Varvara Petrovna soitti heti kelloa ja heittäytyi ikkunan luo
nojatuoliin.
— Istuutukaa tähän, rakas, — hän osoitti Marja Timofejevnalle paikan
aivan keskellä huonetta, ison pöydän luota, — Stepan Trofimovitš,
mitä tämä oikeastaan on? Katsokaa, katsokaa tätä naista, mitä tämä
oikeastaan on?
— Minä... minä... — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa.
Samassa tuli lakeija.
— Kupillinen kahvia, heti paikalla, yhdelle ja mahdollisimman pian!
Vaunut odottakoot ovella!
— Mais chère et exellente amie, dans quelle inquiétude... [Mutta rakas,
erinomainen ystäväni millaiseen levottomuuteen...] — Stepan Trofimovitš
huudahti arasti — Voi! Ranskaa, ranskaa! Kuulee heti, että ollaan
hienoissa piireissä! — Marja Timofejevna löi ihastuksesta kätensä
yhteen ja varustautui antaumuksellisesti kuuntelemaan ranskankielistä
keskustelua. Varvara Petrovna tuijotti häneen säikähtyneenä.
Kaikki me ääneti odottelimme toivoen kaiken tämän loppuvan
onnellisesti. Šatov istui katsettaan kohottamatta, ja Stepan
Trofimovitš oli aivan hämmentynyt ja syyllisen näköinen, aivan
kuin olisi tietänyt olevansa syypää kaikkeen. Hiki helmeili
hänen ohimoillaan. Katsahdin Lizaan (hän istui nurkassa melkein
Šatovin vierellä). Hänen silmänsä siirtyivät vuorotellen Varvara
Petrovnasta rampaan naiseen ja taas takaisin. Hänen huulillaan
väreili pahaaennustava hymy. Mutta Marja Timofejevna ei välittänyt
vähääkään vieraista, vaan katseli nauttien ja vähääkään ujostelematta
Varvara Petrovnan vierashuonetta: huonekaluja, mattoja, tauluja,
joita oli seinillä, vanhanaikaista maalattua kattoa, suurta nurkassa
olevaa pronssista ristiinnaulitun kuvaa, porsliinilamppua, albumeja,
pikkuesineitä pöydällä.
— Kas, Šatuška, oletko sinäkin täällä! — hän huudahti äkkiä. —
Ajattelehan, huomasin sinut jo kauan sitten, mutta tuumin, ei se ole
hän. Mitenkä hän olisi voinut tänne ajautua, ajattelin! — ja hän
naurahti iloisesti.
— Tunnette siis tämän naisen? — kysäisi Varvara Petrovna samassa
Šatovilta.
— Tunnen, — murahti Šatov, liikahti tuolillaan, mutta jäi kuitenkin
istumaan.
— Mitä te hänestä tiedätte? Pian, pian, olkaa hyvä.
— Mitä sitten?... — hän hymähti aivan aiheettomasti eikä tahtonut saada
sanaakaan suustaan, — näettehän itsekin...
— Mitä näkisin? Mutta sanokaahan, Herran nimessä, jotakin!
— Asuu samassa talossa kuin minäkin... veljensä kanssa... joka on
muudan upseeri.
— Ja sitten?
Šatov ei taas tietänyt, miten olisi ollut jatkettava.
— Eihän siitä kannata puhua... hän sanoi lopulta ja vaikeni. Hänen
päättäväinen äänensä sai hänet itsensäkin punastumaan.
— Eihän teiltä muuta sopinut odottaakaan! — ärjäisi Varvara Petrovna
vihaisesti. Hän tunsi selvästi, että kaikki toiset tiesivät jotakin,
mutta arastellen kieltäytyivät vastaamasta hänen kysymyksiinsä tahtoen
salata häneltä jotakin.
Lakeija tuli kantaen pienellä hopeatarjottimella äsken erikoisesti
tilattua kahvikuppia ja ojensi sen Varvara Petrovnan viittauksen
opastamana Marja Timofejevnalle.
— Teille, rakkaani, olitte äsken kylmissänne. Juokaa kiireesti, niin
lämpiätte.
