Alussa maa oli autio ja tyhjä,
pimeys lepäili syvyyksien päällä,
määrättä hyrskyen mustimmat laineet
kulkivat, kiersivät mitatonta merta,
vaahdoten valkeana tuolla ja täällä
kiehuivat muodotta muodostuvat aineet
etsien toisia yhtyäkseen kerta.
Alussa maa oli autio ja tyhjä.
Kuohahti äkkiä synkimmät aineet,
väkevänä jylisten pauhasi myrsky,
hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä
hehkuen hulmusi tulipuna tähti
keskellä avaruuden ääretöntä kantta.
Syvyyden kultana keinuvaa pintaa
Elämä kulki.
Aaltojen harjalta harjalle aallon
myrskysi luovista voimista suurin,
halkesi kahtia vellovat vyörteet
vuorina vierien outoihin ääriin,
vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,
sijansa heittäen karkelokentäksi
luomisen työlle.
Lieskoina leimusi avaruuden tähti
timantteja, kultia kylväen maille,
raskaina ilmoihin harmajat huurut
hyisistä, himmeistä notkoista nousi,
kaaoksen kylmähän rintahan henki
hehkuvaa tultansa luojista suurin.
Hälveni häivät, kiehuen iti
maa, joka jäisenä lepäsi äsken.
Kuohuen aukeni vehreä helma
kätkien hehkuunsa hersyvät voimat,
siittäen sihisevät, pursuvat mahlat,
työntäen taivaille uhkaavat huiput.
Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan
synnytti viimeksi syvimmän synnyn,
huippuja kulkevan ihmisen suuren.
Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,
ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,
ei loppunut työ.
Väristen vuottavi päivät ja yöt
luomisen levotonta, suurinta juhlaa
maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,
luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.
Milloinka salamoista synkehin lyö,
kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova,
milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy
mestarin suurimman raivoisa palja,
milloinka miljonat kuiluihin syöksyy
verissä luomisen kiehtova malja?
Vavisten luojaansa vuottavi maa.
Milloinka salama sen leimahtaa?