* * * * *
Ruokailuneljänneksellä tuli Feo-Fan samalle letkustolle. Kaivoksen
väki, joka oli ottanut tavakseen tiedoittaa toisilleen, missä
milloinkin oli, oli äskeisen tapahtuman vuoksi vieläkin suurisuisempi;
ja niin ollen oli ystäväni helppo tehdä se, mikä minulle olisi ollut
tuiki mahdotonta.
-- Lao-Koo, sanoi hän ruokahalun tyyntyessä, -- kuulin, että Shi-Kai
oli jälleen saanut selkäänsä.
-- Entäpä sitten, vastasin vastahakoisesti.
-- Ka-Hara näki hänen pitelevän nivusiaan. Hymähdin jotakin. Tämä
kaivoksen neste ei ollut maukasta, mutta se oli ravitsevaa, ja minä
olin päättänyt aina käyttää hyväkseni koko neljänneksen. Mutta Feo-Fan
vetäytyi lähemmäksi.
-- Lao-Koo! kuiskasi hän. -- Se ei merkitse hyvää. Shi-Kain tapaista ei
ole lähteä taistelupaikalta hävinneenä ja silti omin jaloin.
-- Hän on huomannut sen parhaaksi, tokaisin.
-- Niin kai. Ja silloin se merkitsee, että hänellä on jotakin mielessä.
-- Uusi selkäsauna.
-- Elä naura, Lao-Koo. Sinä olet viisas ja väkevä. Mutta hän on viekas.
Minä imin ahkeraan.
-- Ja Ka-Hara sanoi --, aloitti Feo-Fan. Mutta minä en kuunnellut häntä
enää. Hänessä istui vielä Shi-Kain mahti, ja sen karkoittamiseksi ei
kannattanut uhrata suullistakaan ravintoa.
Pasuunan ääni törähti, ja ruokaletkut luisuivat käsistämme.
-- Kas niin, sanoin kylläisenä, -- nyt jäit varmaankin liian vähälle.
Mitä sanoi Ka-Hara?
-- Hän sanoi kuulleensa Shi-Kain murisseen --
-- Sen kuulin minäkin.
-- Murinan, niin. -- Feo-Fanin äänessä oli paheksumista. -- Mutta
_mitä_ hän murisi, sitä sinä et kuullut.
-- Sano se sitten.
Tavanmukainen mylvinä oli taasen kohonnut korviasärkeväksi, sillä
ravinnosta osattomiksi jääneiden luku oli joka päivä suuri. Feo-Fan
kurottautui korvaani ja kuiskasi keuhkojensa koko voimalla:
-- Shi-Kai oli sanonut: "Lunarian piina! Sinä lähetät minut muuanne.
No hyvä, sinä narttujen hien haistaja, minä luulen löytäneeni sinussa
hermokeskiön, joka on tarpeeksi arka --"
-- Ja sitten?
-- Muuta ei Ka-Hara kuullut, päätti ystäväni äänellä, joka merkitsi
samaa kuin: eikö siinä ollut tarpeeksi?
Minä kävelytin Feo-Fania sinne tänne kaivoksen keskustassa. Naisten
ruokailukerhon seutuvilla harhailimme pitkän tuokion, lasten sopukassa
toisen; eikä edellisten valittelut ja jälkimäisten itkunsekainen
torailu olleet tajunnalleni muuta kuin soran rapina metallia vaanivalle
silmälle. Tuon helvetillisen pauhun seasta tarkkasin vain yhden ainoan
äänen helähdystä.
Mutta sitä ei tullut.
Paluumatkalla louhokseeni tirkistin La-Lin sopukkaa kohti. Jotakin
siellä liikehti. Mutta hohde oli liian heikko: suuri Kaikkeus ei tänään
sallinut minun nähdä hänen käsivarsiensakaan ääriviivoja. --
Sinä päivänä en saanut lepoa. Feo-Fanin pahoine aavistuksineen
vihdoinkin nukuttua tuijotin hetken vielä La-Lin louhokseen. Siellä
kuumotti heikko hohde, mutta ei myöskään mitään muuta.
Miksei hän tänään ahertanut ylityötä? Oliko louhos lopulta
osoittautunut niin antavaksi, ettei hänen tarvinnut siihen turvautua?
Vai oliko hän kenties liian väsynyt!
Pieni raukka! Olihan Feo-Fan sanonut, ettei hän koskaan jaksaisi
täyttää tonnimääräänsä. Ja jos niin, niin --
-- Feo-Fan! kuiskasin ilkeän aavistuksen ajamana.
Mies kuorsasi. Olinhan käskenyt häntä vaikenemaan; nyt hän vaikeni.
