Pelastusko? Mikä taivainen tunnelma!
Kuin sietämättömän pinnistyksen voimasta ilmeni äkkiä valoviiru -- ja
revähti valtavaksi, huikaisevaksi hohteeksi. Hirvittävän voimakkuuden
saavuttanut sihinä ja rätinä vaimeni nyt kuin mereen ehtineen
virtaveden pauhu.
-- Kas niin, kuului ääni läheisyydessäni. -- Ho-Hun on tehnyt
tehtävänsä hyvin. Kuinka on kontaktin laita, Jat?
-- Erinomaisesti, Tai-Joon, vastasi toinen ääni.
-- Entä sydämen?
-- Normaali, Tai-Joon.
-- No pidähän silmällä, ettei Ho-Hunin käy kehnosti. Minä koetan joutua.
Tällä hetkellä en olisi voinut sanoa, olinko huikaisevassa valossa vai
pilkkopimeässä. Jonkinlainen väritön läpikuultavuus ympäröitsi minua
joka puolelta, keveä, herttainen hyväntunne valtasi koko olemukseni, ja
pulppuava riemu sisimmässäni tahtoi puhjeta rajuun ilonpurkaukseen.
Aloin pinnistää näköäni erottaakseni henkilöt, jotka juuri olivat
puhelleet. Olin varma siitä, että he olivat läheisyydessäni, ja
olinpa tuntevinani jonkinlaisen kosketuksenkin; mutta kun katsahdin
ruumiiseeni saadakseni selville, mistä tuo tuttavallinen nykäisy tuli,
havaitsin, että koko ruumiini olikin näkymätön.
Olinko sokea? -- Tiesin, ettei niin ollut laitani, mutta siitä
huolimatta tahdoin tunnustella jäseniäni. Ah! -- enpä koskaan olisi
voinut uskoa, että käden tai jalan pelkkä olettaminen tuottaisi niin
suuren rasituksen tunnetta. Ponnistamalla tahtoani äärimmilleen aloin
tajuta, millä kohdalla oikea käteni oli, mutta samalla myöskin tunsin,
että se oli auttamattomasti puutunut. Älähdin kiukustuneena.
-- Tai-Joon! kuului silmänräpäyksessä hätäinen ääni. -- Sydän on
levoton.
-- Suuri Kaikkeus, Jat, tue! tue!
-- Ho-Hun on veltto, Tai-Joon. Luulenpa, että hän väistyy.
-- Tue, Jat! Avaruuden nimessä! -- Tämä on harvinainen henki -- alan jo
nähdä.
Läpikuultava ympäristö oli kadonnut, ja painostava synkeys
tukehduttavan, rusentavan tunteen ohella tempasi minut jo nieluunsa.
Mutta yhtä nopeasti -- kerkisin vain kerran päästää epätoivoisen
ulahduksen -- palasi valkeus ja sen mukana äskeinen nautinnontunne.
Ja silloin erotin kuulakkuudesta pienen kädenmuotoisen esineen. Se
häipyi hetkeksi, ja sen sijaan ilmestyi eteeni toinen, joka muistutti
ihmisen päätä, mutta oli joka suhteessa sitä paljon kauniimpi ja
täydellisempi. Vielä erotin omituisenmuotoisia tankoja ja pyöriä,
joiden liikkeet näyttivät olevan jonkinlaisessa yhteydessä pään ja
käden kanssa, kuitenkaan käsittämättäni millaisessa.
Joku puhutteli minua. -- Omituista! Nyt näin selvästi edessäni
ihmeellisen kauniin poikalapsen. Se uinui jonkinlaisella joustavalla,
läpinäkyvällä laitteella, jota tankojen ja pyörien paljous piti
verkkaisessa, tahdikkaassa ja hyvin monimutkaisessa liikkeessä.
Ylt'ympäri alkoi kuulakka valo samentua. Erotin ensin sarjan epäselviä
ääriviivoja ja sitten, kun kutakin erityisesti tarkkasin, kaikenlaisia
käsittämättömiä koneita, joissa eräänlainen punainen metalli oli
pääaineena ja eriskummainen, epämääräinen, liukuva liike kaikille
yhteisenä ominaisuutena. Vielä kerkisin saada vajanaisen käsityksen
seinistä ja katosta, joiden paksuus ei näyttänyt olevan esteenä
läpikuultavuudelle, kun äkkiä jälleen kuulin -- ei, tunsin, aavistin,
että minua puhuteltiin.
