Maan alhoista sua viehättämään, henki,
Niin kauan kuin niiss' sykkii Minnan sydän!
Vapautes hänehen sä kytkisit,
Vastustamatta kuiluus viehtyneenä,
Kuin lintu, käärmeen katseen lumoomana,
Sen tulisuuhun lentää silmät auki.
Sä Minnan helmaan rientäisit ja siellä
Aistillisuuden voitot saisit nähdä,
Kun tarujen menaadin moisna päissään
Hän kiimamyrkyst' itsens' unhottais
Ja öisin hetkin lyyliäisi lemmen
Vihatull' alttarilla ailahdellen.
Ei! paremp' ois, jos poveen kallion
Ikuinen tyrmä sulle valmistettais,
Johon ei maan kuvist' ehtis vilahusta,
Ei toivon valhelupausten ääntä.
Siis, eipä sullakaan, sä verta-juosseen
Maa raukan armas viime lohdutus,
Sa suoja, jonka portill' orja laskee
Taakkansa maahan, herra kruununsa,
Sä mailman rauhantempli, valkama,
Johon elon purjeet uupuneet kaikk' pyrkii,
Ei sullakaan siis, hauta, antaa oo
Mun sydän raukalleni parannetta!
Niin vain, no tahdon kipuni kahdistaa,
Tahallain koota tuskan kaikki nuolet
Ja rintaan niitä työnnellä niin taajaan,
Ett' yhä haavoja satelee eik' yhtä
Hetkuista jääne yhden haavan tuskaa
Tutaksein, kun jo toinen kohta sattuu.
Näin häätyy horros tuo, mi lailla tyynen,
Jok' ukkoisjyräysten välill' asuu,
Sieluuni joskus leviää, jost' yltyy
Vain tuskan iskut kahta kauheemmaksi.
Kun huolt' on liian, huolet huoliin hukkuu,
Ja noiden hornaveisten täytyy vihdoin,
Niill' aina pisteltäissä, tylstyä.
Teroitu, silmä! Lennä aatos! Auta,
Mun kohtaloini kykyä puuttuvaa
Kuvia luomaan lempein vaattehelle
Kauheempia kuin mit' ennen oon jo nähnyt!
Nyt suorita tuon taulun maalaus,
Miss' aamun-auringosta Minna herää
Ja kehdon vuoteelt' ottaa hiljaa lapsen
Hymysuisen, nukkuvaiseu sylihinsä.
Heleellä pensselill' luo äidin silmät,
Sinikirkkaat, rauhaisat, kuin kaksoistaivas,
Halaamaan lasta ihmeen hellästi.
Ja hänen kasvons' osaks' kirkastellos
Valolla päivän, osaks' äidin-riemuin,
Ja jotta ilmestyis niiss' ylemp' autuus,
Harhauta pari kyynelt' onnehen!
Mutt' älä enkelyisen muotoon luo
Mun näköän'. Ei, toinen Minnallen
Suloisen aarteen tuon on suonut, toista
Hän lapsess' armastaa ja toisehen
Sen kautta solmeutuu hän, enkä minä
Hänen hellyyttään oo saapa pientä leyhkää.
Näin ensi taulu on siis valmis. Nyt,
Sä ryhdy toiseen, tuohon piirrä puisto
Varjoisa, vehmas Minnan majan ympär'.
Luo hänet puistoon, hänen rinnoilleen
Pane lapsi elolähteestänsä juomaan,
Ja tuohon ääreen maalaa sitte mies,
Jok' katselee pää kallellansa ryhmää.
Luo Minnallen miel'ilme, kuin jos lehto
Tuhansin lehtikielin, kuin jos tuuli
Joka viimallaan, joka säteellänsä päivä
Hänelle kuiskailis: "Sä äiti oot!"
Sulata kylmyys miehen otsalta,
Luo isäntunteet marmor'kasvoihin
Ja suo sen silmäin näyttää, että silloin
Hän varastetun onnens' oivaltaa.
Mun paiskatkoon sun pensselis vaan kauvas
Kivistöön joka tuolla törröttää.
