Alku-johdatus.
"No, mitä aiot tehdä häntä auttaaksesi?" sanoin minä vaimolleni.
Viimeksi mainittu oli juuri astunut huoneesen, puhuteltuaan nuorta,
kalpeaa vaimonpuolta, joka oli puettu vaalahtaneesen mustaan hameeseen
ja oli tullut minua tapaamaan siinä hyvin tavallisessa luulossa, että
ma olin "The Atlantic monthly" sanomalehden toimittaja.
Sivumennen sanottuna tuottaa tämä lavealle levinnyt erehdys minulle,
Risto Crowfieldille moninaisia kirjoituksia, jotka oikeastaan eivät ole
minulle, ja joita yhtä hyvin voisi osoittaa "Ukolle kuussa", taikka
jollekulle yhtä yliluonnolliselle olennolle. Kuitenkin nuo kirjeet
usein saavat sydämeni pakottamaan -- ne kertoivat maan ihmisistä jotka
tekevät työtä ja surevat ja tarvitsevat apua; ja on kovasti katkeraa
saada apuun kutsumuksen, kun tietää olevansa kykenemätön auttamaan.
Tuossa, esimerkiksi, on kirje, päällekirjoitus tehty, sievällä naisen
käsialalla -- siinä on tuo vanha tarina: hän on köyhä, hän pyytää apua
niiltä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat häntä itseään. Hän on
koettanut neulomistyöllä ansaita elatuksensa, mutta hän ei sillä voi
kyllin ansaita; hän on yrittänyt opettajattareksi vaan hän ei saa
oppilaita, ei opettajapaikkaa; viimeksi on hän tehnyt koetuksia
kirjallisuuden alalla -- niin monihan sillä tavalla leipänsä ansaitsee!
-- ja nyt on hän kirjoittanut muutamia "vähäisiä koetuksia", joita hän
lähettää pari vaatimatonta näytettä, ja pyytää meidän arvosteluamme
tietää, voisiko hän toivoa taattua tulevaisuutta tuolla alalla. Me
tarkastelemme sivuja hänen kirjoitelmissaan ja jo ensi silmäyksestä
huomaamme tämänkin yrityksen mitättömäksi ja epätoivoisina kysymme
itseltämme: "Mitä on hänen kanssaan tekeminen? Mihin kelpaa hän?"
Tuommoinen tapaus oli nyt esillä tutkimisen ja käsittelemisen alaisena;
se ei nyt ollut itseään esittänyt meille kirjeen muodossa, vaan oli,
niinkuin äsken sanoin, tullut nuoren, kalpean naisen haamussa, ja
haahmo oli puettu tuohon kuluneesen surupukuun, joka niin surkeasti
samalla kertoo sekä sydän-surusta että elatuksen-murheista.
Tavallisesti ma jätän nuo tapaukset vaimoni käsiin, ja tunnustaa
täytyy, että hän panee melkoisen osan ajastaan ja kuluttaa ahkerasti
kengän-kantojaan vapaatahtoisia sitoumuksiaan täyttääkseen
toimituskonttorin johtajattarena apua-tarvitsevain hyväksi.
Ken mainitsee rahanantoa köyhille? Mitä rahat ovat sen suhteen kuin
osanottavaisuus, aika, ajatukset ovat -- sen suhteen että vieritämme
heidän huoli-taakkansa omille hartioillemme? Ne jotka pääsevät
jokaisesta, joka heidän sydänovillensa kolkuttaa yhden viidenkymmenen
dollarsetelin antamisella, ne pääsevät helpolla.
Vaimoni oli mitä ystävällisemmällä äänellä ja käytöksellä ilmoittanut
tälle ystävällemme ett'eivät hänen vähäiset kokeensa, vaikka olivat
jotenkin sievätekoiset, kumminkaan voisi miellyttää lukuisampaa yleisöä
-- ettei niillä ollut enemmän voimia leivän hankkimiseen hänellä kuin
kesäperhosella auran vetämiseen; ja vaadittiinpa vaimon koko
päättäväisyyden mahti selvittämään tuota varmaksi apuatarvitsevalle.
Noin ollen on varmuus, ainoa suurin kysymys minkä tuolle raukalle
voimme osoittaa.
Surullista oli nähdä, sanoi vaimoni, sitä varjoa, joka synkkänä
laskeutui hänen surkastuneille kasvonjuonteillensa, kun tuota varmuutta
hänelle tyrkytettiin. Kovaa on hukkuvan nähdä heikon varren, johon hän
viimeiseksi on kätensä puututtanut, juurineen irtautuvan maasta; kovaa
on, kun seisoo yksin elämän polulla, kuulla viimeisen jäljellä olevan
rahansa julistettavan vääräksi. Tiesin, etten sietäisi katsoa noita
kasvoja, joille oli tuo tuskan harso toteutunut, ja sentähden, pelkuri
kuin olen, panin senkin taakan, kuten usein sitä ennen, vaimoni olalle.