-- Kyllä, Tai-Joon, sanoin -- ja samalla ihmettelin miten sen tulin
sanoneeksi.
-- Oletko levollinen?
-- Miksen olisi? Tämä on nautintoa.
-- Näetkö jotakin?
-- Näen herttaisen lapsen, joukon kummallisia koneita, suuren huoneen
ja --
Olin sanomaisillani, että näin loitompana joitakin alastomia
ihmisolentoja, mutta samassa alkoi kuulakasta valosta erottua
epämääräinen, leijaileva, vavahteleva usva; se ei ollut
minkäänmuotoinen, ei minkään näköinen, ei minkäänkokoinen, se oli vain
muusta ympäristöstä eriävä usvapilkku -- vai liekö ollut valo, en
tiennyt. Ja silloin huudahdin yhä suuremmaksi ihmeekseni:
-- Minä näen sinut, Tai-Joon!
-- Tunnetko kipua?
-- En ollenkaan.
-- Hyvä. -- Jat, kuinka on laita?
-- Hyvin, Tai-Joon, kuului lapsen päänpohjista, jossa nyt näin
selväpiirteisen ihmisolennon ja hänen vieressään toisen makaavan.
-- Ho-Hun on etevä -- kautta Avaruuden! -- mutta pidä varasi kuitenkin;
emme saa hutiloida. -- Mistä tulet?
-- Kaukaa, tunsin vastaavani.
-- Mistä piiristä?
-- Piiristä! -- En oikein ymmärtänyt, vaan aioin sanoa: Suomesta, mutta
samassa kysymys uudistui toisessa muodossa:
-- Oletko nähnyt viisi maanosaa?
-- Enköpä olisi.
-- Ja kuun kiertämisen taivaalla?
-- Totta kai.
-- Ja lentämisen synnyn?
-- Enemmänkin.
-- Suuri Kaikkeus! Oletko nähnyt kansojen sodat, heimojen vainot,
höyrynkäytön ja --
-- Enemmän, Tai-Joon. -- Ja tällöin ajoi kysyjän kiihkeä ääni minuun
jonkinlaisen ylemmyyden ylvästyttävän tunteen, ja minä latelin puoleksi
pilalla, puoleksi kerskuen: -- Olen nähnyt nuo kaikki, Tai-Joon. Ja
lisäksi olen nähnyt tulen keksinnän, raudan löydön, karvaisen ihmisen
ja nelijalkaisen alkuihmisen. Olen nähnyt hetken, jolloin aarniometsän
asukas kohotti päänsä pystyyn ja ensi kerran ajatteli, että niinkin
kukaties saattoi kulkea, ja olen nähnyt -- lempo soikoon! ennen
olen nähnyt housujeni napitkin; nyt en jumaliste näe housujanikaan,
puhumattakaan sääristä --
-- Ääretön Avaruus! katkaisi suuttumuspuuskani äskeinen ääni. -- Kuka
sinä olet? Oletko petollinen henki, joka aineenkin ulkopuolella voit
vetäytyä valheen verhoon? Vai oletko suuri henki, jolle Kaikkeus on
suonut katkeamattoman muistin? Ei yksikään Tai-Jeoistamme ole tuonut
mukanaan edes aavistusta alkuihmisestä, ja vain kolme heistä on voinut
antaa hämärän kuvan vihreistä lehdoista ja nelijalkaisista eläimistä.
Oi suuri henki --
-- Oi sinä suuri aasi, ha-ha-haa! purskahdin nauramaan. -- Sinä puhut
kuin sanomalehdet, kansakoulunopettajattaret ja vanhat kakkulanokkaiset
kirkkoherrat. Niin puhui isäni, niin puhui äitini. Ensin kysyttiin:
"mitä sinä tiedät" ja sitten, kun sanoin minkä tiesin, sanottiin: "sinä
olet hullu!" Kun lapsuudessani toisin ajoin voitin kartanonkissan
kiipeilyssä, sain selkääni; kun Ruskolle tallissa juttelin ammoin
menneistä ajoista, haettiin minulle lääkäri, ja kun havaintotaululla
näin simpanssin tavoittelevan pienen mölyapinan takajalkaa ja pelkästä
säikytyksen halusta kiljaisten hyökkäsin päin aarniometsän tuoksuvaa
hämärää, tarttui opettajatar minua kaulukseen ja lähetti minut takaisin
isäni luo.
