See-Sean käsi hyväili kosteata ihoani. Minä suljin silmäni, kiipesin
tajuntani. Hän, tuo ihana olento, oli aikojen takana, taistelun takana,
suurten tekojen takana. Tahi -- suurten pettymysten --
-- Lao-Koo. Minä pidin sanani. Sinä olet täällä.
Minä värisin.
-- Lao-Loo. He tahtovat lähettää sinut täältä kaivoksiin. Mutta he
eivät saa --
Käteni nousi vastarintaan. Mutta se nousi raskaasti.
-- Sinä olet pelastanut henkeni, See-Sea. Elä tee enää muuta.
Hän hymyili. Hänen poskensa hipoi poskeani, rintansa kosketti
käsivarttani.
-- Sinä et tunne kaivoksia, kuiskasi hän.
-- Mutta minä tahdon nähdä ne.
-- Sitten et näe enää muuta, Lao-Koo --
Hän säpsähti, suoristihe, tuijotti silmiini yllättyneenä.
-- Lao-Koo! sanoi hän. -- Sinä, joka et ole Lao-Koo-- Hänen
selittämätön ihastuksensa höperrytti minut.
-- Sinä, sanoi hän äänellä, joka hypäytti sydäntäni. -- Lao-Koo _oli
nähnyt kaivokset_.
Ummistin silmäni. Paljastuksen pelko oli vähäisempi sitä riemua, mikä
rintaani pulppusi. Ja kuitenkin tunsin, että minun piti vaieta.
-- Sinä, sanoi hän jälleen, ja silloin minä paljastin orjanmerkkini.
Hän viivähti.
-- Sinä, sanoi hän. -- He voisivat polttaa minun kainalooni saman.
Olisinko silloin orja? Mea-Jeo, he voisivat painaa leimansa otsaasi,
he voisivat painaa leimansa rintaasi, he voisivat sokaista silmäsi
Lunarian pimeydellä. Mutta sielusi, Mea-Jeo --
Minä vapisin. Hänen kuiskeensa oli käheä; se oli kasvavaa huutoa
huulien sisäpuolella. -- Mea-Jeo -- Rai-Sunin rukouksessa se merkitsi:
Minun Herrani!
-- Eikö ollut sen nimen solvaamista?
Hän pelästyi. Minä avasin silmäni. Vielä hänen katseensa pohjalla
välähti, sitten siveli hän kipeätä nilkkaani.
Huoneeseen astui irvikuva mieheksi Tai-Simonin suuren nenän saattamana.
-- Eikö totta, Tai-Mara? Näetkö sen lihakset? Irvikuva vilkaisi
ohitseni See-Seaan ja hymyili pistävillä silmillään.
-- Kaunis See-Sea ymmärtää niiden arvon, sanoi hän. -- Orja on kohta
voimissaan.
-- Se on See-Sean ansio, Tai-Mara. Hänen tulisi saada osuus
tuotannosta. Uuden vatsavyön olen hänelle luvannut. Onko orja ollut
valveilla, kaunis See-Sea?
-- Vähän, Tai-Simon. Hänen kuumeensa ei vielä ole kaikonnut.
-- Mikä nautinto sinulle, kaunis See-Sea, olisi tuo ruumis, köhisi
Tai-Mara.
-- Voimakkaampaa en ole nähnyt kahteenkymmeneen kierrokseen, suuri
Tai-Mara.
-- Kaunis See-Sea, ehätti Tai-Simon omituisen hermostuneesti. Mutta
Tai-Mara katkaisi terävästi:
-- Ja kuka silloin oli niin voimakas?
Näin See-Sean silmissä hillityn uhman. Ilmassa tuoksahti epämääräinen
jännitys.
-- Sama, jonka voitti Tai-Maran viekkaus: Suuri Tai-Mill, mieheni --
-- Kaunis See-Sea --
Ei ollut enää epäilemistä: Tässä silmieni edessä oli lausuttu solvaus:
sana, joka olisi riittänyt viemään miehisen miehen kaivoksiin. Näin,
miten Tai-Maran sisässä kuohui, ja näin silmäyksen, jonka hän loi
Tai-Simoniin. Ja tämän kasvoista, tai pikemminkin käsien hykerryksestä,
ymmärsin, että solvaus oli hyvitettävä.
-- Kaunis See-Sea, hymyili Tai-Mara, -- voima on aina lopulta voittanut
aineen. Vain sinun ihanat lantiosi säästävät sinut kielesi pahuuden
seurauksilta.
Hän luhisti hartiansa kuin ivaten. Ja See-Sea poistui vartalo uhkeana
kuin jumalattaren.
