Jost' ei vuos'satain tuskat kallis makso --
Ah, autuas! -- On päivä ehtinyt
Yön varjot karkoittaa jo muille maille,
Eik' kastehelmet enää virvota
Janoista kukkaa riutuvaa, ja manner
Valossa värjyy auringon ja hymyy
Yön harhoillen ja valke-aavehille;
Viel' öinen unelmain tok' silmiäin
Lumoopi ihmeloistollaan, ja voittaa
Todellisuuden valot kilpailussa,
Kuin tähtivälkkeen voittaa kirkas kuu.
Unelma taivaan-kaunis, suloinen,
Sinusta kerron kalliolle, kunnes
Sen kaiku sekasointuun tottunut
Unohtaa multa kuullut tuskan huudot
Ja osaa hämmästyttää matkamiestä
Raikuttamalla riemun virttä vain. --
No, hiljennä siis huminas, oi metsä!
Hillitse hetkeks aaltos, vilkas virta!
Ja, vuoret, nostelkaa nyt harmaat päänne!
Ja seudun henget kaikki, kuulkaa -- kuulkaa!
Ol' ilta, pohjoismainen kesä-ilta,
Jon' aurinko ei yöksi laske lepoon
Povelle maan, vaan sille suuta antaa
Ja rientää jällen päivän riemujuhlaan;
Ol' ilta, -- aava länsi-ilma viruin
Kuin sahrami- ja kultamerill' uinui,
Idässä kukkuloilla vihreill' uipi
Nuo hennot ruskopilven hattarat,
Kuin ruusutarhat sinityvenessä.
Vait' uinui luonto kastehekkumassa,
Sen ihmepiirin keskell' astuin minä,
Kuin luonto, vait'. En surua tuntenut,
Tok' asui tajutonna sydämmessäin
Hiljainen poltto, niinkuin metsämiehen
Jää luoti kotkan kylkeen ammuttuun;
Vaan sitten vuoren kärjell' istuissaan,
Kun päivän sätehet hän verin punaa,
Hän tuntee tuskan vihleet rinnassaan,
Eik' arvaa, mist' on tullut tuo ja milloin
Se loppuu; niin mä omana ongelmana,
Sulosurussa, jot' en ma tajunnut,
Harhailin kaunonurmell' umpimielin,
Kun äkist' etähältä vieno äänne,
Kuin kannelt' oisi hiljaa kosketeltu,
Sulosointuun sammuen soi korvahain.
Ma kuuntelin. -- Viel' sävel, vielä huoku
Hengiltä solmituilta soittimeen,
Ja sitte tyyni hiljuus kaikkialla,
Kuin illall' loistaa tyynnä järven kalvo,
Kons' siit' on viime viima riehuin käynyt
Ja väreet peilikiilloks' silenneet.
Nyt kerrassaan mult' tuska hälventyi,
Keveillä mielin olin taas kuin kukka,
Kons' sadetulvan tauottua taivas
Taas seestyy tuolle kyynelkasteiselle;
Kuin kukan riemu mun ol' tajuton.
Ajoipa kaipuu kaihoton mun seutuun,
Jon helmast' äänet lempeät nuo soivat.
Ma sinne riensin, niinkuin lentimin,
Ja kuuntelin, ja taasen kuuntelin.
Siit' astuin puistoon, missä vierekkäin
Puut päivän nuolia torjui vihrein kilvin,
Eik' iltatuulen leyhkää saapunut
Vilpoisen pyhän paikan varjostoihin.
Siin' ihmisjälkeekään ei näkynyt,
Ei noiden räiväin rosvokätten töitä,
Jotk' armaan luonnon raiskaavat ja nostaa
Taiteensa köyhän kruunun pirstoillen.
Siell' loisti kedon kasvit kukkasillaan,
Puut kaikk' ol' suviverhossaan; -- ja lauma
Noit' ilman lapsii, höyhenverhot yllään,
Majaili lehväin alla uneillen,
Ja laulu untui heidän kielosillaan.
Ma seisahdin, en enää tuntenut
Himoa yhtäkään, en ajatusta;
Oleeni ol' kuin merell' laivan olo,
Kons' enään ei sen laitaa hyrsky lyö
Eik' enää veltto purje tuulta tunne.
Mut taas -- yks' taivaan sävel helähtää!