-- Kaikkeuden kautta, oi suuri henki --!
-- Niin, olisitpa vain nähnyt hänen naamansa, tuon opettajattaren.
Tai olisitpa nähnyt kerran myöhemmin vanhan kirkkoherran naaman. Ja
mokomasta asiasta. Sattui kerran poikkeamaan meille, taputti minua
olalle ja sanoi: "no pikku mies, sinä olit päivän vanha, kun viimeksi
tapasimme; nyt olet kymmenvuotias." "Niin", vastasin, "ja silloin
sinulla oli kultasankaiset silmälasit; nyt ne ovat sangattomat."
"Mitä?" haukkoili hän, ja isä nipisti minua käsivarresta. "Niin",
intin, "kun valutit vettä päälleni, että olin tukehtua, rimpuilin
Anna-tädin sylissä niin, että hänen kyynärpäänsä sattui leukaasi,
ja kun täti sitä valitteli, sanoit ähkien, etteihän se mitään, kun
ei siinä olisi ollut tuo ajos. Ja silloin otit esiin nenäliinasi
ja painelit leukaasi, ja Anna-täti kihnutti veren väristä tahraa
kauluksesi läpästä." "Joko taas, Tuomas!" kivahti isäni ja tyrkkäsi
minut menemään. Mutta silloin minä suutuin. "Etkö muista, isä", sanoin
tyrskien, "miten te kaikki minusta välittämättä joitte kaikenlaisista
kupeista ja pyöritte kirkkoherran ympärillä. Ja etkö muista, kuinka
kuiskasit Anna-tädin korvaan jotakin ja Anna-täti lähti keittiön
puolelle ja äiti sängystään viittasi sinut luokseen ja sanoi sinulle,
että siellä on pullo sitä Frapinia", ja sinä sanoit siihen, että
"kaikkea tässä, meneehän tuohon vanhaan ruhoon se halvempikin konjakki;
muuten se ei lähde ennenkuin pullo on tyhjä".
-- Avaruuden ihme! Oi suuri henki, mitä sinä puhut? keskeytti värisevä
ääni.
-- Ha-ha-haa! Anna minun puhua! Kun minua vieläkin naurattaa tuon
kirkkoherran naama. Ja isäni. Minut teljettiin kirjastohuoneeseen,
ja minua joskus vain "näytettiin" vieraille. Vietin kahdeksan
vuotta melkein samojen seinäpaperien ahdingossa ja lähetin kolme
kertaa kahdeksan kotiopettajaa kuuluttamaan kylille, että kamreeri
Enokssonilla oli pähkähullu poika. Ja sitten -- äitini kuoli. Mutta
parahiksi, ennenkuin isäni seurasi hänen esimerkkiään, heräsi
minussa viekkaus, jonka avulla jotenkuten opin matkimaan "älykkään"
ihmisen tapoja. Lääkärintarkastus hyväksyi minut hoitamaan perimääni
omaisuutta. Ja noina kahdeksana vuotena ahmimani kirjallisuus, jonka
jykevät selkämystät olivat olleet suvun sivistyksen loukkaamattomana
leimana, kävi sisässäni kuin tuore hiiva ja alkoi pursua ilmoille
alkuperäisen taikinan puitteissa. Ensimmäinen teokseni _Eläimestä
ihmiseksi_ teki minusta kyvyn, toinen teokseni _Vedenpaisumus_ teki
minusta neron, ja kolmas _Järjen synty_ pillastutti jo arvostelijat
viimeisestäkin järjen kipinästään -- ja silloin, yhtäkkiä, muuan
mitätön kylälehti pelkässä yksinkertaisuudessaan sanoi: "mutta sehän
on se kamreeri Enokssonin hullu poika, idiootti". -- Ha-ha-haa!
Viisas saa puhua idioottimaisia asioita, mutta idiootti ei saa puhua
viisaita asioita. Saippuakupla pärskähti, arvostelijat sylkivät
pelkästä pahoinvoinnista, ja sukulaiseni pitelivät auki houruinhuoneen
ovia. Alkoi ajojahti. Hain turvaa omassa talossani. Sen palvelusväki
pakeni minua, ja viikon piirityksen jälkeen aseistetut viisaat
ihmiset murtautuivat huoneeseeni. Minä katselin taivaalle, katselin
punaisenpuhuviin pihlajanmarjoihin ja latasin haulikkoni.
