin.
-- Varmastikin. Ainakaan pariin päivään hän ei ryhtyne muuhun.
Se oli otaksuma; mutta siihen täytyi toimenpiteitten nojautua.
Kiiruhdin La-Lin luo. Hänen asennostaan huomasin, ettei hän ollut
nukkunut.
-- La-Li! kuiskasin.
-- Tahdotko, että valvon? sanoi hän nousten.
-- En. Tahdon vain sanoa, että lepäisit. Feo-Fan valvoo tämän kerran.
Tahtomattani olivat sanani tuoksahtaneet kyllästymältä. Tunsin hänen
tahtovan vastata jotakin, mutta mieleni paloi takaisin pimeikköön.
-- Feo-Fan, sanoin kiireisesti, -- ensi levolla toimitamme metallin
tänne. Mutta nyt tulee sinun aloitteeksi uhrata hetki unestasi. Näetkö
tuon hohteen takana tuon mustan kaaren?
-- Näen sen.
-- No, seiso siis tässä ja katso herkeämättä aukkoon. Jos joku ilmestyy
siitä hohteeseen, niin ryömit sorakasan yli tänne ja varoitat minua.
-- Viheltämällä?
-- Ei, vaan viskelemällä soraa sopen pohjukkaan. Feo-Fan oli tuokion
vaiti.
-- Minä teen sen, sanoi hän sitten alakuloisesti. Ja minä olin
tuntevinani äänessä tyytymättömän sivusävyn.
Olin ahertanut otsani hiessä lähes puolitoista hetkeä, mutta niinpä
olikin kaksinkertainen työntulos saavutettu. Keskelle "tunneliani" olin
saanut kaivetuksi haudan, johon hyvinkin kolmekymmentä tonnia mahtui,
ja siitä louhimani soran olin mättänyt suurimpien kimpaleiden varaan
tunnelinpuoleisen aukon tukkeeksi.
Vain heikko ilmanhenkäys pihisi äskeisen huminan asemasta, kun
tyytyväisenä nousin haudasta ja ryhdyin asettelemaan laattaa paikalleen.
-- Suuri Kaikkeus! siunasin itsekseni, -- olisipa Mason tuolla toisella
puolella, ja minulla kymmenen Ka-Haran säästöt!
Ja mielikuvitukseni jatkaessa hurjaa lentoaan kiipesin kuin horroksissa
sorakasan yli.
Feo-Fanin liikahdus palautti minut ynseään todellisuuteen.
-- Joku kävi aukolla, sanoi hän kuiskaten.
-- Etkä varoittanut minua! kivahdin. -- Se katosi melkein yhtä pian.
-- Shi-Kai?
-- En tiedä. Se tuli hohteeseen, häilyi naisen leposijan kohdalla ja
livahti pois, ennenkuin olin ehtinyt liikahtaa paikaltani.
Levottomana kiiruhdin La-Lin luokse. Hän nukkui.
-- Feo-Fan, sanoin tyyntyneenä, -- kukaan muu se ei ole voinut olla.
Luultavasti hän tarkkasi ulkoa kuuluvaa valitusta.
-- Ei ole voinut, sanoi hän sitten kuin muuta ajatellen.
La-Li käännähti unessa. Selvästikin hänen leponsa oli puolinaista:
levoton henki yhä taisteli uupuvan ruumiin kanssa.
-- Huomenna siis, virkahti Feo-Fan. -- Minä menen.
Viivähdin tuokion; sitten pälkähti mieleeni jotakin: se oli kuin
väkipakolla nouseva katumus.
-- Feo-Fan, sanoin, -- huomenna teemme sen. Kaivantoni on kyllin suuri
tarkoitukseen. -- Ja sitten purkausi kuin välttämättömänä sanottavana:
-- Ja huomenna myöskin uskon sinulle ja Ka-Haralle suuren salaisuuden.
-- Lao-Koo, tuli kuin moittien.
-- Niin, Feo-Fan, minä luotan sinuun. -- Naisten ulvonta yltyi yhä,
ja siihen sekoittui kohta jokunen karkea sadatus: Aukon ulkopuolella
jymähti pehmeästi, ja sen jälkeen kuului epäselvää äänten sorinaa.
-- Feo-Fan! olin huutamaisillani pimeään, mutta miehuuteni voitti
oudosti tykkivän tunteellisuuden, ja minä lohduttelin itseäni takomalla
tajuntaani, että menettelyni yhä vahvensi Feo-Fanin uskollisuutta. --
* * * * *
Laskupasuunaan herätessäni ilkeä aavistus sanoi minulle, että
jotakin oli epäkunnossa. La-Lin sanattomuudella tuo pahantuntu
ensin olemassaoloaan pönkitti, sitten valopatsaalle mentäessä väen
kuumeisella kuiskeella.
Ihan varmasti kuulin monella taholla mainittavan nimeäni ja tungoksen
taakse pysähtyessäni tajusin jostakin tulevan Shi-Kain syvän
keuhkoäänen. Se kuulosti naurahtelevan. Ensi tappionsa jälkeen tämä
ylimielinen jättiläinen oli kerhossa visusti ollut vaiti.
-- Shi-Kai! törähti vihdoin hänenkin huutonsa.
-- Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja miehen ryhti tuossa valopatsaassa
oli sama kuin ensi kerran hänet nähdessäni.
Vimmastuneena rynnistin tungokseen. Väki väistyi muristen ja iskien.
Ja sitten äkkiä alkoi suhina ympärilläni paisua. Se laajeni, loittoni,
kiisteli -- ja katkesi lopulta henkeäpidättäväksi äänettömyydeksi.
-- Lao-Koo! törähti pasuunasta.
Joku naurahti.
-- Lao-Koo, huusin valoon pulpahtaen ja äänellä, joka ylitti Shi-Kain
äskeisen kopean.
Kuulinko oikein? Eikö väkijoukosta päässyt sama huuto? -- Lunarian
sokeus! -- Sehän tuli kuin pasuunan suusta sekin. Ja katkesi lyhyeen
kuin keuhkonsa halkaisseen ääni.
-- Kirous! parahti joku edessäni tungoksessa. -- Lunarian piina!
Väen väistyessä näin uomaan häviävän jättiläisen haamun. Se ei ollut
minulle tuntematon. Jokin erityinen halu minua nyt kannusti sen
jälkeen, mutta ennen kuin pääsin louhossokkeloiden rajalle, tekivät
jalkani kuin väkipakolla tenän.
Miksi viivyttelin? Mitä odotin? -- Varmasti oli pasuuna huutanut jonkun
nimen.
-- Feo-Fan! törähti toistamiseen korkeudesta.
Minun päätäni huimasi, suonet ohimoilla tykyttivät, ja rintaani
paisutti pitkällinen imuhenkäys.
-- Feo-Fan! kiljaisin äänellä, joka itseäni hirvitti.
Vain ilkkuva kaiku vastasi tuhannen sokkelon pohjukasta. -- Feo-Fan!
Muistin pehmeän jymähdyksen, äänten sorinan ja La-Lin varoitukset. Ja
ymmärsin äkillisen katumukseni Feo-Fania kohtaan.
Louhoksen aukolta hänet löysin. Hohteessa näin kuolinvamman hänen
takaraivollaan. Se oli louhinkangen jälki. --