Äkisti kantelon soi kielet kaikki
Rikasta, suurta sointoa, jonk' oitis
Sulosointuvasti täytti naisen ääni.
Mik' äsken unta uinui, valventui:
Nokkansa linnut aukas laulellakseen,
Värähti puiston lehdet, kukkaset
Varisti värjähdellen kastesateen.
Ja ah! -- ma kuulin äänen läheltäin
Ja tunsin sen, -- se oli Minnan ääni.
Seisoitko konsaan, usma vaippanas,
Sylissä suvi-aamun harjun päällä,
Ja ruusu-utua joit, ehk' et sä nähnyt
Punaista maljaa, josta utu uhkui,
Ja kylvit jäseniäs lämpimässä,
Jon lähde kätkeyi sun silmiltäs;
Jos silloin näit sä tuulen poistavan
Keveän usvan, vuorten laaksoin näit
Tutusti käyvän sekaisuudest' ilmi,
Jos silloin selvin silmin iloiten
Näit armaat, jotka riemus äsken loivat;
Niin tiedät, mitä olin, miksi muutuin
Hetkellä, jolloin Minnan äänen kuulin.
Mit' olin kärsinyt, mit' aiat pitkät
Kuvaillut onneks', sulona nautiskellut,
Kiils' sielullein nyt kirkastettuna,
Ja lempi nous' kuin aurinko sen päälle.
Ajettu sielun kirkkaast' eedenistä
Ol' yksi aatos kuitenkin -- ol' tää:
Ett' oli Minna, Minna toisen oma.
Autuutein vain ma tunsin, tiesin vain
Mun ynnä hänen mailmass' olevan,
Kun juoksin riemuiten ja hurmoksissa
Lyhkäisen tien, mi meidät erotti,
Ja Minnan eteen vaivuin polvillein.
Vaan säikkymättä, pelkäämättä hän
Mua katsel', hellän-tuttu hymy suullaan,
Juur' kuin jo kauan oisi ollut luonain;
Hän katsel' niinkuin lapsi enkeltään,
Kons' äit' on tehnyt vuoteen pehmoiseksi
Ja unen kanss' se armas astuu sisään.
Ei kannel soinut nyt, ei vaihdeltu
Välimme huokaust', ei katkosanaa;
Mut pientä siltaa myöten, jonka loivat
Silmämme sydäntaivastemme väliin,
Puvuissa tuhansissa liehui lempi,
Muutellen riemujaan ja asumustaan; --
Kunnekka huulitusten helmakkain
Lepäilin hänen sylissään ja tunsin
Povensa aaltoin kuuman kuohunan,
Ja kyynelhelmet poskipäiltä join
Ja hehkumasta herposin -- ja herään.
Mut valhe-autuus, pidä ainiaan
Ah, ainiaan mua sulokahleissas!
Todellisuuden armolt' en mä kerjää
Nautetta haltijaltaan lahoovaa.
Mä tyydyn kuvas-aistin varjopeliin,
Jahk' aina luo se silmällein sen hetken,
Jon' autuas olin, ehkä pettyneenä.
Silloinpa, vaikk' on Minnan kevät mennyt,
Eik' enää hällä posken ruusut hohda,
Viel autuaana nuorna näen sen luonain.
Silloinpa, kun jo aika jättää mun,
Kun kumpu viherjöi mun tomullain,
Vaan vapaa henkein tähtitarhoiss' asuu,
Ma vielä mailman ihme-valostai,
Taivaista, enkelein ja Luojan luota
Uneilen itsein Minnan ruususuulle.
Kolmas Yö.
Idästä nousee pilvet synkeät,
Ne pitkää myrsky-yötä ennustaa.
Etäälle länteen saarten, salmein taakse
Juur' uupui päivä aaltoin helmahan,
Sen soihtu hiljaa sammui.
Kuink' kaikki vaihtuu! Päivä, joka äsken
Sadoille maille kutoi kukkavaippaa,
Se hiipui nyt, ja synkät varjot kalvoo
Himeetä lehtein viime-purppuraa.
Sen rauhan, utu-lentimin mi liiti
Merillä, mailla iloisilla, häätää
Uhkaillen kaukaa myrskyn kotkalento,
Eik' äskeisistä mitään jäänyt oo. --
Kuvaapi suuri luonnon elämä
Inehmorinnan eloa; kumpaakin
Sama ijäinen ja korkee sääntö määrää:
Sen muoto muutost' on, sen henki elämää.