Vie sinne virta, jonka pauhu painaa
Mun parkun' kuulumattomiin ja myrsky,
Mi kettää kyynelet mun poskiltain,
Ett' yksikään ei arvais mitä kärsin!
Niin toinen taulu kaunis on. -- Ja nyt!
Otappa maalit mustemmat, tee yö,
Mi synkkään vaippaan kietoo myrskypilvet!
Pane Minnan suojaan lamppu sammumillaan,
Ann' unen viettää, patjain paisuella,
Ja annas -- ei, jätä hornan-aatos kesken!
Kaks' tähtee pannos yhteen törmäämään
Ja teiltään eksyneinä pirstaks' käymään
Ja mailma siirtymään pois pohjaltansa
Ja maa ja taivas tyhjään raukeemaan!
Viides Yö.
Sulo-ilta, rauhaa! Maa ja taivas, rauhaa!
Kuin elinkauden vanki armotettu,
Jok' yöstä tornin pääs ja raudoistansa
Taas ulos väljään päivän temppeliin,
Miss' säteil' aurink', ilma soi, ja kenttä
Kukissa lehviss' astui häntä kohtaan,
Ja ei hän nähnyt minkään suunnan äärtä,
Ja joka autuus ol' kuin taivas auki;
Tuon moisna mie, jop' onnellisempana,
Nyt kiihkohimon kahlepirstoiss' seison.
Tääll' levon peilikirkkaall' ulapalla
Vavista sydän tahtois, oi, eik' osaa;
Räpyttää aatos siipiään ja empii
Eik' oikein usko vapauttansa, vaikka
Joka siivennostoll' yli pilvein kohoo.
Kuink' armast' elää, hengittää on helppo,
Kuink' ilta silmällein suloisna kohtaa --
Ja toivo tietää aamun armaamman!
Maan vihree vaippa ompi lemmen-vuode
Ja ihanamp' on nukkua sen alla.
Kuink' autuasta! -- Minnan haudall' oon.
Oon Minnan haudall'! -- Oi kuink' ihanaa
Aatella, kuinka tyynnä hän tääll' lepää,
Kuink' kohta itse pääsen lepohon!
Sä nukut, Minna! Ei, et nukukaan! --
Sydämmes nukkuu, mutta henkes valvoo;
Sun haahmoshan niin lempeästi vilkkuu
Teristä kukkain kastehelmisistä;
Kun linnunlaulu puissa soi, sun äänes
Sulosti siihen sulain soi mun korviin'!
Jokainen leyhkä sulta kuiskeen tuopi
Ja pilvi ylhääll' liitävä tuo viestin;
Ma viittaukses huomaan -- tottelen.
Oi! mit' on murhe, jonka alttarilla
Me öitsijät maan alhoiss' uhrailemme?
Ja vaivojen ja huolten laaja lauma
Ja tuskat, kauhut, jotka mieltä kalvaa,
Mit' on ne? -- Haamuloita, aavehia,
Jotk' aatteen silmällen on todelliset,
Niinkauan kuin hän varjoin mailla on,
Mutt' tyhjät, vailla voimaa, olemusta,
Het' kun hän jaksaa valoon heilahtaa.
Ei laajemmalt' oo kohtaloo kuin multaa;
Ja ihminen, ku maassa maata on,
On kohta taivast' ylhä päästyänsä.
Kuink' katselenkin säälien nyt teihin,
Te yöt, jotk' oon ma läpi valvoellut,
Ja teihin, päivät, jotka itkin hukkaan!
Tuskinpa teitä ymmärrän nyt, huolet
Vähäiset, muinoin mielestäin niin suuret;
Sill' avarassa lemmen templissäin
Kuink' arvoltaan tuo aarre halpa ol',
Jonk' kädet vihkimättömät pois raastoi!
Paraansa Minna mulle säilytti.
Se miel', mi kuolotonna silmäss' asui,
Se kauneus, mi, joka hermoss' säihkyin,
Ajassa syttyi ijäisyyttä varten,
Se mulle jäi; hänen puolisonsa sai
Vaan mullan, jossa, niinkuin ennen hän,
Nyt toukat tajutonna herkuttelee.
Mitä Minna mulle viimeks' lausuikaan?