"Mitä voimme tehdä häntä auttaaksemme?" sanoin.
"En todellakaan sitä tiedä," vaimoni vastasi miettiväisen näköisenä.
"Eikö hän voisi saada opettajattaren paikkaa tuossa Tauntonin
koulussa?"
"Mahdotointa; Herbert sanoi että jo oli ollut kaksitoista hakijaa."
"Etkö voisi hankkia hänelle neulomistyötä? onko hän käsistään tekevä?"
"Hän on kyllä koettanut sitäkin, mutta hän ei siedä ompeluksen ääressä
istua myötäänsä; hän saa pistoksia ja alkaa rykiä, ja sitäpaitsi on
tohtori kieltänyt häntä siitä."
"Onko hänellä kelvollinen käsiala?"
"Vaan keskinkertainen?
"Muuten," ma sanoin, "olisi ehkä Steele & Simpson voinut hankkia
puhttaaksi-kirjoittamista."
"Voi, heillä on ylimäärin puhtaaksi-kirjoittajia eikä hänellä ole
semmoista käsialaakaan että hän mitään ansaitsisi sillä."
"No," lausuin minä, ja pyörin istuimellani ikävissäni, kunnes keksin
mielestäni oivallisen selityksen tuolle solmulle, "no, nyt tiedän mitä
hänen pitää tehdä. Hänen pitää naida."
"Ystäväni," sanoi vaimoni, "toivo elatuksen saamisesta, on
vaimonpuolelle viimeinen ja kelvottomin syy naimiseen menemiseen.
Naimaliitot, jotka rakkauskin rakentaa, eivät kaikisti tule
onnellisiksi. Ajattelepas Johanna parkaa."
Johanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti
olevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut
meillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren
sievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin
nähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään
hyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli
nimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan
menneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut
Johannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi
lisää ja samalla rahojen hupeneminen.
"Ellei Johanna olisi nainut", lisäsi vaimoni, "olisi hän nyt ollut
terve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut
vanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen
lastansa vastuksina niskoillani."
"Laske alas ne, lemmittyni", sanoin minä; "miksi itsesi uuvutat toisten
ihmisten suruilla ja vastuksilla?"
"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?" vaimoni virkkoi.
Sitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, "ei tule
tämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti
lepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa
ovat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin
vanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja
tänäpänä koetan hälle työtä hankkia."
"Kuinka monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?" kysyin
minä. "Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin
sisaresta olet kai jo päässyt erillesi?"
"Enpä ole, sitä pahempi," vastasi vaimoni kärsivällisesti, "hän taitaa
olla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla.
Olen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon
väkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada
kodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt
itsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi
minulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja
ettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin."
"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss
O'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi,
ystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta
kokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä."
"Täytynee minun se tehdä," sanoi vaimoni huokauksella; "mutta on surkea
nähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä."
"Mitä sinä, äitini kerrot?" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten
huoneesen.
"Oh, sitä vanhaa tarinaa," vastasin minä. "Mitä olisi tekeminen
kanssa-ihmisten auttamiseksi?"
"Vai niin," sanoi Bob, "sitä juuri tulen minäkin äidiltäni kysymään.
Koska hän ei syökse tyköään apuatarvitsevaa, tulen minäkin puhumaan
Mariannestani. Hän kuolee koito raukka kuuden kuukauden kuluessa
sivistyksen uhrina. Asummehan kahdentoista englantilaisen virstan
päässä Bostonista huvilassa, joka on varustettu semmoisilla
mukavuuksilla, että luulisi siinä tulevan toimeen ilman huolenpitoa ja
hoitoa -- kaikki on istutettua, itsestään käypää ja itsetekevää ja
kuitenkin, minä sen vakuutan, on se talo lopuksi oleva syynä Mariannen
kuolemaan. Itse en kaipaa mitään niin paljo kuin hirsihökkelöä, jossa
sänky sijaitsee yhdessä seinänsopessa, lapsille telttisänky toisessa,
ja jossa sitäpaitsi löytyisi tulisija, pöytä, neljä tuolia, yksi
kattila, yksi kahvipannu ja pannukakun paistin -- ei muuta mitään.