Onnelliseks' saa sydäntä tok' kiittää.
Jon päiv' ei muutu myrskyiseksi yöksi,
Vaan jään ja kyyn ja horron yöksi, sillä
Horrossa ei se huomaa vaurioitaan,
Ja herää uunna aamuna, tok' ei
Katoovaa päivää näkemään.
Mun äsken
Povessain kalvatuss' ol' taivaan rauha,
Ja ilo siihen kylvi loistoaan,
Ikäänkuin syys-aurinko joskus myöhän
Kultaapi kedot martaat hetkiseksi,
Ja kasvit, kuihtuneet ah! aikaa sitten,
Keväimen jäljitellyn pettämästä,
Pilkistää jälleen, kunnes musta pilvi
Heilt' toivon ehkäisee ja hentoin päälle
Rakeina kaataa kalman jäätävän.
Näin, vienot tunteet, joista versonut
Oraita hentoja on raukan rintaan,
Teilt' ehkä kohta hengen kitku sortuu.
Harsoonsa käärii kolkko aavistus
Jo taivahanne; ah! ei aikaakaan,
Niin kaikki taas on synkeää kuin ennen.
Vait', laulelmaa! -- Mik' ihmis-olento
Mun tavoin' synkän salon rotkoiss' astuu?
Iloisa laulu; ehkä eksyneen,
Ku jälleen löytänyt on kotipolun
Ja riemuin rientää lasten luo ja vaimon.
Tuo onnen mies! Jo sataa rankasti
Ja kylmää huokuu yö; vaan ah! kuin väleen
Unohtuu hältä pitkän matkan vaivat,
Kun armahansa rinnalla hän lepää!
Vaan tuoss' se ilon-laulajatar on!
Ah, olennon ja laulun ristiriitaa!
Samoin kuin lähde laskee riemuvirttä,
Vaikk' käy se kallioihin murtuen,
Niin hän vaikk' elon onni petti, sorsi,
Onnesta kuuluu vielä laulavan.
Kas, ruususeppel harva surkastunut
Hajaiset hiukset solmii; joka viima
Vie kellastuneen lehden niistä, niinkuin
Keveetkin kovan-onnen tuulet tempoo
Povesta runnellusta toivehet.
Kas hänen kasvojaan! Kuin syksyll' lähde,
Myrskyistä samennut, on peitoksissa
Häväistyn kukkakunnan pirstain alla,
Vaan taivas vielä kalvoll' läikehtii;
Niin loistaa vielä noista kasvoista
Piirteiden raiskatuiden alta leima
Ennestä mulle tuttu, rakastettu.
Lähene, hurja neito! Minnan lempi
Viel' loistaa itkeneestä silmästäs;
Ja poskillaskin vielä haamottaa
Nuo Minnan poskipäiden ruusutarhat,
Vaikk' kaiho niihin tuiskunut on lunta.
Sun äänes Minnan on, sun rintas Minnan;
Tuu, annas koetan, lyökö sydämes
Kovasti, hehkuvasti niinkuin hänen.
Oi tullos! -- --
Taivaan armo, se on hän!
Te suonet, hyrskikää kuin merten raivo,
Ett' aaltojanne kauhistus ei jäätäis.
Se hän on! järjen soihtu sammukoon,
Se hornaa valaisee! Oi herää, yö,
Maan äärist' tänne varjos, rauetkaa
Päällemme, rotkot, meidät haudatkaa! --
Oi mielipuoli? näillä kauhun mailla.
Tänä hämärän ja rauhan hetkenä,
Kun murhe nukkuu, riemu uneksii,
Ket' etsit?
Nainen.
Haa! niin ketäpä etsinkään?
Täält! etsin kultastain, ja hänpä vastaa
Koleilta kallioilta, kun ma laulan.
Kuul' kuule! tuoll' yks' ääni, tuoll' yks', tuolla yks'!
Niin kauas poistui viimeinen,
Etten hänt' enää tuolta kaukaa sauta.
Vaan kuule! likell' on hän taas -- jo siirtyy
Edemmäs -- ah niin loitos, ettei kuulu!
Ah voi! miks' karkaat? Mit' oon rikkonut?
Jos rikoin, tahdon kaikki sovittaa.
Mies.