Viimeinen hetki ennen laskua oli hirvittävä. Eilinen tavallista
raskaampi ilma oli käynyt monenkin terveydelle, ja nyt, kahden
lepohetken kuluttua, valitus ja sadattelu oli kiihtynyt
katkeamattomaksi kuoroksi. Toisinaan, toisten levätessä, olin käynyt
ympäri tyynny telien pahimmin kärsiviä; nyt ryömin jälleen liikkeelle.
Mutta -- minä aloin ymmärtää, miksi ihminen täällä voi kehittyä -- minä
jätin vihlovasti valittavan naisen oman onnensa nojaan niin pian kun
olin varmistunut siitä, ettei äänen taustana ollut La-Lin hentoinen
ruumis.
Pasuunan törähdys yllätti minut hänen louhoksensa suulla. Miten kauan
lienen siinä soraan tuijottanut ja La-Lin kätten jälkiä hakenut! Pääni
oli raskas ja ruumiini veltto, kun odotusta täynnä valopatsaalle
kiiruhdin.
Nythän kumminkin saisin nähdä hänet!
Mutta tänään oli Tai-Lanekin kiusallisen vitkasteleva. Shi-Kai oli jo
ollut patsaassa, Ka-Hara, Feo-Fankin -- ja satojen muiden perästä ei
koskaan näyttänyt tulevan _hänen_ vuoronsa.
-- La-Li!
Minä hypähdin. Katseeni paloi ahnaana valojuovaan. Suuri Kaikkeus!
-- La-Li!
Tuo oli jo armontörähdys. Ja La-Li viipyi. Ruumiini vapisi ja käteni
tahtoivat ryhtyä johonkin.
Kuolema ja kirous! Patsaaseen oli kierinyt vaivainen olento, toinen
käsi maassa, toinen tyhjää haraten. Oliko tuo onneton kuullut väärin!
-- La-Li, helisi kuin hento kieli särkyneessä soittimessa. Ja valoon
kääntyivät pienet, kärsivät kasvot -- La-Lin kasvot.
Suuri armias Kaikkeus!
Sillä hetkellä tiesin vain, että piiri hajosi tieltäni, pakoon ehättävä
olento osui käsieni ulottuville, ja vaikeroiva ääni sai säikähtyneen
värähdyksen.
-- La-Li! kuiskasin lämpimästi. -- La-Li! --
-- Lao-Koo! kuului jostakin vastaus.
Käteni herpaantui. Korvani tarkkasi kuolevaa kaikua. Hento ruumis
tahtoi luisua käsistäni. _Tunsin_ joukon kuumeisen hälinän, tajusin sen
jännittyneen levottomuuden.
-- _Lao-Koo!_
Pasuunahan se oli. Suuri, säälimätön Kaikkeus!
Nuolena olin kiitänyt valopatsaaseen, käheänä olin puhaissut nimeni
ylös korkeuteen ja tuskin toinen huuto pasuunasta oli alkanut, kun
jo rynnistin läpi tiheän piirin siihen suuntaan, mihin La-Lin olin
jättänyt.
Minä en löytänyt häntä enää.
-- La-Li! huhuilin.
-- La-Li! huusin.
-- La-Li! -- La-Li! jyrisin keuhkojeni koko voimalla. Ei kukaan
vastannut. Ei kukaan antanut auttavaa vihjausta. Jostakin läheltäni
kuului naurun hohotusta.
Minä tunsin sen naurun. Suuri Kaikkeus! -- Miksi olikaan Shi-Kai
välttänyt aukon pihtipielen!
Työ! Päivän mitta! -- Ne eivät merkinneet minulle mitään. Huomenna
ahertaisin kahden nousun edestä. Nyt minussa vallitsi yksi ainoa
ajatus: La-Li. -- Hänet minun oli löydettävä, maksoi mitä maksoi. Ja
jos hänet kerran löytäisin, olisi minussa miestä häntä vaalimaan ja
hänen eteensä ahertamaan.
Kirous! Miksi olinkaan hänet käsistäni päästänyt! Jos kohta sitä oli
vaatinut pasuunan ääni.
Minä sadattelin tyhmyyttäni, toin esiin järkisyitä, puolustin niitä ja
kumosin ne jälleen. Runsaasti kaksi hetkeä olin kaivosta maleksinut,
jokaista ääntä tarkaten, jokaista soppea nuuskien. Ja sitten, jo
kolmannen kerran, istuuduin La-Lin louhoksen elotonta hohdetta
silmäämään.
Minusta se oli kuin vainajan autio koti. Tuo fosforiliekki oli
hänen kättensä työstä leimahdellut, tuo antava sora hänen sormiensa
kosketuksesta elänyt. Ja nyt oli sora levossa, liekki sammumassa. Tomu
oli verhonnut metallisilmien säihkyn --