-- Ah, suuri henki, siitä on kauan, hyvin kauan.
-- Se oli eilen, tyhmyri. Minä en ehtinyt laukaista. Se etumainen
poliisi, kiilusilmäinen pelkuri, laukaisi revolverinsa, ja minä
kuulin Ananias-serkkuni äänen sanovan: "tolvana, jos olet ampunut
--!" "Huonosti", nauroin. -- "Ei, se ei ollut huonosti ammuttu --".
Ja sitten tunsin vaipuvani jollekin pehmoiselle, niin pehmoiselle,
ettei siinä lainkaan pohjaa ollut. Ja jossakin, kuin pimeän suppilon
kaukaisessa päässä, näin valoisan soikion, jossa Rusko, tuoretta heinää
purren, silmät surumielisesti hymyillen seurasi huimaa liukumistani. Ja
hirnahti --
-- Ääretön avaruus! Vaikene, vaikene! huusi ääni. -- Oi suuri henki,
viheliäinen palvelijasi, vähäpätöinen orjasi ei enää kysele.
Silloin kävi humahdus kautta kuulakan ympäristön. Hetkeksi vavahteleva
usva katosi, helvetillinen surina kuulosti jälleen lähestyvän, ja
omituinen puistatus karkoitti olemuksestani ilkamoivan rattoisuuden.
Kasvavan, selittämättömän pelon vallassa odotin, mitä tuleman piti,
sillä että jotakin oli tulossa, siitä olin varma.
-- Alas kasvonne, naiset! Luhistakaa hartianne, miehet! kuului käskevä
ääni. -- Alas! Maahan! Suuri Kaikkeus on lähettänyt maailmaan suuren
hengen. Suuri Kaikkeus on antanut hänelle ylenpalttisen muistin. Alas!
Maailman herra on astunut pariinne Liau-Joon vähäisessä hedelmässä.
Taasen kävi humahdus läpi ympäristön. Kuulakassa valossa vilahteli
joukko ihmeellisen ihania ihmisolioita. Joka suunnalta ilmestyi
miehiä, naisia, lapsia -- yksitellen, parittain, parvittain. Jotkut
noista alastomuudessaan viehättävistä olennoista tulivat välittömään
läheisyyteeni, toiset pysähtyivät loitommalle, ja monet jäivät pitkän
matkan päähän. Mutta ihmeellinen valo salli minun nähdä heistä
kauimmaisenkin yhtä hyvin kuin vierelläni seisojan.
Ne olivat ihmisiä, mutta kuinka ihmeellisiä, kauttaaltaan ihastuttavia
ihmisiä! Mitä olivat muinaiset Adonikset näiden miesten rinnalla,
mitä ihailemani hienohelmat näihin naisiin verraten! En voi sanoa,
mitä heissä eniten ihmettelin: vartalon soreutta, jäsenien pehmoista
pyöreyttä, silmien syvää lumoa vaiko suun viehkeää piirtoa. Otsan
ylevä laajuus, kasvojen syvällinen henkevyys ja koko olennon sanomaton
sulavaliikkeisyys hurmasi minut sekä miehessä että naisessa. Ja
kuitenkin olisin voinut huomauttaa, että ihon väri useimmilla oli
kenties liian ruskea ja naisten rinnat vailla äitiyden uhkuvaa
täyteläisyyttä. Hampaattomuuden, kaljupäisyyden ja raajojen joltisenkin
lyhyyden heissä huomasin; kumma kyllä, tällä ensi näkemällä en
vastakohtaa kaivannut.
-- Sulkekaa silmänne, ihmiset! kuului jälleen äskeinen ääni. --
Sallikaa kehittymättömäin sielujenne edes aavistaa suuren hengen
läsnäolo. Te ette voi nähdä häntä, mutta te olette kuulleet hänen
äänensä huminan ja vapisseet. Kumartakaa häntä, oi veljet!
Tuossa tuokiossa syntyi eloa laumassa. Toisten laskiessa katseensa ja
kuvapatsaitten tavoin maahan tuijottaessa toiset painautuivat mitä
viehättävimpiin lepoasentoihin. Ja läheisyyteeni oli paisuvinaan ohut
muodoton sumu, jonka takaa eriskummaisen soinnukas hymni pukeutui
minulle käsittämättömiin sanoihin ja tuntui tuudittelevan sieluni kauas
tämän ihmeellisen maailman salaperäisiin sokkeloihin.