Sä itket, nainen: miksi kyyneltäs
Sä tuhlaat kolkon onnes jalkain juureen?
Se korkeudestaan sinuun katselee,
Kuin aurink' katsoo liljaan, jon se polttaa.
Iloitse, niin sun kultas palajaa;
Nyt ei hän tahdo tulla, kun sa itket.
Nainen.
Ma nauran siis. Niin nauroin äskenkin
Ja lauloin iloissaan, kun hän ol' läsnä.
Hän vastas tältä paadelta? Miss' on hän nyt?
Sun vain näin tullessain, -- vaan näitkös hänen?
Ja eikö ystäväisen tervehdystä
Hän lähtiessään mulle jättänyt?
Mies.
Lupaspa ensi aamun valjetessa
Palata tyttöns' uskollisen luokse
Eik' enä erota.
Nainen.
Sä kukka rukka, jonka,
Hänt' ilahuttaaksein, ma taitoin, ah!
Ens' aamuun et sä elä, siksi täytyy
Sun kuihtua, siks' yö on liian pitkä.
Vaan, hyvä vieras, ota sie tää kukka;
Mä en saa viipyä, hänt' etsin vainen.
Jos hän mua pakenee ja min' oon tuolla,
Niin tääll' on hän, niin hälle kukka anna!
Sanoppa: niinkuin se tän' yönä kuihtuu,
Mä ennen aamun koita kuihtunen;
Sanoppa, ettei sais hän paeta,
Etten mä muista, kauankos jo turhaan
Hänen jäljissään ma harhailin, ah turhaan!
Mun polttaa kieltäin, jalat verta vuotaa,
Ja usein, kun hän lähinnä on, uuvun
Ja horrossain näen unta, että rintain
Täynn' ohdakkeit' on, jotka syäntä vihloo
Joka sykkimältä. -- Unta on se. --
Mies.
Lakkaa!
Nainen.
Se virvottaa mua kumminkin, ja kohta
On horron loppu.
Mies.
Lakkaa! kyllin lausuit jo
Ajaakses taivaan asunnoista raukan.
Älä viillä sydäntäin, se sairastaa
Kuin sun!
Nainen.
Kuin mun? Siis hoivaa tarvitaan!
Vaan virka, mistä tuota saatanee?
Sit' etsinyt mä oon, kuin pilvi harhaillen
Tyyssijaa etsii, niinkuin vesilintu
Kaisliston kalveest' etsii poikoaan,
Jok' ampujan jo käessä verta vuotaa.
Ei lohdutust' oo mulla, veljyt parka;
Sit' ei suo ihmiset, ei maa, ei taivas.
Tarina mull' on -- jos sen tahdot kuulla --
Niin kumma ja niin tosi; itse näin sen.
Sun pitää ensin itkee, sitte nauraa,
Ja jos sa naurat, tahdon miekin nauraa.
Sanottiin mulle: rakkaus ei oo
Tät' ilmaa varten luotu, oisi väärin
Valittaa, jos sen taimi täällä kuihtuu.
Lähdinpä, sydän toivollisna, ulos
Ma lempee onnellista etsimään.
Ma tahdoin nähdä, eikö paikkaa lie,
Miss' ois kaks' uskollista onnellisna.
Ja näinpä likimmässä lehdikossa
Jo kyyhkyiskaksikon: ne kuivan hongan
Harventuneessa latvass' istuivat
Nokassa nokka, rauha ympärillään.
Pysähdyin; äärettömän mieluisaa
Tuo nähdä oli mulle. Ilon kyynel
Silmääni nous', se tuskin ehti vierrä,
Kun huomaamatta haukka tullen vei
Siit' toisen kyyhkyn; toinen vaikeroiden
Katosi puiden piiloon peloissaan.
Haikeilla mielin haukkaa katsoin, -- hän
Lens' saaliinensa toiseen puuhun pois.
Siell' istui naaras, kyyhky kahden syötiin,
Ja syötyään, ne lempi toinen toistaan;
Ja jälleen lohdun löysin, sillä näin
Rakkautta löytyvän ja siinä rauhaa.
Pamahti pyssy, -- toinen haukka kuol'
Ja toinen säikähtäin lens' puiden piiloon.