-- Miten kauniisti helmivyö valelee hänen vyötäröään, Tai Mara! --
Ah! kautta Avaruuden suurimman nautinnon, tuo nainen saattaa minut
perikatoon --
-- Totisesti, Tai-Simon. Olisipa hän minun, tietäisin kyllä, miten
miehen kunnia on säilytettävä. Ja kautta toimeni lahjomattoman
tarkkuuden, Tai-Simon, on hyvä sinulle, että poliisivalvoja on Tai-Mara
eikä kukaan muu. Tai-Juang-Ho oli suuren Morris-Jeon suosikki, ja mitä
on hän nyt --
-- Kun suuri Tai-Mara paljasti hänen petturuutensa. -- Ah, Tai-Mara,
sinä olet Morris-Jeon vankin tukipylväs, ja sinun terävä silmäsi näkee
minun uskollisen sydämeni pohjaan. Tai-Mara, hän on vain nainen, minun
lihani tyynnyttäjä, silmäini ruoka lepohetken lohduttomuudessa --
-- Tai-Simon!
Se oli ylemmän anteeksiantava äännähdys. Ja Tai-Simonin kädet
hykersivät kiitollisuudesta.
Tai-Mara astui luokseni, kosketteli ruumistani tuntijan kädellä ja
kopeloi pureman arpea vatsallani.
-- Hao-Kea parka, köhisi hän. Sanotaan, että hän kuoli melkein heti.
-- Kolme neljännestä pureman jälkeen. Viisi kylkiluuta poikki ja
raivosylki juuri sydämen kohdalla. Orja teki työnsä tarmokkaasti.
-- Ja omaksi onnekseen. Jos Hao-Kea eläisi, ei orja enää lepäisi tuossa.
-- Mutta suuri Morris-Jeo ymmärsi --
-- Suuri Morris-Jeo on itse viisaus, ainakin kun Tai-Simonin järki
on hänen järkensä jatkona: orjan kuolema ei olisi korvannut kaunista
Hao-Keaa, mutta parikymmentä tonnia --
-- Korvaa sen yllinkyllin. Morris-Jeo tunsi jo kylläkseen Hao-Kean
viehätyksen, sanotaan.
-- Ylen hyvin! Kauniskin aine sitkistyy. -- Orja!
Tahtomattanikin avasin silmäni.
Tai-Mara kurkisti niihin ja teki väkinäisen eleen.
-- Orja! Katso minuun!
-- Suuri Tai-Mara --, änkytin. Tunsin lentäjävalvojan maineen.
-- Silmiini, orja!
Minä katsoin häneen ja onnistuin saamaan katseeseeni sellaisen pelon,
että se hiveli hänen turhamaisuuttaan.
-- Tai-Simon, sanoi hän. -- Tuo ruumis on kuin luotu kolmellekymmenelle
tonnille. Mutta kumma, miten raa'assa aineessa toisinaan voi pilkahtaa
sielun hitunen. Minusta hänen katseessaan on jotakin tuttua.
-- Niin minustakin, Tai-Mara. Mutta se on Tai-Joonin ansio.
-- Sen petturin.
Tai-Mara sihahti halveksivasti ja käänsi minulle selkänsä. Väljä
helmivyö oli valahtanut luiseville lonkille, hän kohotti sitä
ärtyisellä nykäisyllä ja sihahti vielä kerran.
-- Orja hän oli, vaikka valkoinen. Siksi en häntä koskaan todenteolla
vaanittanut. Toista on, jos Tai-Mason olisi ruvennut --
-- Hän on nero.
-- Hän on pää ilman ruumista. Ja päälliseksi pelkuri. Sokea teorian
ennätys, sitä hän on. Jollei hän uneksisi luolassaan kolmea kierrosta
kerrallaan, kävisi hän vaarallisemmaksi kuin aikanaan Tai-Mill.
Sillä kemian mies on jättiläinen parhaimmankin mekaanikon rinnalla.
Sitäpaitsi Masonilla voi olla viekkautta, jota Tai-Millillä ei --
Ääni vaimeni seinän taakse. Ensi uteliaisuudessani tahdoin irtautua
aineestani saadakseni edelleen kuunnella heidän keskusteluaan. Mutta
olin oppinut varovaiseksi: Tai-Mara ainakin olisi haistanut vieraan
hengen läsnäolon ja vaiennut. Ja kukaties olisi se herättänyt hänen
vaanijavaistonsa.
Tai-Mara! Niin, kuinka usein olinkaan kuullut tuon nimen Tai-Joonin
huulilta! Ja millaisella värähdyksellä! Hän oli kansan kauhu ja hän oli
myöskin lentäjäin kauhu. Tuskinpa hänestä piti itse Tai-Jeokaan muutoin
kuin aseena. Ja hänen naisensa, ne kävivät hänelle varmaankin
kalleiksi --
Seinässä raksahti. Se oli ruokailun merkki. Kuinka usein se toikaan
mieleeni muinaisuuden vellikellon.