"Kuin mie niin siekin kauan nähnet unta,
Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit,
Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin,
Tyvennä sydän, sielu kirkastunna,
Heräävä ihmeekses sen helmasta."
Oi! nyt nuo lauseet selväst' oivallan.
Mun kiusan' unta ol, -- mi todellist' on
Ei hetken myötä synny eikä vaihdu.
Yks' ainoo totta ol' -- mun rakkautein;
Sen helmass' uinailin, -- nyt valveell' oon.
Unissa näin yön aavehet ja kauhut,
Nyt Minnan, taivahat ja Jumalan.
Oi raukkaus, kuink' oot sa ihana
Rinnalla lemmen myrkkynuolineen,
Jota runo maalaa, intohimo uskoo.
Nyt kirkastuin sa seisot edessäin;
Vireillä sull' on jouses, vaan se on
Sylisi aava, mailmallen jonk' avaat;
Ja nuoles tunnen -- ne on sepitelty
Valosta, viattomuudest', autuudesta.
Ol' hetki, jolloin saman muodon sulla
Näin minkä nyt, -- se ol' tuo ensikerta,
Kun Minnan silmiss' säihkyvän sun näin.
Poveeni painoin silloin sun sen kanssa;
Yks' hetki vain, -- en enää nähnyt sua.
Valoni sammui, sielussan' ol' ehtoo,
Ja elon yössä unenkävijälle
Viekasta kehtovirttä himot lauloi.
Oi, on vain kaksi hetkee haihtuvaista,
Ijässä pitkäss' on vain kaksi, jolloin
Havahtaa mullan horrost' ihminen
Ja henkimailman autuutta voi nähdä;
Ne ensilemmen syttyessä koittaa
Ja viimehetken kanss'. -- Ikäänkuin lapsi
Emonsa rinnoill' umpisilmin uinuu,
Niin povell' ijäisyyden ihminen.
Emonsa suudellessa lapsi aukoo
Silmänsä, hymyilee ja nukkuu jälleen!
Ja tää se kuvaa ensilempeämme.
Mutt' unet hiipii pienokaisen mieleen
Kavalat, tuimat, tuskastuttavat,
Sen suonta häiriten ja mielen rauhaa;
Makaaja uikuttaa ja kyynel tihkuu
Sen silmäluomein ahtaast' aidakkeesta,
Ja äiti sulkee lapsen likemmäs
Ja likemmäksi rintahansa, kunnes
Hän herää, katsoo kummaksuin ja tuntee
Pian armahan ja hymyy taas ja hennot
Kätensä hälle riemuin ojentaa;
Ja tää se kuvaa viimehetkeämme.
Mutt' ei tok' aina kiusaa nukkujaa
Näyt tukalat; sill' ompa tuokioita,
Kun maallisessa haamuss' ilmestyy
Hymyillen hälle joskus paremp' elons',
Vaikk' kuva hälvenee, kuin unetkin.
Mit' ol' mun suudelmain, mi sammumatta
Hehkuili Minnan ruusuhuulosilla?
Mik' autuus silloin suonissain niin hyrskyi,
Milloinka Minnan painoin rintahain?
Mikä loisto tuo jok' ihanammin silloin
Säteili päivän kultalähtehestä?
Mik' ihanuus, mi silloin sieluhuin
Vuos' luonnon uhkurinnoist' yltäkyllin?
Mit' ol' ne? Unta vaan, -- niin, mutta unta,
Jonk' utupiirteiss' sentään lempeästi
Välähti taivasta ja ijäisyyttä.
Ma seison Minnan haudall', aatellen
Viel' entis-onnen aikoja. Ja miksi
Ajaisin teidät pois, te riemun muistot?
Oi, eikö elon parhain riemu sentään
Paraiten viihdy kalman kartanoilla?
Te kuvat nuoruudestain, tervetulleet!
Te haamut tuttavimmat, joit' ei huoli,
Ei sota sorra, joiden sydän täynnä
Ol' hetken lahjaa, silmät sokeet sille,
Mitä tulevaisuus kantoi kohdussaan!