Vihaisna katsoin maahan, miettien:
"Tääll' lempi surmataan; vaan ompa paikka,
Miss' sula hyvyys sykkii sydämmissä,
Siell' löydänkin mit' etsin, siell' ei lempi
Oo vainottu, vaan suojassaan se hymyy."
Näin aatellen, ma jalkaa kevensin
Pois mennäksein -- niin katso! jalkan' alla
Ol' perho poljettuna, kuoltuaankin
Kukassa kiin', jot' eläissään hän lempi.
Mun jalkan' ol' sen tallannut, ah mun,
Voi kummaa! mun, jok' oisin ostanut
Omalla hengelläin sen hengen -- naura;
Et naurakaan -- ka, munpa polkemain
Ol' lempi, -- ja et naura vaan? --
Mies.
Oi nainen!
Epätoivo nauraa niin kuin sie: oi toivo!
Olipa perhos kuolo lemmen voitto;
Hän kuol' yht' aikaa lemmikkinsä kanssa.
Se kuol' sun etees, kun sen hyvää tahdoit.
Elomme erämaissa enkel' astuu,
Hän suosii lempeä kuin sie, vaan tempaa
Myös usein puolisolta puolison,
Ei saaliinhimoll' ampujan, ei haukan,
Ei mieleti kuin he; vaan hellän katseen
Luo, toisen ottaessaan, toisehenkin.
Hän miettii: "Itkettyäs vähän aikaa,
Sä jälkeenjäänyt, korjaan sinut täältä
Kyynelten laaksost', yksin kulkemasta." --
Tiedätkö nimee enkelin? Se kuolo on;
Sen työ sun työs on moinen, hyv' on hän kuin sä.
Nainen.
Oi! itse oot tuo enkel' armas, tullut
Ei lohdutusta pyytämään, vaan tuomaan.
Jutellos kaunis kuolon-tarus vielä,
Kuink' armaasti hän vapahtaa ja lempii!
Viel' lausu tuo, ja tahdon kallistaa
Pään' uupuneen sun polvelles ja kuulla.
Ja, kultuain kun silmän' ummistuu,
Varalla pidä piilotettu kalpas
Ja korjaa kelmee kukka Herran luo!
Mies.
Ijäti kukkimaan ja lempimään.
Nainen.
Korkeimman jalkain juureen itkemään,
Siks' kuin hän heltyin kyynelistäin käskee
Sun häntä noutamaan, ku mua karttaa.
Mies.
Kun saavut satamaan, hän saapuu myös.
Kai itse pyynnee hän tuot' enkelyistä
Sun luokses viemään hänt'. Unohda siksi
Mitä maa on rikkonut, mit' täällä kärseit!
Unelle usko huoles, murheen impi,
Ja unta näe, kuink' onni haudalt' anoo
Kyllyyden-sarvellensa runsahalle
Sit' aarretta, jot' on hän vailla: -- rauhaa.
Nainen.
Ja kuinka kuolo pitää onnen kättä,
Sokeeta uskollisna taluttain
Takaisin kautta mailman, kautta aian,
Ja täyttää puuttehet sen antimissa
Ja sovitusta luo sen virheisin.
Niin uneksin sun polvellas, sa lempee,
Sa ainut, jok' et raukkaa herjaellut,
Et auttamatta, holhomatta kurjaa
Apuusi turvaavaa pois työntänyt.
Polvellas tahdon tyynnä unta nähdä,
Kuin tähti tyynnä kesätaivahalla,
Kuin sydän unii lapsenmailmassaan.
On palkkas valmis: oothan kuolon enkel';
Aarteita kaipaat, saavuttaakses lemmen
Maan lapsilt'; ota kyyneleeni kaikki,
Ja huokailut, mi nousi rinnastain;
Timantteina ja helminä ne kiiltää
Nyt nähtäviis, jos kunne kulkenet!
Ja missä turvatonna leski itkee
Ja kelmeet lapset leipää huutavat,
Ja paarin ympärillä hätä häälyy,
Oi sinne kylvä helmiäs, ja katson
Talosta taivon työtäs siunaten.
Vaan missä lempi lohdutonna vaatii
Mennyttä autuutt' taivaalta ja maalta,
Siin' älä kylvä kultaa, helmilöitä,
Vaan nosta viikattees ja niitä! --
Mies.
Uni!
