Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen
pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä,
ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.
-- Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon
Palatsiin, sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.
Me täytimme käskyn.
Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin
katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi,
ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien
toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei
sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava
valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä
käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun
kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.
-- Pelkää, orja! kajahti ääni.
Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia
polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan
Bei-Woon kantapäihin.
Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka
kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en
kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista -- jollen ota lukuun
päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo
-- enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä
jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.
-- Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi
kitansa, soi salaperäinen ääni.
Lievän horkan puistattamana silmäilin ympärilleni. Tunsin liitäneeni
kauas menneisyyteen. Ylt'ympäri aukeni silmäini eteen maisema, joka
upeassa väriloistossaan oli kuin satumainen seos kuuman vyöhykkeen
palmulehdoista ja pohjolan kuulakoista illoista. Ja nyt vasta
huomasinkin: se oli napaseudun revontulien taivas, joka säihkyvin
kirjaimin toitotti tuota pöyristyttävää tervehdystään:
"Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi
kitansa!"
_Kitansa_. Niin, _se_ tuntui minusta tällä hetkellä joltisenkin
varmalta.
Valkoinen saattueemme oli asettunut riviin. Jostakin osui korvakalvolle
salaperäisen hivelevä soitto; se kiihtyi, saavutti intohimoisen
kuohunta-asteen ja häipyi sitten kuin iltatuuli loputtoman lepikon
syvänteihin. Toisaalta se työntyi esiin tuorein voimin, paisui
satasäveliseksi kiihkeäksi myllerrykseksi, ulvoi valtavana myrskynä ja
värähti vienoon yltäkylläisyyteen.
Pohjolan kuulakka taivas revähti halki, ja aukeamaan ilmestyi vielä
himmeämmässä kajastuksessa kylpevä puolipyöriö, jonka seiniä koristi
kuin aitioaukoista ryntääväin jättiläisten loppumaton liuta. Niiden
takana, ikäänkuin alttaritauluna, seisoi avaruuden synkässä sinessä
kelluvan maapallon päällä huikaisevan valkoinen mies, joka uhmaten
sinkosi ylpeän katseensa rannattomaan tyhjyyteen ja osoitti kädellään
jalkainsa juureen.
Vavahdin. Hänen sormensa päästä lähtevä kirjainsarja muodosti yhden
ainoan sanan: