Praskovja Ivanovnalle tällainen vastaanotto ei ollut suinkaan
odottamaton. Varvara Petrovna oli kohdellut koulutoveriansa jo
lapsuudesta asti aina hyvin despoottisesti, melkeinpä halveksivasti,
vaikkakin tämä kaikki tapahtui ystävyyden varjossa. Mutta olihan
tässä tapauksessa nyt kysymys jostakin aivan erikoisesta. Viime
päivinä oli näiden kahden perheen välille ollut syntymässä melkeinpä
ilmiriita, josta jo ohimennen huomautinkin. Syyt tähän puhjenneeseen
erimielisyyteen olivat tosin, ainakin Varvara Petrovnalle, vielä
salaisuuden peitossa, ja siis sitäkin loukkaavammat, mutta pahinta
oli, että Praskovja Ivanovna oli ehtinyt saamaan mahtavan yliotteen.
Varvara Petrovnaa tämä tietenkin harmitti, ja hänenkin korviinsa alkoi
jo ehtiä mitä merkillisimpiä huhuja, jotka juuri epämääräisyydellään
ärsyttivät häntä eniten. Varvara Petrovnalla oli suoraviivainen ylpeän
avoin luonne, joka teki mielellään, jos min saa sanoa, äkkiloikkauksia.
Hän ei suvainnut kuiskattuja soppisyytöksiä, vaan piti rehellisempänä
ryhtyä avoimeen taisteluun. Oli miten oli, mutta viiteen vuorokauteen
nämä naiset eivät olleet toisiansa tavanneet. Viimeisen vieraskäynnin
oli tehnyt Varvara Petrovna, joka oli lähtenyt "Drozdovskan" luota
loukkaantuneena ja hämmästyneenä. Tuskin erehdyn, jos väitän, että
Praskovja Ivanovna oli saapunut tytärtään hakemaan siinä hurskaassa
luulossa, että Varvara Petrovna jostakin syystä hieman säikähtäisi
hänet nähtyään. Sen saattoi huomata jo hänen kasvojensa ilmeestä. Mutta
nyt vasta Varvara Petrovnaan menikin ylpeyden paholainen, etenkin sen
vuoksi, että hänellä nyt oli syytä epäillä, että hänen luultiin olevan
alakynnessä. Praskovja Ivanovna taas, kuten usein heikot luonteet,
jotka antavat sortaa itseänsä hyvin kauan vastaanpanematta, hyökkäsi
kyllä itsekin, vieläpä aivan erikoisen kiihkoisasti silloin, kun
olosuhteet vain kääntyivät hänelle otollisiksi. Tosin rouva Drozdova
oli tällä kertaa sairas, ja silloin hän aina oli erikoisen ärtyisä.
Lopuksi on sanottava, että mahdotonta oli kenenkään meistä, jotka
olimme huoneessa, estää näitä kahta lapsuudenystävää joutumasta
keskenään ilmiriitaan, sillä olimmehan me kaikki kuin omaa väkeä ja
sen lisäksi melkeinpä talon emännän nöyriä käskyläisiä. Oivalsin
sen silloin heti ja siksi pelkäsin. Stepan Trofimovitš, joka oli
seisonut koko ajan siitä lähtien, kuin Varvara Petrovna oli tullut
saliin, hervahti väsyneenä tuolille Praskovja Ivanovnan vingahduksen
säikähdyttämänä ja alkoi epätoivoisesti hakea katsettani. Šatov teki
äkkikäännähdyksen tuolillaan ja taisi murahtaakin jotakin itsekseen.
Ensi hetkenä luulin, että hän nousisi ja lähtisi pois. Liza yritti
nousta, mutta istahti samassa paikalleen kiinnittämättä sen enempää
huomiota äitinsä kirkaisuun, eikä suinkaan sen vuoksi, että hän olisi
ollut "uppiniskainen luonne", vaan yksinkertaisesti siksi, että hän
oli jonkin hyvin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Hän katseli
jonnekin ilmaan, hajamielisenä, kiinnittämättä enää huomiotansa edes
Marja Timofejevnaan.