Sä syämmen kitukasvin vilvas kaste,
Sä leuto, joka siivill' unelman
Viet vankilasta hengen vaivatun
Ja suot sen hetken aikaa hengitellä
Vapaana ijäisyyden eeter'-ilmaa!
Viattomuuden luokse laske, vaikka
Vuoteena sill' on valju vuoren sammal,
Vaikk' kallistaa se päänsä rintaa vasten,
Miss' elon tuimat tyrskyt kaikki pauhaa!
Jo nukkuu hän -- rukouksein kuultu on --
Hän nukkuu, päästyänsä päivän töistä.
Kas, vaivat, joita pitkät vuodet tuotti,
Nyt tuokioss' on kaikki unhotettu!
Voi hyvän unta tyyntä! Niinkuin ilta,
Kons' untuu päivän myrskyt, kirkastuu,
Niin senkin suru-kalpeet kasvot seestyy.
Nuo merkit, joilla orjans' otsaan painaa
Isännyytensä leiman kohtalo,
Tasaantuu pois, ja nukkujassa asuu
Jo eduskuvallisna vapahdus.
Ootp' autuas, kun unhotat ja uinut;
Ei mailman tuima telme tunge nyt
Silmäisi suljetuista akkunoista,
Ja elon syvät kuilut peittää yö.
Hän taistellut ja kärsinyt on paljon,
Povessa haavat, suonet vuoti kuiviin,
Ja vielä lyödään häntä. Karkusall' on
Sen mieli, suunnatonna, suojatonna,
Ja sentään murheen joukko tuota vainoo,
Jos missä turvan haussa eksyilis hän.
Ja etpä murskatussa linnassaskaan,
Sa hulluus, vaivatun suo piileskellä.
Uni hyljätyll' on ainoo ystävä.
Olento kallis! Empä vaikeroitse,
Vaikk' aisti-olentomme lamppu, järki,
Lekuttaa, liekki milt'ei sammuksissa,
Majassas, jok' on maasta, mullast' tehty; --
Mutt' että, miss' sen himmi hohde välkkyy,
Kurjuutta, kyyneleit' ain' nähdä täytyy,
Se mieltä murtaa! Vähän muutenkin
Maan päällä sielun jumal'-liekki maksaa
Ne uhrit, mitkä saa se rauhaltamme. --
Mit' on ihmis-onni, joss' on puolittain
Pimeyttä maan ja valoa taivahan?
Yö synkkä yhden tähden ympärillä.
Sen vaalas välke suotta kiiltelee
Yön usvihin ja pilviverholoihin:
Ei luo se päivää avariin, ei tunge
Soihdulla leimuvalla varjoin maille,
Ja myrsky voitollisna syöksähtää
Yön halki ärjyellen käskyn kieltä,
Ja kolkkoin rantain vaiheill' aallot huokaa.
Hetkittäin sentään silmä, unhottain
Yön usvat, taistelut ja kauhut, katsoo,
Iloisna mieleltään kuin lapsi, tähteen;
Ja näitä hetkiä hempii heikkous
Valohetkinään ja niitä rakastaa
Keveinä elon riemutuokioina;
Mut voimapa ja vankka sydän niitä
Kiroilee hornan kantamoisna, jotka
Petellen toivo parkaa viettelevät,
Vain näyttääkseen kuink' on sen siivet heikot,
Lupaavat valhekielin valoo, rauhaa
Aatteelle harhan korvess' eksyvälle.
Levähdä siis nyt huomispäivän vaivaan,
Sa rasitettu kovan onnen orja,
Unohda kaikki, kun sen vielä voinet!
Ei mulle unta yöll' oo enää antaa,
Leponi on vain voimattomuus kantaa
Onnettomuutta päällein tulvivaa.
Mutt' istun sentään vielä katsellen
Sun rauhaas murheell' ilonsekaisella,
Kuin murhe lemmityisen haudall' istuu
Kukasta riemuiten, mi siit' on noussut.
Neljäs Yö.
Pois Minna mennyt on, ah, pois on mennyt!
Ainoinen muisto, minkä hältä sain,
On kasteisella ruohikolla jäljet
Ja oksat vielä värähtävät, missä
Hän hiljaa metsän puiden välist' astui.
Niin poissa hän on; niinkuin iltarusko
Hän rotkojen ja puiden taakse haihtui,
Jälille jäin vain minä -- synkkä yö.