Oi terve! Täällä haudan vierell' untaan
Uneksii viattomuus pettymättä;
Ei huoletuutta päivästä, mi koittaa,
Sen vaiheet kosta kidutuksin täällä.
Tääll' oltavanne oikee, tääll' on hauska
Tavata teitä taas. Ma loihdin esiin
Hiljaisen nukkujan povesta mullan
Ja vielä kerran, hän ja te mun myötäin,
Käyn kauniin, vehmaan lapsuuteni laakson.
Mutt' aika rientää, eronketki joutuu,
Sen eron, jok' ei paluust' tiedä, mutta
Lohduttomaks' ei jätä sydänt' yhtään.
Nyt maasta pakenen, miss' olin vieras
Ja ihanaan kot'maahan matka käy.
Mont' iloa jäi tää ranta mulle velkaa
Iloja luvatuit', ah! mutt' ei yhtään
Kyyneltä koetusmyrkyn, murhesapen.
Kuitenkin vielä viivyn kostein silmin
Koleella, ohdakkeisell' louhikolla.
Kaikk' eronhetki kalliiks' ylentää,
Ja leppyin hellät jäähyväiset heitän
Nyt silmin kaikellen, min' iäks' jätän.
Oi, helppo vääryyksiä on unhottaa,
Kun taakse jäi jo kärsimys ja murhe;
Aatosta katkeraa ei tuoda myötä
Valoisiin rakkauden ja rauhan juhliin.
Sä korkee valtias, jok' ikinuorna
Aloilla taivaan lieskavaunuin ajat,
Hyvästi, lempee aurinko! Joka kerrast',
Iloiten kuin sun riemumatkaas katsoin
Ja lämpöloistossas näin mielestäin
Kot'maani kirkkaan päivän paistavan,
Joka riemusta, sun suojissas mi versoi,
Joka tunteesta, min kypsytti sun liekkis,
Paraista lahjoist' elämän ja valon
Sulimmat sulle kiitokset! Koht' ikään
En näe sun koittos ruskoa, en kuulla
Saa virtten soivan sinun jäljissäs;
Mutt' uupumatta, sortumatta vielä
Viet kauan kautta mailman vaunujais
Ja katooville mittaat seekeleitä,
Ja unhoon sortuneiden sukupolvein
Haudoilta nostat uudet elohon,
Kunnekka siekin kerran vuosistas
Kylläisnä kultavarsais valjaat riisut
Ja rikkaan lainas maksat Luojallen. --
Hyvästi siks'! Ja laakso suloinen,
Ku suljit kukkasylihis mun silloin,
Kun outo jouduin maille vierahille,
Sä jonka virtain vilistessä, lehtoin
Humistsss' unta kotimaasta näin,
Jää hyvästi! Sun kevääs enää mulle
Ei valkene, ei tuoksuile sun kukkas.
Mutt' ottaos mun sijaan' silloin toinen,
Joku toinen korvess' eksyvä kuin minä.
Kirjoita hälle kevääs valjetessa
Sä kukkakirjas maista paremmista.
Ja teille, oi miljoonat sydämmiä,
Jotk' ilohon ja suruun tänne jäätte,
Hyvästi-huokaus hellä teillekin!
Teilt' ei oo koitus vielä päättynyt,
Vaan monta tuimaa sotaa kestämättä.
Oi, älkää surko, vaikk' ei joka siemen,
Min toivo onnen taimilavaan kylvää,
Vehmaaksi vartu eikä verso täällä
Onnellisuuden taivaallista viljaa.
On aian aurink' aivan kylmä tälle.
Vaan jospa karvaan huolen kyynelkaste
Idättää teille vihdoin maallis-onnen
Ja senkin kaataa myrskyt kalseat,
Niin älkäät surko, sillä hekkumoineen
Ja tuskineen on elo unta vaan! --
Ja nyt, nyt ei oo muuta mitään enää!
Sylis avaa, Minna, kun tuolt' iloiten
Luot' enkelein mun muuttumistain katsot;
Sylis avaa, -- silmänräpäys vaan, ja kohta
Sun luonas oon ma, oon sun sylissäs! -- --
End of Project Gutenberg's Lyyrillisiä runoelmia II, by Johan Ludvig Runeberg