(Maaliskuun iduspäivänä.)
Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin
ihminen sortunut, säihkyvin helmi
sammunut luomisen kirkkahan kruunun,
sammunut, heittänyt purppurahehkun
viimeisen, hellän
maailman ylle, mi värjyen vaipuu
mustien varjojen outohon yöhön.
Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineen
kultainen istuin,
tahrattu verin on ikuinen Rooma,
verin, min jälkiä puhtaaksi pese
koskaan ei aika, ei umpehen painu
milloinkaan haavat,
jotka on iskenyt alhainen vietti
alhaisten henkien, alhaisen koston.
Rikollinen Rooma!
Sa helmassas hoivasit kavalia kyitä,
jotka armolla valtiaan kerran
nousivat, iskivät ystävän, miehen
uhriksi kuoleman keskellä työtä
korkeinta, pyhää.
Rikollinen Rooma,
ajasta aikaan on tuomio soiva:
etsikkoaikaas et älynnyt kerran!
On valtias poissa, mut voittojensa kulku
aaveena vyöryvi aikojen halki,
on valtias poissa, mut iäti seisoo
se huone, min kätensä voimakas kerran
vuorille vuoli,
on valtias poissa, mut henkensä yhä
huipuilta hyisiltä kansoja ohjaa,
on valtias poissa, mut auki on rata,
min tarmonsa rasti,
on valtias poissa, mut voittojensa vaunut
säihkyen vyöryvät aikojen yössä.