Ah, autuaspa olin; kultaa painoin
Sydäntäin vasten, yksin minä kärsein,
Ja hän kuin lapsi nukkui huoleti.
Entisten päiväin muisteloiden parvi
Lepääjän ympär' laati näyttölavan
Ja öisen harvan harson läpi loihti
Mun nähtäviini haamut vaihtuvaiset.
Siin' näin mä teidät, lapsuuteni päivät,
Näin rauhanne ja kirkkaat aurinkonne,
Kons' aatos viel' ei tiennyt itsestään,
Ei lennellyt viel', etsiellen turhaan,
Kuin Nooan kyyhky, rantaa, vihriää,
Vaan keinui tyynnä arkiss' unelmain
Pohjattomalla elon aallokolla.
Näin sunki, lehto, missä Minnallen
Poveni polton ilmaisin ma, missä
Keveenä niinkuin pääskynen, mi liitää
Keväimen helmaan salmen välkky-aallolt',
Tunnustus lensi hänen huuliltaan,
Ja silmä kyynelehti helmiloitä
Toiveeni voittokruunuun, kiiltämään.
Sun näin, yht' aikaa ijäisyys ja hetki,
Autuuden syvyys, kun mun suudelmain
Vast' ensikerran illan viileässä,
Laulaissa lintuin, lehdon humistessa,
Sen huulten hempivuotehelle untui.
Ja te valat, tuhat kertaa vannotut
Ja uudestansa vannotut, näin teidät,
En keveinä ja toivokkaina nyt,
Kuin muinoin, vaan niin synkän-juhlallisna
Osottain sormin aian siipilöitä
Ja rautakättä kolkon kohtalon,
Ku kahleen pirstoill' loikui raskahasti. --
Noin vuorotellen iloiten ja surren
Ma entis-riemun haamuin himmeäin
Näin milloin yötä pyytävän jo lähtöön,
Huomenta milloin konsaan koittamasta.
Mut lännen puolla kirkastui jo vuoret,
Ja kohta laaksoon vuoti verkalleen
Huipuilta kullatuilta valon virta,
Ja päivä nousi, luoden hohtoansa
Kelmeille Minnan poskillen.
Hän silmäns' auki loi ja minuun katsoi
Ei, niinkuin äsken, katsein tylstynein,
Vaan terävin ja tuimin niinkuin nuolin:
"Sä oot se, sun ma löysin, unelmani,
Unelma vaikee loppui nyt." Näin virkkain
Äkisti nous' hän, salaa kyynelöiden,
Käteeni tarttui, taivaan-tyynnä lausui:
"Nyt vaivan kärki katkes, verho vaipui
Mun silmiltäin; mit' olen etsinyt,
Sen oon ma löynnyt, sydän muut' ei vaadi.
Mit' omii maa, sen riemut, tuskat kaikki
Ne täpötäydeltään mä tyhjiin join,
Enempää ei sen köyhät varat salli.
Nyt lähden, minne sie et tulla saa;
Vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin
Perästä tervetullut!
Kuin mie, niin siekin kauan nähnet unta,
Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit,
Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin,
Tyvennä sydän, sielu kirkastunna,
Heräävä ihmeekses sen helmasta.
Hyvästi siks'!" -- Hän pusers minun kättäin,
Polulle kaitaselle kääntyi hiljaa
Ja alkoi vitkaan käydä kulkuaan.
Mun sylin' avoin ol', mun silmän' kilvan
Pyys' kielen kanssa häntä palaamaan.
Ei nähnyt hän mun kyyneltäin, ja pyyntön'
Sydäntään suotta kolkutellen kuoli.
Hän kulki tietään kylmänä, heltymättä,
Kuin talvitaivahalla kalvas kuu.
Ma riensin hänen jälkihinsä, tahdoin
Syliini vielä kerran painaltaa
Epäjumalaa, jota sieluin aina halaa.
Mä lähenin, -- hän katsoi taaksehen
Ja kättä nostain varottel' ja uhkas;
Käskynsä jäätämänä siihen jäin
Kuin veretön kuva, marmorista luotu,
Kuin Pluuton linnan yössä laulaja,
Kons' Eurydiken vei hält' tuoni jälleen.
Mun jalkain maass' ol' kiinni liikkumatta,
Ei rinnast' äänt', ei huokausta päässyt,
Kunnekka vihdoin mielitietyn näin
Katoovan metsän helmaan syvemmälle.