Hämärästi aloin aavistaa, että näille omituisille olennoille olin
jotakin suurta ja toivottua. Ja synnynnäinen suuruudenhulluuteni
teki näin lietsottuna minusta kuninkaan, keisarin, niin -- miksei
jonkinlaista Messiasta. -- Oi kansa! aloin muistellen suurten
valtiaitten suuria puheita, -- oi kansa --
-- Sinä olet Herra ja _Tai-Jeo_, oi Liau-Joon vähäpätöisen hedelmän
suuri henki! -- keskeytti minut ääni. -- Katso, siinä lepää halpa
asuinsijasi kolmen nousun vanhana, juuri kaitsijakoneen helmaan
uskottuna. Katso, päivä nousee itäiseltä taivaalta -- jokainen sen
nousu varmistuttaa jalansijaasi, jokainen sen kierros tuo suuren
henkesi meitä lähemmäksi. Sinä olet Herra, sinä olet _Tai-Jeo!_
Näin lapsen uinuvan koneen tuudittelussa, näin kuulakan katon läpi
kajastavan punertavan valon, näin taivaanrannan sulautuvan suunnattoman
suuren hehkuvan ja liekehtivän auringon loimuun, joka uhkaavana kuin
muinaisen jättiläisen tarunomainen silmä loi katseensa äärettömän
lakeuden kuivalle, autiolle ja karulle pinnalle. Turhaan katseeni haki
veden uomaa, turhaan kasvullisuuden viheriää elonmerkkiä, turhaan
ihmisen aikaansaamia rakennuksia ja laitteita. Karua, karua, karua,
tuntui huokaavan suuren jättiläisen paahtama ruosteenpunainen multa.
Ja silloin vasta minulle selvisi, että tuo uinuva lapsi, nuo lepääväin
ihmisten laumat, nuo omituiset koneet ja kimaltelevat seinät olivat
syvällä maan alla, kaukana hirveän auringon räätävältä terältä, kaukana
tuon rokonarpisen pedon tuhoatuottavalta syleilyltä.
Tunsin sydämeni heltyvän. Tunsin syvää sääliä näitä onnettomia kohtaan,
jotka Jumalan elähdyttävä luonto oli jättänyt kokonaan osattomiksi.
Tahdoin sanoa heille jotakin. Tahdoin syleillä tuota lasta, joka oli
tuomittu tämän mieltämasentavan maailman kahleisiin, tahdoin lohduttaa
tuota kansaa, joka jo niissä kitui ja kärsi. Sillä voiko tällainen
maailma suoda asujamelleen muuta kuin tuskaa ja kärsimyksiä!
Mutta minun ei ollut sallittu myötätuntoani sanoihin pukea. Sillä
juuri kun liikutukseltani ääneen pääsin, tunkeutui tajuntaani outo
tunne. Säikähdyksenä se ensin iski minuun; sitten se lamautti koko
olemukseni välttämättömän paon pakkoon; ja lopuksi tiesin, että ainoa
turvani oli uni, pitkä, syvä, kaikesta elävästä lymyilevä uni. Tahi
sitten herääminen tästä uinailusta, joka kaikesta päättäen alkoi käydä
kiusalliseksi.
Pälyilin levottomana ympärilleni. Kävi humahdus ilmassa, lehahti
hälytys lepäävän ihmislauman yli, ja harvenevaan usvaan ilmestyi jokin
uusi piirre, joka näytti ajavan kauhua läsnäoleviin.
-- Tai-Joon! tärähti mahtava ääni. -- Mitä kuulenkaan! Onko kansa
kapinassa? -- Haa, te huudatte itsellenne herraa ja Tai-Jeoa, huudatte
avuksenne Liau-Joon raihnaista siementä. Onneton kansa, kurja lauma,
minähän olen herranne, minä Tai-Morris-Jeo, koko Suuren mantereen
herra, Suuren ja pienen veden valtias, teidän kurjain henkien ja
ruumiitten haltija.
Silmänräpäyksessä usva oli harvennut, lepääväin lauma alkoi kiihkeästi
liikehtiä ja satojen kasvojen kuvastaessa pohjatonta kauhua kuului
Tai-Joonin äskeisestä surkeasti ohentunut ääni:
-- Sinä olet herra ja mestari, oi suuri Tai-Morris-Jeo. Sinä olet
Suuren mantereen herra, Suuren ja Pienen veden valtias. Oi suuri
Tai-Morris-Jeo, sinä olet kurjain ruumiittemme ja henkiemme herra ja
haltija.
-- Vaikene, Tai-Joon! jyrähti ääni. -- Liau-Joo jättäköön aineensa
ennen auringonnousua, Tai-Joon jättäköön valtuutensa ennen toista
auringonnousua, ja Liau-Joon saastainen siemen tukehtukoon kehtoonsa
tällä hetkellä.
-- Oi herra, Tai-Joon on jättävä valtansa. -- Jat, Ho-Hun, matkoihinne!
En voinut erottaa Tai-Joonin seuraavia sanoja. Näin vielä miehen ja
naisen surun murtamana ja käsiään riiputtaen lähestyvän herraansa; ne
olivat vanhempani, sen tunsin. Sitten äkillinen kohina tukki korvani,
kuulakka valo katosi ympäriltäni, ja minä tunsin jälleen vajoavani
siihen tukehduttavaan ahdinkoon, josta hetki sitten olin vapautunut.
Ihmeekseni se ei enää tuntunut niin ahtaalta; tukehduttava, tuskallinen
paino keveni vähitellen, ja olinpaikkani kävi sitä mukaa väljemmäksi.
Mutta koko ajan olin täysin tietoinen siitä, että ympärilläni vallitsi
ankara taistelu. Ja kohta kun pauhina hetkeksi vaimeni, kuulinkin
Tai-Joonin äänen, jonka äskeinen nöyrä alamaisuus oli jättänyt sijansa
vihasta kuohahtavalle uhmalle:
-- Oi herra, Liau-Joon voit murskata, minutkin voit musertaa, mutta
Liau-Joon hedelmän suuri henki on sinua voimakkaampi.
-- Minuako, Tai-Joon, _minuako?_ -- Karjaisuun vastasi joukon mieletön
pelonhuuto, mutta Tai-Joonin ääni värähti uhmaten:
-- Sinua, Tai-Jeo, sinua, joka valtaasi väärinkäyttäen olet tuhansia
henkiä karkoittanut, sinua, joka jokaisessa tulokkaassa pelkäät valtasi
riistäjää, sinua, joka tälläkin hetkellä tahdot lähettää suuren hengen
takaisin Avaruuteen.
-- Kurja! Onneton! Vain minä, Morris-Jeo, tuhannen sukupolven herra
ja jälkeläinen, vain minä olen suuri henki! tärähti ukkosena uhkaava,
kiukussaan hirvittävä ääni.
Kuin unessa näin kaksi usva-ilmiötä vastakkain ja tiesin, että toinen
niistä minua uhkasi, toinen suojeli. Ja kaukaisena, tyynnyttävänä soi
korvissani:
-- Sinä et voi, Morris-Jeo, sinä et sitä voi! Sillä ennenkuin olet
ehtinyt palata aineeseesi, ennenkuin sinun käskysi voidaan täyttää,
vien minä lapsen varmaan turvapaikkaan, minä Tai-Joon, sinun kurja
palvelijasi, sinun leppymättömin vihamiehesi. -- Pois, onnettomat,
pois! Lapseen ette koske, jos henkenne on teille minkään arvoinen. --
Luuletko, Morris-Jeo, että suotta olen henkiä kokenut?
Äänet loittonivat kuulumattomiin. Korvissani pillahti soimaan inisevä,
yksitoikkoinen ääni, ja minut valtasi välinpitämättömyys ympäristöäni
kohtaan. Ainoastaan ylläni liikehtivän koneen monimutkainen liukuminen
herätti hetkeksi lapsellisen mielenkiintoni; sitten tunsin vajoavani
suloiseen, hyväätekevään ja veltostuttavaan uneen, jossa hymyilevän
hellä-ilmeinen, minulle omituisen tuttu miehen naama painautui
korvalliselleni ja murisi:
-- Vihdoinkin, Morris-Jeo, vihdoinkin saan sinulle isäni puolesta
kostaa. Oi suuri Kaikkeus, salli minun onnistua, oi ääretön Avaruus,
anna minulle voimia!