Oivallista oli elanto tuommoisessa talossa toissa kesänä, kun asuin
Ylijärven rannalla; ja jos saisin Mariannenkin muutetuksi semmoisiin
oloihin, olen varmaa siitä että hän tulisi sekä terveeksi että
iloiseksi. Hänen elämänsä vastuksina ovat ylölliset mukavuudet; meillä
on huoneita liiaksi, mattoja liiaksi, kukkaisvaaseja ja koristuksia
liiaksi, posliini- ja hopeakaluja liiaksi; hänellä on kovin suuri
paljous pitsejä, kovin monta vaatekertaa ja kovin monta hattua;
lapsilla on suuria kasoja ylimääräisiä vaatteita -- ja kaikki tuo
saattoa Mariannen vuoteenomaksi ja nyt ma olen tullut teiltä hakemaan
apua ja lohdutusta."
"Tuosta en ma sanaakaan käsitä," sanoin minä.
"Asianlaita on niin," jatkoi Bob, "että sittenkun keittiön hoitajamme
meni naimisiin ja Alice Kalifornian kultamaihin, näkyy käyneen
mahdottomaksi asettaa taloudenhoitomme jotenkin pysyvälle
perustuskannalle. Se luku vaimonpuolisia palvelioita, joka siitä
lähtein on talossamme ollut, ja ne tuhotyöt, joita ne viimeisen
puolenvuoden ajalla ovat aikaansaaneet, käy yli kaiken käsityksen.
Eilen sain kuudenkymmenen dollarin velkomiskirjan oivallisen
vedenjuoksutus-laitoksemme korjaamisesta ja tapahtuneen vahingon syytä
heitettiin kuin sukkulaista kolmen palveliaimme välillä. Biddy
vakuutti, yksityisesti puhutellen vaimoani, että Kate piti tapanansa
kaataa lakasemansa roskat vedenkulkutorveen, ja kun sitten kerran
sattui että yksi tappi kylpyhuoneessa oli jätetty auki, niin että vesi
oli valunut ja vahingoittanut salongin kipsikattoa, ryhtyi Marianne
mitä suuremmalla varovaisuudella ja arkuudella Katelta tiedustelemaan
oliko hän tarkoin seurannut annettuja käskyjä vedenjuoksutus-laitoksen
suhteen. Tietysti Kate juhlallisesti vakuutti olevansa syytön: hän ei
tehnyt Biddyn lailla, joka heitti kaikkea törkyä torveen ja paiskasi
huolimattomasti tapin hukkaan kylpyhuoneessa, niin että tuota oli sekä
häpeä että synti nähdä. Annaa, kolmatta tyttöä, kuunneltiin kahden
kesken, ja hän sanoi maanantaina Biddyä syylliseksi, tiistaina Katea ja
keskiviikkona kumpaistakin syyttömäksi; vaan torstaina hän oli
kahakassa molempain kanssa ja hankki pikaista poislähtöä sittenkun oli
ensin ilmoittanut muitakin palvelus-kumppaleinsa tekemiä rikoksia
niinkuin valheita, näpistelemistä ja kaikenmoista mitä mieleensä
sattui; jota syytetyt vuorostaan töytäsivät huoneesen ja Annan
selittivät antaneen pienimmälle unijuomaa ja, ollessaan kävelyllä hänen
kanssansa, viipyneen tuntikausia eräällä ahtaalla kadulla, jossa
kaupungin osassa punarupuli liikkui -- sanalla sanoen paljastivat niin
kauheita kuvauksia, että Marianne jo uskoi lapsen kuoleman omaksi, ja
sairastui itse. Minä olen häntä koettanut lohduttaa mutta hän tekee
miten Rachelkin -- hän ei anna itseään lohduttaa, hän joutuu vaan
semmoiseksi turhan-peräläiseksi, että hän myötäänsä huokaa: 'Ah jospa
vain palvelijan saisin, johon voisin luottaa, joka puheessaan
noudattaisi totuutta, joka todellakin menisi sinne, mihinkä hän sanoo
menevänsä ja todellakin tekee sen minkä sanoo tehneensä!' tämä
tällainen eläminen, että hän jättää lapset henkilön huostaan, johon hän
ei saata luottaa; että tietää mukavasti varustettua kotiaan ja kauniita
kalujaan tiheään tuhoeltavan ja ettei hän taida omaisuuttaan varjella
eikä vakoella koska vahinko tapahtuu, eikä tiedä kuka sen tekee, --
kaikki tämä saa hänet vielä hengiltä pois, selittää hän, eikä minulla
ole syytä noita hänen sanojaan epäillä."
"Tässä," sanoin minä, "on meillä nyt kaksi naista, kumpanenkin henki
hieverin sairaana, kumpanenkin sen puutteessa, mitä he toisilleen kyllä
voisivat tarjota. Mariannella on kultaa ja tavaraa, mutta hän on vailla
talouden hoidossaan semmoista auttajata, jota hänen kulta-kasansa eivät
vielä ole voineet hankkia; ja tässä, aivan vieressämme seisoo nainen,
joka on vailla leipää, terveyttä, työtä, joka tarvitsee ravitsevaa
ruokaa, ystävällistä kohtelua ja hyvää palkkaa. Mikä nyt estää näitä
molempia auttamasta toisiaan?"
"Ethän ainakaan tarkoittane", vaimoni lausui, "että holhottimme
rupeaisi halpaseksi palvelus-piiaksi Mariannelle? Se ei ikinä käy
laatuun."
"Eikö se käy laatuun?" sanoin minä. "Miksikä palvelevan työnteko on
halvempaa kuin muu työ? Mitä tuo vaimonpuoli ikinä hankkisi toimitusta
itselleen, ei hän voisi ansaita niin paljon että maksettuaan
asunnostaan ja elatuksestaan, hänellä olisi jäljillä niin suuri
rahamäärä kuin tavallisella lapsen-hoitajalla on palkkaa. Tuosta
huolimatta ei että mikään Mariannea pitämästä häntä parempana kuin
muita palvelijoita, eli miten mainitaan, kuin perheen jäsentä ainakin."
"Tuo kaikki sointuu sanoissa sangen hyvin," sanoi Bob, "mutta se ei käy
päinsä. Tosin Mariannelle ja lapille olisi suureksi siunaukseksi saada
luotettava palvelija, ja olisinpa melkein valmis notkistamaan molemmat
polveni kiittääkseni sitä hyvästi kasvatettua, toimekasta naista, joka
ottaisi meitä siten palvellakseen. Mutta tiedän, ettei se käy laatuun.
Tuo väli-laji ihmisiä on niin herkkä-tunteinen, niin vaativa, niin
mahdoton mielillä pitää, että sen henkilön, joka ehkä tulisi meille,
pitäisi tulla tavallisena palvelijana vaan, eikä minään muuna, ja
siihen ei äidin holhottu taida suostua."
"Hän luultavasti pitäisi tuommoista ehdoitusta loukkauksena itseään
kohtaan," sanoi vaimoni.
"Ja kuitenkin, kunpa hän vaan tietäisi sen, minä häntä kunnioittaisin
sitä enemmän siitä, että hänellä olisi uskallusta ruveta halpasen
palvelijan sijalle, kun onnettomuus oli sulkenut häneltä kaikki muut
tiet," vastasi Bob.
"Niin," sanoi vaimoni, "kannattaisi kyllä tehdä koetus! mutta pelkäänpä
ettei se käy laatuun."
"Siihen pelkoon minä yhdyn," arveli Bob, "mutta kaikissa tapauksissa
voisimmehan tehdä koetuksen kuten äitikin sanoi. Jos hänen haluttaa
tulla, voin minä luvata hänelle hyvän ja hiljaisen kotielämän, oman
huoneen, helponpuoleista työntekoa, sekä jouto-aikaa lukemiseen ja
kirjoittamiseen eli mihin hän haluaa käyttää väliaikaa virvoittaaksensa
itseään. Kirjoja hänelle kernaasti lainataan ja hänellä on vapaus
puutarhassa oleskella, milloin vain hän tahtoo. Sivutusten tämän kanssa
sattuu tietysti joitakuita vastahakoisuuksia, mutta jos hän on kernas
ottamaan vastaan pahaa hyvän kera, niin voisihan hän meillä koettaa
katsoa jos se käy päinsä."
"Varmaankin kuulen tuota lausetta kerrottavan kymmenettä kertaa,"
sanoin minä, "ja tuo turmiollinen _ei käy laatuun_, on tiellämme
kolkkoin loukkauskivi. Kuinka moni hyvä työ on jäänyt tekemättä, kuinka
moni ystävällinen sana on jäänyt lausumatta vain siksi, ettei käy
laatuun rikkoa tummaa ennakkoluuloa eli tottumusta! Kuinka monta
hyödyllistä työtä, kuinka monta vakaata yritystä hyödyttämiseen, tuo
ilkeä: ei käy laatuun, on ehkäissyt! Ja kaikkea tätä sekä sen ohessa
paljon muuta, jonka ei pitäisi olla laatuun käypää, pidetään sekä
täydellisenä että tenhoovana. Ei, minun välttämätön velvollisuuteni on
kirjoittaa artikkeli ihmiskunnan valaisemista ja oikealle tielle
viemistä varten -- artikkeli tuosta harmillisesta: Ei käy laatuun!"
"Tee se, hyväseni," sanoi vaimoni, "sill'aikaa kun minä käyn Mariannen
luona miettimässä mikä ensin on tehtävänä."
"Minä tulen takaisin huomenna," lausui Bob, "saadakseni kuulla tuota
oivaa artikkelia, jonka hyväkseen-käyttämistä yleisöltä ei kukaan toivo
suuremmassa määrässä kuin minä."