Sain siiloin parkuäänen lahjan jälleen
Ja huusin synkän toivotonna: "Minna!"
Mut vuorten jynkist' onkaloista kaiku
Vain pitkään vaikeroiden vastas: "Minna."
Hän lähtee. -- Sydän, tiedustatko minne?
Niin minne? Kotiin, puolisonsa luokse;
Sill' ylevä sielu kestää pakkoaan
Ja lujaks' takoo velvotuksen vitjat.
No niin, hän palaa omaistensa luoksi
Tunnetta järjen kahleill' lannistain.
Ei saa, ei tahdokaan hän mua muistaa;
Pian tottumus, mi raskaan huojentaa
Ja ilkeänkin mieluisaksi muuttaa,
Kukittaa lempikäsin ohdakkeita
Tuon onnettoman liiton kasvamia.
Kun silloin rauhan valjetessa sieluun
Kelmeillä poskill' alkaa aamu koittaa,
Ken onnen miesi suuteloilla saa
Imeä purppurat tään aamuruskon?
Ja kun hän uhkurintain aarteen yltä
On hunnun riisunut ja käypi suojaan,
Miss' yksin tähden loistossa tai lampun
Rehevä vuode paisuu viekoitellen,
Ken seuraa häntä riemun hurmoksissa
Ja sekunnitkin lukee hiukuen? --
Haa! eipä hän, joka harhaillen tääll' yksin,
Juo kalseaa yökastetta ja vaipuu
Vuoteelle sammalpaaden -- tyytyen,
Jos siinä hetkeks' unhottaa hän saattaa,
Mit' on hän ollut, mitä hän on, miks' tullee.
Mitä kuiskailette korvahain, te aaveet,
Te pimentolan lapset päivän-arat?
Mitä rikkoi Minnan mies? -- Tok' ihaninta
Ois nähdä veitseen hyytyvän tuon veren,
Mi Minnan luona kyllin kiehui jo!
Pois hornan aatos! Vai sä viekoitat
Sielulta viime-aarteen, valohengen,
Jok' yksin uskollisn' on hyljätylle
Ja joskus puhuu maasta paremmasta,
Min rannall' lempien mua Minna kohtaa!
Ei! eläköön hän, vaikka onneaan
Tuhansin aistin vois hän ahmiella;
Säilyypä sentään onnein raunioista
Minulle Minnan lemmen mahdollisuus.
Syväksi kuolon rauhaa mainitaan,
Kuink' kahle kirpoo henkeä painamasta.
Kons' syömmen kello viime kerran soi
Eik' enää vankiuden aikaa mittaa.
Ja tosiaan ei mikään myrsky koske
Tuon huonetta, ku nukkuu nurmen alla,
Ja tuska siinä rinnassa ei riehu,
Ku hiljaa sammalverhon alla lahoo;
Mut henki, onko henki vapaa? -- Ei!
Ei eeterin valomeress' oo hän vapaa,
Siivillä tähtein välill' liidellessään;
Hän ijäisyyden helmass' ei oo vapaa,
Saleissa taivaan hän viel' orja on;
Niin kauan häll' on kahle itsessään,
Kuin häll' on aiallisen lemmen muisto.
Ja lempi tuo ei haihdu yhtä pian,
Kuin mullan siteet haurahat ne murtuu.
Kas, vuori nousee jyrkkään pilvihin;
Huipulle mennä, siitä syöksähtää --
Mi helppo autuuden ja rauhan hinta,
Jos sillä vain ne ostettaviss' ois!
Puvuissa tuhansissa kuolo viittaa
Leppeenä, missään kammottelematta.
Sen avohelmaan syöstä saattaisin
Iloisna niin kuin joutsen kiiltosalmeen,
Ja viivyn tok' -- oi, miksi viivynkään?
Ah, jospa kuolo hengen vapahtaisi
Ja maisten muistoin saastast' irrottaisi,
Ei huokaust', ei valitusta yhtään
Mun lentäis silloin huuliltani. Ei,
Kukilla seppelöitsisin ma otsain
Ja riemuretkin vuoren huipullen
Ma kulkisin ja soidess' ilolaulun
Syvyyden usvaan syöksyisin ma voittain.
Vaan nyt, mik' oisi kuolon heelmä? Elo
Tuskansa tajuntaan vaan pystyvämpi.