Hän vuorilla viipyy, allansa kansa
pauhaten juhlivi maalia vailla
kuin korvessa Siinain Israel muinen.
Hän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin
katsovi Elämän ankaraa Herraa,
min ikuiset käskyt
piirtävi pintahan kylmän ja karmaan
kalliopaaden.
Hän vuorilla viipyy, allansa joukko
juhlivi huoleton, tanssivi eessä
kuvien kultaisten, kangastuskaarten,
jumalien outoin.
Hän vuorilla viipyy ja vaieten katsoo
tanhua, riemua joukkion joudon.
Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi,
min mustassa helmassa tulipuna turman
hehkuvi liesi,
hän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka,
min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy,
hän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerran
salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa
juhlivi määrättä räyhäävä rahvas.
Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,
tärisevi manner ja kiehuvi meri,
min raivoista pintaa
myrskyjen valkeat valjakot lentää.
Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena
keskelle karkelon keinuvan entää,
hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat
pirstovi, syöksevi marmori-ylväät
jumalien alttarit maahan, mi ompi
jalkainsa ainainen astinlauta.
Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy
purppuraruskona taivaalla, jonka
kaukainen kansi
hehkuvi autuutta maallisen riemun.
Hän saapuvi, valtansa rastivi radan
ihmisten kulkea kunne hän tahtoo,
hän mennehen valtaa, hän tulevan luopi,
hän ohjaa suuret ja pienet virrat,
hän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat,
hän, kansojen käskijä, ihmisten herra,
mi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.