Pasuunan ääni havahdutti minut horroksistani. Silmäni hakivat La-Lia,
joka oli karttanut minua kuin ruttoa. Näin hänen jostakin tulevan ja
livahtavan louhoksen aukkoon.
Minä ajoin häntä takaa. Äsken olin ollut liiaksi menehtynyt ruvetakseni
karkoittamaan hänen typeriä ajatuksiaan; nyt aloin tajuta, että minun
se sittenkin oli tehtävä. Toisin sanoen: minun oli korjattava oma
typeryyteni; olinhan antanut tytön ymmärtää, että olin orja, joka
kykeni eroittamaan sielunsa ruumista.
Ei silti, että olisin La-Lia epäillyt: olihan hänen äskeinen
hellyytensä osoittanut, että hän rakasti minua. Mutta
ajattelemattomalla sanalla, punnitsemattomalla eleellä hän saattaisi
paljastaa erikoisuuteni ja siten pilata kaikki.
Mikä rajaton itsekkyys: minua jähmetytti pelkkä sellainen olettamus,
että minut vietäisiin täältä ja eroitettaisiin La-Lin seurasta.
Polttotanko eli -- niinkuin sitä täällä lempinimellä mainittiin --
"kirkas autuus" ei sen rinnalla johtunut edes mieleenikään.
Mutta ikävä yllätys oli vievä ajatukseni toiselle tolalle. Kohta
pasuunan töräyksen kaiuttua oli kaivoskuumeessa kamppailevan naisen
tuskainen valittelu ylittänyt kaikki heikommat äänet, ja nyt tullessani
sen lähettyville vihlaisi sydäntäsärkevä pyytely korvaani.
-- Ah, säälikää, säälikää! rukoili se, -- suuren Kaikkeuden nimessä --
auttakaa minut huudolle! -- vain tämä kerta! -- ah! --
Ääni päättyi vinkuvaan henkäisyyn, ja sitten jälleen:
-- Tämä kerta -- vain tämä kerta! Huomenna jo jaksan itse -- ah! --
poimin teille kymmenen sadannesta -- sata sadannesta -- ai -- ai --
aiiih --
Tuo viimeinen kiiri jäänä pitkin selkäpiitäni. Tai-Lanen pasuuna oli jo
huudellut nimiä, ja muuan nimi oli juuri kaikunut turhaan. Valitusta ei
enää kuulunut, sensijaan kieriskeli maassa jotakin, josta tulvi kaamea
huohotus.
Näytelmä oli jokapäiväinen, mutta näyttelijä ei ollut.
-- Sera-Jawa, matkin nimeä, joka viimeksi oli tunkenut korviini, ja
hapuilin piehtaroivaa ruumista.
-- Sera-Jawa! kuului armontörähdys, ja nainen sylissäni tuntui saavan
vetokohtauksen.
Mutta sylissäni hän oli, ja minä kiidätin häntä valopatsasta kohti.
Karjuen karkoitin sitä piirittävän joukon kahtia ja vapisin pelatessani
uuden nimen kaikuvan.
-- Lao-Koo! äännähti taakkani heikosti. -- Kiitos! Ja siinä
silmänräpäyksessä kohotin Sera-Jawan kasvot valoon.
Tunsin jähmettyväni. Vanhuksen huulet eivät avautuneet huutoon;
kasvoilla lepäsi liikkumaton tyytyväisyys.
Tuon vihjeen niin hyvin tunsin.
-- Sera-Jawa! korotin ääneni, mutta huutoni sekoitti pasuunan töräys:
-- Ha-Ke-Rai!
Peräydyin vainaja sylissäni; elävillä oli paikkaan pakottava
etuoikeus. --
Puoli hetkeä huudon päätyttyä laskihe valosta polttotanko. Viimeinen
töräys oli määrännyt nytkin Shi-Kain sen käyttäjäksi.
-- Tse-Kin! -- Sera-Jawa! tärisi poltettavain kuolinmessu, ja Shi-Kai
kiiruhti paikalle itkevä poika-parka kovissa kourissaan.
Sera-Jawan ruumis virui juuri valopatsaan rajalla. Sen hehkussa näin
Shi-Kain kasvot; ne kääntyivät minuun päin.
-- Hiljaa, penikka! sanoi hän poikaa ravistaen. -- Vanhemmalle
etuoikeus.
Hän virnisti julmasti ja ryhtyi sysäämään ruumista valokehään.
Ymmärsin hänen julman tarkoituksensa: pitikö poikaparan oman loppunsa
valmistukseksi nähdä, miten tuli nieli vanhuksen lihan!
-- Shi-Kai! sanoin astuen hänen eteensä. -- Tee työsi huudon mukaan!
Hän muljautti silmiään.
-- Minä teen työni, Lao-Koo, nauroi hän, -- ja toivon saavani nauttia
kunniasta sinunkin vuorosi tullessa.
Pitäen poikaa niskasta hän potkaisi vanhuksen ruumiin valokehään ja
tarttui polttotangon kahvaan. Lapsen kirkuna oli hirvittävä kuulla. En
voinut katsoa sen runneltujen raajojen sätkytystä. Nyrkkini nousi --
-- Kas noin, sanoin poloisen äänen äkisti katketessa. -- Ensi kerran,
Shi-Kai, se kohoo halkaistakseen sinun pääkuoresi.
Näin välähdyksen jättiläisen silmissä; käsi kohotti uhkaavasti
polttotankoa. Minun nyrkkini -- sen tiesin -- olisi pudonnut saman
silmänräpäyksen osalla.
-- Tse-Kin! -- Sera-Jawa! tärähti pasuunasta, ja murhaava silmäys
muodosti jäähyväisemme.