— Meret. — Marja Timofejevna otti kupin lakeijan kädestä ja purskahti
samassa äänekkääseen nauruun sen vuoksi, että oli sanonut lakeijalle:
merci. Mutta kohdatessaan Varvara Petrovnan ankaran katseen hän kävi
taas araksi ja asetti kupin pöydälle.
— Ettehän te, täti, vain suinkaan suuttunut minulle? — hän sanoi äkkiä
kevytmielisen ilakoivasti.
— M-m-mitä? — Varvara Petrovna suoristautui nojatuolissaan. — Mikä täti
minä olen teille? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?
Marja Timofejevna ei nähtävästi ollut odottanut sellaista
vihanpurkausta. Hän alkoi vapista nytkähdellen kuin
kaatuvatautikohtauksessa Ja horjahti tuolin selkänojaa vasten.
— M-minä... m-minä luulin, että se oli välttämätöntä, — hän äännähteli
katsellen silität suurina Varvara Petrovnaa, — niinhän Lizakin kutsui
teitä.
— Mikä Liza?
— Kas tuo neiti, tuolla, — Marja Timofejevna osoitti sormellaan.
— Ja te vain ilman muuta sanotte häntä Lizaksi?
— Itsehän te häntä siten äsken nimititte. — Marja Timofejevna kävi
rohkeammaksi — Aivan samanlaisen kaunottaren näin unissani, ‒ hän
naurahti sitten aivan kuin vahingossa.
Varvara Petrovna ymmärsi vihdoinkin, miten häneen oli suhtauduttava,
ja rauhoittui, vieläpä hymähtikin Marja Timofejevnan jälkimmäiselle
huomautukselle. Tämä huomasi hymähdyksen, nousi nojatuolista ja
lähestyi ontuen Varvara Petrovnaa, vaikkakin yhä vielä hieman
arastellen.
— Ottakaa tämä, unohdin sen kokonaan, ettehän suutu, kun olen niin
epäkohtelias, — hän otti harteiltaan mustan hartiahuivin, jonka Varvara
Petrovna äsken oli käärinyt hänen ympärilleen.
— Pankaa se heti takaisin hartioillenne ja pitäkää se tästä lähin
omananne. Istukaa aivan rauhassa, juokaa kahvinne älkääkä säikkykö
minua, rakas, rauhoittukaa! Ymmärrän jo vähitellen teitä.
— _Chère amie_..., — Stepan Trofimovitš rohkeni jo taas avata suunsa.
— Voi teitä, Stepan Trofimovitš, tässähän menee pää aivan pyörälle jo
ilman teitäkin, armahtakaa te vaikka... Olkaa hyvä, soittakaa sitä
kelloa, joka on siinä äärellänne, naisväentupaan...
Seurasi syvä hiljaisuus. Varvara Petrovna loi epäilevän ja
ärsyttävän katseensa kuhunkin meistä vuorotellen. Tuli Agaša, hänen
lempisisäkkönsä.
— Ruudukas liinani, se, jonka ostin Genevestä. Mitä Darja Pavlovna
tekee?
— He eivät ole oikein terve.
— Käy pyytämässä hänet tänne. Sano, että pyysin häntä välttämättä
tulemaan, vaikka olisikin sairas.
Samassa silmänräpäyksessä viereisestä huoneesta alkoi kuulua askelia
ja ääniä kuten äskenkin, ja salin kynnykselle ilmestyi hengästynyt ja
"kiihoittunut" Praskovja Ivanovna. Mavriki Nikolajevitš tuki häntä
käsipuolesta.
— Voi, hyvä isä sentään, tuskin pääsin tänne. Liza, miten sinä
mieletön oikein kiusaat äitiäsi! — hän kirkaisi kooten kirkaisuunsa
kaiken kasaantuneen harminsa, kuten heikkojen, mutta helposti ärtyvien
ihmisten on tapana tehdä.
— Emokulta, Varvara Petrovna, tulin tänne hakemaan tytärtäni.
Varvara Petrovna katsahti häneen kulmainsa alta, kohottautui puoleksi
nojatuolistaan ja jaksamatta hillitä harmiansa antoi kuulua:
— Päivää, Praskovja Ivanovna, ole hyvä, istuudu. Tiesinhän, että et
voisi olla tulematta.